Keittiön kulmakaapin ovi käy tiuhaan. Pöytäpinnalle muistilappuun kirjautuu kellontarkasti niellyt pillerit. Huomaan ettei yksi lappu riitä alkuunkaan, täytynee varata ruutupaperi. Kirjaan kellonajan, lääkkeen nimen, vahvuuden. Pitäisi kirjata oireetkin. Onko niille kaikille edes nimeä? Parempi kuin en vielä mieti. Nyt vain kirjaan, kolmesta syystä:
1. Tiedän milloin olen ottanut lääkkeen viimeksi, satunnaisesti kiskottujen pillerien määrä vähenee lisäten järkeä tähän touhuun.
2. Mieheni tietää mitä olen ottanut ja koska, lisää järkeä tähän touhuun.
3. Tiedän milloin olen ottanut lääkkeen viimeksi. Kyllä, tämä kahteen kertaan. Kun juon päivän viidennentoista lasillisen vettä, voin todeta lapusta kuinka elimistössäni on kipulääkettä juuri nyt, en ota vielä lisää.
Tällä kertaa, toistaiseksi, uni on ollut paremmin läsnä. Se ei ole virkistävää, eikä se ole aidontuntuista, mutta se on. Kivut ovat astetta paremmin kurissa, kunhan muistan pysyä kellontarkasti kirjausteni perässä.
Sumuun ei totu. Se ei lakkaa ärsyttämästä. Pääni ei ole omani. Voi miten kaipaankaan päätäni.
Näinä päivinä huomaan myös miten älyttömän ruokakeskeinen olen. Mikään ei maistu nyt miltä pitäisi, mutta haaveilen jo siitä mitä syön kun taas maistuu. Tuntuu hullulta. Toisaalta taas, ehkä elämän kuuluukin maistua välillä elämältä. Sumun jälkeen.
Olen sataan kertaan joutunut taas hokemaan ettei äidin kuulu sairastaa. Mutten täytä sillä rivejä nyt, hoen sitä aivan liikaa. Yritän olla armollinen itselleni, ehkä askel siihen suuntaan on myös asiasta vähempi kirjoittaminen. Edes nyt.
Palataan siihen kristallipalloon. Uskaltaisiko sellaiseen kurkata? Katsoisi syksyyn. Poika aloittaa eskarin, minun isopieni rakas. Pitäisi tietää tarvitseeko osa- vai kokopäivähoidon. Voi rakas päättävä taho, kun emme tiedä mekään. Haluaisin tietää. Ja en haluaisi. Haluaisin pätkän kirkasta kesää, kalenteriin mukavan aukon ilman yhtäkään sairaalamerkintää, sellaista kiitos. Ja samalla tiedän ettei se onnistu, ei tänä kesänä.
Enkä halua edes ajatella jaksanko näinkään. Joka kolmas viikko täynnä tätä sumua, en pysty hoitamaan asioitani saati perheeni asioita. Ärtymystä. Anteeksipyytelyä. Kipua. Väsymystä. Ja taas kauhean kova kiire Elää.
Mitä minä sanoin? Jaksanhan minä. Ei ole vaihtoehtoja. Ei ei ei.
Kalenteri täyttyy. Elämää ja tätä elämän irvikuvaa vuorotellen. Nyt siellä jo näkyvät seuraavat kuvauksetkin. Taas? Jo? En tiedä mitä ajatella. Tarvitseeko minun? Tällä kertaa ei ole luvassa taukoa. Katsotaan vain onko järkeä jatkaa näillä myrkyillä, vai vaihdetaanko johonkin toiseen. Vaihtokin kuulostaa niin pelottavalta. En halua vielä ajatella niin pitkälle. Ja silti tiedät että ajattelen.
En jatka kevään jännyyksistä nyt, en tällä kertaa. Palaan niihin kun näen taas sumun ohi. Tiedän sen päivän odottavan.
- T.