Pakkanen on niissä lukemissa ettei nenän ulos pistäminen enää aiheuta välitöntä jäätymistä, lunta sataa hiljalleen lisäten maiseman talvisuutta ja kaikesta huokuu Rauha. Vaikka rakastankin syksyn kirpakoita ilmoja ja hiljalleen nukahtavaa luontoa, on tässä vuodenajassa silti aina sitä jotakin. Ehkä talven keskelle syntyneelle on ominta nauttia lumikinoksista ja pakkasen nipistämisestä, tähän on totuttu kohta 32:n vuoden ajan.
Näistä kirjoituksistani on varmasti kautta aikain ollut tulkittavissa kuinka laidasta toiseen mielialat ja ajatukset saattavat vaihdella. Miksei toki näin naisihmisen kohdalla aina, mutta sytostaattien ja tämän muun vuoristoradan keskellä aivan erityisesti. Ja nämä kirjoitukset ovat sentään vain pintaraapaisu sielunmaisemaani! Mielenkiintoista olisi tietää millaisen psykoanalyysin näiden pohjalta voisi minusta laatia, tai ehkä sittenkin parempi etten tiedä.
Sain muutaman päivän lisätaukoa myrkkyjen väliin, sillä olen pyörinyt sitkeän flunssan kourissa. Edelliseen tiputukseen mennessä oli jo pahin ohi, mutta edelleen vaivaavat raastava kurkkukipu ja yöllinen yskä. Tämän keskellä on silti juhlittu kahden lapsen synttäreitä leipomuksineen ja touhuineen, ja eletty normaalia arkea eteenpäin poristen. Yleisvointini on tällä hetkellä jopa ihan hyvä, toki suhteutan sen siihen mitä se pahimmillaan voisi olla.
Jostain on hiipinyt päivittäisiin ajatuksiini vihdoin pieniä tulevaisuudensuunnitelmia. Elinhän vielä hetki sitten sitä vaihetta kun ajatus muutamien kuukausien - tai jopa vuosien - päästä tapahtuvista asioista vain satutti, enhän voinut tietää missä kunnossa tuolloin olisin vai olisinko lainkaan. Nyt kuitenkin huomaan pohtivani yhä useammin, mihin tässä seuraavaksi pitäisi ryhtyä. Missään nimessä en kiirehdi minkään suhteen tai vaadi itseltäni liikoja, tärkein on nyt askel kerrallaan saada itsensä niin hyvään kuntoon kuin mahdollista sekä fyysisesti että henkisesti. Koen taas (aivan kuin vuosi sitten) jollain tapaa olevani myös perheelleni velkaa tämän kaiken jälkeen, ja odotan aikaa jolloin kaiken ei tarvitse aikatauluttua hoitojeni ja jaksamisieni suhteen.
Varovaisesti haluaisin jo miettiä ja suunnitella mitä aion ns. virallisesti tehdä kun sen aika on. Tällä hetkellähän olen vielä pitkällä sairauslomalla, eikä kiirettä muuhun ole. Tilanteenihan on se ettei minulla ole työtä johon palata, vaan olin aloittanut mieleisen opiskelun juuri ennen ensimmäistä diagnoosia. Yritin jatkaa tätä opiskelua viime syksynä, ja paria päivää ennen koulun alkua sain tiedon siitä että tauti on levinnyt ympäriinsä.
Tästä on jäänyt (oli se järkevää tai ei) pelko kyseisen koulutuksen jatkamiseen. Kyseessä on erityisen mieleinen ala, ja koulutus saattaisi osaltaan suuresti vaikuttaa työllistymiseen. Kuitenkaan en pääse eroon siitä ajatuksesta että manaisin itselleni jotakin pahaa pyrkimällä yhä uudelleen saman koulutuksen pariin. Typerää, eikö totta?
Antaa ajan kulua. Koen kuitenkin erittäin positiivisena sen että yhä useammin ajatukset tulevasta pilkahtelevat mieleeni, se kertoo omalla tavallaan jonkinlaisesta eheytymisestä. Mikäänhän tässä sairausprosessissa ei vielä ole ohi, mutta katseen siirtäminen kohti tulevaisuutta auttaa osaltaan jaksamaan taas hitusen paremmin.
Ajatuksesta toiseen, olen jonkin verran pohtinut viimeaikoina avoimuutta, nimenomaan tämän sairauden kannalta. Olen vahvasti sitä mieltä että tarvitsemme enemmän ääniä kuuluviin myös levinneen rintasyövän osalta, mutta samaan aikaan itseltäni puuttuu rohkeus olla äänitorvena. Toisinaan olen verrannut jopa eri blogeja keskenään ja miettinyt miksen itse kirjoita asioista yksityiskohtaisemmin ja oikeilla nimillä, hankkiutuisi kunnolla esiin asiani kanssa kasvoin ja kuvin ja toisi totuuksia kartalle. Äkkiä kuitenkin ymmärrän ettei se olisi minua. Nostan hattua heille jotka kaikessa rohkeudessaan ovat valmiita keskusteluohjelmiin ja dokumentteihin, he toimivat äänitorvina meille tuhansille muille jotka pysymme taustalla.
Silti mietin, miksi näin teen. Olenko raukkis, häpeänkö sairauttani? Miksi?
Osa minusta tahtoisi kulkea pinkkeihin vaatteisiin pukeutuneena, 'rintasyöpä' otsaan tatuoituna ja huutaa koko maailmalle kertoen totuuksia tästä paskataudista. Osa taas tahtoo lymyillä kotona harventuneita hiuksiaan manaillen, pysyä poissa julkisista saunoista ja olla mahdollisimman huomaamaton. Onko kumpikaan puoli sen enempää väärin?
- Terhi
