lauantai 26. huhtikuuta 2014

Ostetaan tehokas (mutta optimistinen) kristallipallo

Keittiön kulmakaapin ovi käy tiuhaan. Pöytäpinnalle muistilappuun kirjautuu kellontarkasti niellyt pillerit. Huomaan ettei yksi lappu riitä alkuunkaan, täytynee varata ruutupaperi. Kirjaan kellonajan, lääkkeen nimen, vahvuuden. Pitäisi kirjata oireetkin. Onko niille kaikille edes nimeä? Parempi kuin en vielä mieti. Nyt vain kirjaan, kolmesta syystä:

1. Tiedän milloin olen ottanut lääkkeen viimeksi, satunnaisesti kiskottujen pillerien määrä vähenee lisäten järkeä tähän touhuun.

2. Mieheni tietää mitä olen ottanut ja koska, lisää järkeä tähän touhuun.

3. Tiedän milloin olen ottanut lääkkeen viimeksi. Kyllä, tämä kahteen kertaan. Kun juon päivän viidennentoista lasillisen vettä, voin todeta lapusta kuinka elimistössäni on kipulääkettä juuri nyt, en ota vielä lisää.

Tällä kertaa, toistaiseksi, uni on ollut paremmin läsnä. Se ei ole virkistävää, eikä se ole aidontuntuista, mutta se on. Kivut ovat astetta paremmin kurissa, kunhan muistan pysyä kellontarkasti kirjausteni perässä.

Sumuun ei totu. Se ei lakkaa ärsyttämästä. Pääni ei ole omani. Voi miten kaipaankaan päätäni.

Näinä päivinä huomaan myös miten älyttömän ruokakeskeinen olen. Mikään ei maistu nyt miltä pitäisi, mutta haaveilen jo siitä mitä syön kun taas maistuu. Tuntuu hullulta. Toisaalta taas, ehkä elämän kuuluukin maistua välillä elämältä. Sumun jälkeen.

Olen sataan kertaan joutunut taas hokemaan ettei äidin kuulu sairastaa. Mutten täytä sillä rivejä nyt, hoen sitä aivan liikaa. Yritän olla armollinen itselleni, ehkä askel siihen suuntaan on myös asiasta vähempi kirjoittaminen. Edes nyt.

Palataan siihen kristallipalloon. Uskaltaisiko sellaiseen kurkata? Katsoisi syksyyn. Poika aloittaa eskarin, minun isopieni rakas. Pitäisi tietää tarvitseeko osa- vai kokopäivähoidon. Voi rakas päättävä taho, kun emme tiedä mekään. Haluaisin tietää. Ja en haluaisi. Haluaisin pätkän kirkasta kesää, kalenteriin mukavan aukon ilman yhtäkään sairaalamerkintää, sellaista kiitos. Ja samalla tiedän ettei se onnistu, ei tänä kesänä.

Enkä halua edes ajatella jaksanko näinkään. Joka kolmas viikko täynnä tätä sumua, en pysty hoitamaan asioitani saati perheeni asioita. Ärtymystä. Anteeksipyytelyä. Kipua. Väsymystä. Ja taas kauhean kova kiire Elää.

Mitä minä sanoin? Jaksanhan minä. Ei ole vaihtoehtoja. Ei ei ei.

Kalenteri täyttyy. Elämää ja tätä elämän irvikuvaa vuorotellen. Nyt siellä jo näkyvät seuraavat kuvauksetkin. Taas? Jo? En tiedä mitä ajatella. Tarvitseeko minun? Tällä kertaa ei ole luvassa taukoa. Katsotaan vain onko järkeä jatkaa näillä myrkyillä, vai vaihdetaanko johonkin toiseen. Vaihtokin kuulostaa niin pelottavalta. En halua vielä ajatella niin pitkälle. Ja silti tiedät että ajattelen.

En jatka kevään jännyyksistä nyt, en tällä kertaa. Palaan niihin kun näen taas sumun ohi. Tiedän sen päivän odottavan.

- T.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Tätähän se on.

Tämän matkatoverini kanssa elämä on ollut alusta asti vuoristorataa, ja sellaisen kyydissä jatketaan edelleen. Olen todennut moneen otteeseen etten tule koskaan tarvitsemaan laskuvarjohyppyjä tai muita vastaavia huimia extreme-kokemuksia, näissä viikottaisissa nousuissa ja laskuissa on ihan riittämiin.

Lähdin viimeisimpään hoitoiskuun suhteellisen avoimin mielin, "katsotaan nyt miten käy ja otetaan mitä annetaan". Päädyin käymään reilun viikon mittaisella reissulla kauhujen junassa, pohjamudissa rämpien ja valtavia pelontunteita kokien. Tunsin olevani siellä jaksamisen äärirajoilla jossa en hetkeen ollut käynyt, ja se pelotti lisää.

Juuri nyt, tänään, tällä hetkellä, kaikki on hyvin. Mutta koska koen tarvetta rehellisyyteen (ja haluan jättää itsellenikin merkin huonommistakin hetkistä), kirjoitan muutaman rivin menneestä hoitoviikosta.

Asettuessani tiputuspäivänä hoitopaikalleni, koin nipun sekalaisia tunteita. Tämähän on minun paikkani, minun työni. Täällä taas. Miksi taas? Kun laskimoporttiin jouduttiin pistämään viisi kertaa ennen kuin saatiin onnistunut ote, nieleskelin turhautumisen kyyneliä. Pinnistin hymyn niiden läpi, kaivoin kirjan ja eväät laukustani ja odotin tuntien kulumista.

Ilta meni väsyneen, turtuneen oloisena. Heti ensimmäisestä yöstä alkoivat univaikeudet. Syy kenties kortisonissa, kenties sytostaateissa, ehkäpä niiden yhteisvaikutuksessa. Ja myöhemmin järkyttävissä kivuissa.

Päivät kuluivat jo inhottavan tutuksi tulleessa sumussa. Mikään osa minussa ei tuntunut omalta, mitään ei jaksa, hetkeäkään ei voi rentoutua tai levätä. Olo ei ollut etova tai oksettava, ja olisin ollut valmis vaihtamaan tuon kaiken siihen. Pinnistin itseni kahtena päivänä hakemaan poikaa päiväkodilta. Happi tuntui hyvältä, mutta siihen kaikki positiivisuus jäikin. Edellinen kirjoitukseni kertoikin toisesta näistä matkoista.

Kipu. En ollut hetkeen joutunut kokemaan alati läsnäolevaa kipua, ja nyt se oli siinä. Jatkuvana. Vihlovana. Pääni särki niin että pelkäsin kallon halkeavan. Sain kivuliaita, sähköiskumaisia vihlaisuja selkään, kylkiin, joka paikkaan. Söin kipulääkkeitä joista ei ollut apua. Vietin päiväni ja yöni avoimen ikkunan ääressä, kylmä ilma piti jotenkin järjissään.

En nukkunut yhtään. Jos vaivuinkin hetkeksi yöllä jonkinlaiseen horrokseen, havahduin pienimpäänkin risahdukseen ja samassa kipu oli taas siinä. Makasin päiväsaikaan vuorotellen molempien sohviemme molemmissa kulmissa, lepo ei onnistunut millään tavalla. Pahimmassa ahdistuksen aallossa naputin oloistani vertaissiskojen niskaan, ihanat korvaamattomat Siskot. Tunsin heiltä saadun energian ihan konkreettisena. Läheisten ja rakkaiden viesteihin voinnistani en keksinyt yhtään kaunisteltua riviä. Tiesin aiheuttavani huolta, mutten pystynyt muuhun. Tunsin olevani jälleen kerran taakka, vaikka tiedänkin tasan tarkkaan etten niin saisi ajatella. Voinko koskaan enää antaa kenellekään takaisin sitä rakkauden ja tuen määrää jota olen saanut?

Viikonloppua kohden pystyin jo hetkittäin jopa hymyilemään. Kipu ei ollut vielä helpottanut, mutta oli jo pieniä hetkiä kun saatoin sen unohtaa. Vietin hetken takapihalla perheen kanssa, ja aloin jo uskoa että parempaa kohti on mahdollista mennä.

Pienin askelin alkoikin elämä voittaa. Kivuista helpotti pahin terä, ja lääkkeet alkoivat purra. Sain ajan kipupolille nopeasti, ja kävin keskustelemassa kaikessa rauhassa lääkärin kanssa jolla oli Aikaa. Tunsin niin suurta helpotusta käynnin päätteeksi, etten voinut kyynelille mitään. Muutaman päivän päästä unikin löytyi, ja kroppa otti takaisin menetettyjä unitunteja.

Palaan siihen, kuinka juuri Nyt on hyvä olla. Olen pari viimeistä päivää tuntenut kohisevaa energiaa, hymyillyt kattiloille ja nurkkien pölyille, tuntenut eläväni. Tätä minä tarvitsin! Muutaman oikein hyvän päivän, ne minä talletan mieleeni jotta muistaisin. Muistanhan?

Seuraava isku odottaa ensi viikolla, pyhien jälkeen mikäli laboratoriotulokset sen sallivat. Tuohon iskuun varaudun paremmin. Kalenteri tyhjäksi, totaalisen tyhjäksi omalta osalta. Kunnon kipulääkkeet, ja niihin kellontarkka ajoitus. Usko siihen, että paremmat päivät odottavat. Nähtäväksi jää, mihin nämä eväät riittävät.

Tuohon kaikkeen on vielä monta päivää. Tarkoitus on pääsiäisen lisäksi juhlistaa höpöttäväisen keskimmäisen lapsemme 9-vuotispäivää, niin sukulaisten kuin kavereidenkin kesken. Luvassa on siis kasapäin ilmapalloja, serpentiiniä, kakkua ja jäätelöä, kikatusta ja paketteja. Ihanaa, tarpeellista vastapainoa arkeen!

Vielä hetki sitten jännitin näitäkin, vuosittaisia lasten synttärijuhlia. Onko koti riittävän siisti, onnistuuko kakku, onko kaikilla varmasti mukavaa. Nyt kaikki tuo jännitys on vaihtunut mukavaksi odotukseksi. Ihan sama vaikka nurkista kurkkii keijupölyä tai jos kakku lässähtää, tärkeintä että nappisilmämme saa ihanan syntymäpäivän ja niin monta halausta kun ikinä ehdimme antamaan!

Nyt on aika täyttää kahvikuppi, kirjoittaa puhtaaksi jättisuuri kauppalista iltaa varten, ja aikatauluttaa tulevat päivät mahdollisimman tehokkaaksi. Palaan toisella kertaa kertomaan mitä kaikkea jännää kevät on tuonut mukanaan, ja onnistuivatko perheen rairuohot tällä kertaa!

Mitä mukavinta, aurinkoisinta, hauskinta ja tipumaisinta Pääsiäisen aikaa Sinulle!

- Terhi

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Ote eräästä perjantaista.

Kyllä minä tänään haen pojan päiväkodilta. Tänään jaksan.

Sukkien etsimiseen meni hetkellisesti enemmän voimia, istahdan vielä hetkeksi.

Matka tuntuu oudolta. Päässä humisee, jalat eivät tunnu omilta. Happi tekee hyvää. Jalat liikkuvat itsekseen, pelottaa hiukan olla näin irti itsestään.

Melkein perillä. Jospa sittenkin samalla kävisi kaupassa. Pienesti. Jotain helppoa ja nopeaa ruokaa. Kyllä minä jaksan. Pieni mutka vain.

Poika mukaan, pääsiäisistutus mukaan, kohti kauppaa. Otetaan vain vähän jotta jaksan kantaa. Mutta vielä ketsuppi.

Kaksi Valintatalon kassia kiljuu heti ensimmäisillä metreillä käsissä. Luulitko todella jaksavasi? Epätoivo. Ei tämä ole mahdollista. Kilometri kotiin, tuntuu sadalta. Kyyneleet nousevat silmiin, poika kantaa vieressä pääsiäisruohoaan. On ihan hiljaa.

Kymmenen metrin päästä soitan kotiin. Ei, äiti ei ehdi tulemaan ennenkuin lähdet juhliin. Sano siskolle että lähtee Heti vastaan, tarvitsen kantoapua. Itkettää. Miten vihainen voikaan itselleen olla?

Useampi kymmenen metriä eteenpäin. En jaksaisi enää senttiäkään. Soitto tytölle, liian vihaisia sanoja pääsee suusta. Oma vikani että tässä olen, helpompi syyttää toista.

Kotimatka kulkeutuu loppuun. Ehdin vähän pahoitellakin, äidillä on nyt vaan niin huono olla.

On kuin olisin juossut maratonin. En tiedä miltä se tuntuu, ehkä juuri tältä. Parin kilometrin matka sytostaattihuuruissa, epätoivoiset kauppakassit kädessä. Koskahan opin?

Mies tulee kotiin, en jaksa sanoa mitään. "Tarvitsisin halauksen". Ehkä se riittää.

Kirjoitin tämän ylös, jotta muistaisin. Silloin kun 'en jaksaisi mitään' tarkoittaa siivousta ja paria pellillistä pullaa. Että on näitäkin päiviä. Kun se sukkien etsiminen riittäisi.