torstai 30. joulukuuta 2010
keskiviikko 29. joulukuuta 2010
torstai 16. joulukuuta 2010
torstai 25. marraskuuta 2010
Päiväkahvin ääreltä.
Luminen torstai käynnissä.
Kun takana on tälle päivälle jo jokunen hetki lumessa tarpomista, mukava perhekerhoilu pojan kanssa ja muut torstaiset rutiinit, tuntuu ihan hyvältä pysähtyä hetki ja kaavailla loppupäivän kulkua. Samalla ajatukset kääntyvät jo väkisinkin tulevaan viikonloppuun, ensimmäiseen asuntonäyttöön. Hui.
Haikeus meinaa väkisinkin hiipiä pintaan. Kun kaikki on laitettu siistiksi, pölyt pyyhitty sieltäkin mistä ei koskaan ennen tätä, ja ylimääräiset tavarat piilotettu varastoon, tuntuu kuin jokin aika olisi loppumassa.
Voi tuntua hassulta, mutta melkein pahimmalta tuntui siistiä jääkaapin ovi. Koululaisen lukujärjestys, lasten kirjainmagneetit ja pojan ihana valokuva kesäisestä rallitapahtumasta - kaikki nippuun ja laatikkoon. Ovi on nyt niin paljas, outo, ja vieras. Possumagneetin annoin jäädä, sesongin vuoksi vaikka. Poika huomautti heti seuraavalla ruokailukerralla 'missä lehmä?', kun tuttu lehmäkaverikin oli joutunut poistumaan omalta paikaltaan jääkaapinoven yläreunasta.
Liian riisutuksi emme toki kotiamme tehneet, en suostuisi siihen että koko myyntiajan asuisimme kolkossa ja vieraantuntuisessa kodissa. Mutta pienetkin asiat näköjään jo tuntuvat. Toisaalta on niin kovin upea nähdä oma koti näinkin edustavana, ei sillä että tämä nyt kaatopaikkakaan olisi ollut ennen tätä. Mutta pientä hallittua kaaosta useimmiten, se täytyy myöntää.
Saapa nähdä jos myyntiaika tuppaa venymään, hilaanko hiljalleen jääkaapin ovenkin taas täyteen tuttuja piirustuksia ja hassutuksia.
Vähän jännittää jo.
Otto katselee ohjelmia. |
torstai 18. marraskuuta 2010
Lumeilua
Aamun ihastukseksi oli ensimmäinen kunnon lumi maassa. Matkaan lähdettiin rattailla ja kävellen, mutta kerhohetken jälkeen käytiin vaihtamassa sujuvampaan menopeliin. Huomenna sitten kunnolla pulkkamäkeen!
Aamun ensimmäiset lumijuoksut |
...ja pian oli jo lumiukko valmis |
lopulta haettin siskokin kyytiin. |
keskiviikko 17. marraskuuta 2010
No Junk!
Nyt täytyy kehaista, sillä olen löytänyt uuden suosikin lasten välipalojen saralta: Semper Småfolk välipalatuotteet.
Kaupoistahan nämä löytyvät sieltä lastenruokaosastolta, eli sosepurkkien ja vastiketetrojen läheisyydestä. Täytyy kyllä heti mainita, että varmasti useamman käteen tarttuisivat jos näitä olisi (myös) perinteisempien keksien / pillimehujen vieressä, varsinkaan leikki-ikäisten lasten vanhemmat kun eivät välttämättä kaikki enää lastenruokahyllyillä vieraile kuin satunnaisesti.
Mutta asiaan. Tuoteperheeseen kuuluu mm. keksejä, maissinaksuja, pillimehua ja smoothieita. Itse sain tilaisuuden kokeilla tuotteita Hopottajat -palvelun kautta, ja kokeilu tuli hyvään saumaan sillä aiemmin olin tyytynyt vain vilkaisemaan näitä tuotteita päätyen silti johonkin tutumpaan.
Sain perheelleni maisteltavaksi mm. ABC-keksejä, porkkanatikkuja ja smoothien. Keksit ovat hurjan kätevästi pakattu erillisiin pusseihin, jolloin loput keksit eivät saa 'kaapinmakua' jäädessään odottamaan ja pienen pussin voi laittaa laukkuun hätävaraksi. Itse keksit ovat mukavan minikokoisia, eli näitä voi ihan hyvällä omallatunnolla antaa usemmankin.
Porkkanatikut myydään pienissä annospusseissa, ja ovat siis maustettuja (suolattomia) maissinaksuja tikkumuodossa. Nämä oli omastakin mielestä oikein hauskan makuisia pikku naksuja - Ottokin pisteli koko pussillisen kerralla.
Suora lainaus tuotesivulta:
Paitsi että tuotteet tuovat mukavaa vaihtelua siihen tutuksi tulleeseen banaani-juomajukurtti-rinkeli -osastoon, niin nämä ovat oikeasti ihan terveellisiäkin.
Suosittelen lämpimästi kokeilemaan, meillä ainakin nämä kaikki (kohta 2-vuotias, 5-vuotias ja 7-vuotias) ovat olleet jokainen ihan yhtä innoissaan Småfolk -tuotteista kuin äitikin.
Kaupoistahan nämä löytyvät sieltä lastenruokaosastolta, eli sosepurkkien ja vastiketetrojen läheisyydestä. Täytyy kyllä heti mainita, että varmasti useamman käteen tarttuisivat jos näitä olisi (myös) perinteisempien keksien / pillimehujen vieressä, varsinkaan leikki-ikäisten lasten vanhemmat kun eivät välttämättä kaikki enää lastenruokahyllyillä vieraile kuin satunnaisesti.
Mutta asiaan. Tuoteperheeseen kuuluu mm. keksejä, maissinaksuja, pillimehua ja smoothieita. Itse sain tilaisuuden kokeilla tuotteita Hopottajat -palvelun kautta, ja kokeilu tuli hyvään saumaan sillä aiemmin olin tyytynyt vain vilkaisemaan näitä tuotteita päätyen silti johonkin tutumpaan.
Sain perheelleni maisteltavaksi mm. ABC-keksejä, porkkanatikkuja ja smoothien. Keksit ovat hurjan kätevästi pakattu erillisiin pusseihin, jolloin loput keksit eivät saa 'kaapinmakua' jäädessään odottamaan ja pienen pussin voi laittaa laukkuun hätävaraksi. Itse keksit ovat mukavan minikokoisia, eli näitä voi ihan hyvällä omallatunnolla antaa usemmankin.
Porkkanatikut myydään pienissä annospusseissa, ja ovat siis maustettuja (suolattomia) maissinaksuja tikkumuodossa. Nämä oli omastakin mielestä oikein hauskan makuisia pikku naksuja - Ottokin pisteli koko pussillisen kerralla.
Suora lainaus tuotesivulta:
Småfolk -tuotteet eivät sisällä mitään turhaa. Tämä tarkoittaa että kaikki tuotteet ovat sokeroimattomia luomutuotteita eikä niihin ole lisätty suolaa, aromeita tai säilöntäaineita.
Paitsi että tuotteet tuovat mukavaa vaihtelua siihen tutuksi tulleeseen banaani-juomajukurtti-rinkeli -osastoon, niin nämä ovat oikeasti ihan terveellisiäkin.
Suosittelen lämpimästi kokeilemaan, meillä ainakin nämä kaikki (kohta 2-vuotias, 5-vuotias ja 7-vuotias) ovat olleet jokainen ihan yhtä innoissaan Småfolk -tuotteista kuin äitikin.
(kuva lainattu Småfolkin sivuilta)
tiistai 9. marraskuuta 2010
Puistoilua ja puhinaa.
Neiti Neponen haalii lunta. |
Viimeistään tänään ymmärsin että tästä on nyt tullut tapa, aamukiireestä nimittäin. Vielä eilen illalla mietin miten hienoa on ettei tarvitse aamulla rynnätä mihinkään, sen kuin katson koululaisen ajoissa hereille ja lähtöön. Sitten voisin rauhassa ottaa aamun iisisti kahden pienemmän kanssa, kun kerhojakaan ei tänään ole.
No, siinä sekin sitten meni kun piti aloittaa hässäkällä etsimään Sinille lämpimämpää vaatetta ylle, tytön kertoessa kymmenen minuuttia ennen kouluunlähtöä että 'äiti mulla oli muuten eilen tosi kylmä ihan välitunneillakin'. Samalla huomasin että tyttö on kuin onkin kasvanut kunnolla yli talvivarusteistaan, "Talvi yllätti lastenpukijat".
Ehkä kaikki kumoutui sitten jo aamuyön tunteina, kun Otto päätti aloittaa ihan ikiomat Kuorosota-harjoitukset. Taustatietona kerrottakon että poika alkoi nukkumaan yönsä oikeinkin hyvin siinä kymmenen kuukauden iässä, mutta nyt jo pidempään ollut vähintään joka kolmas yö ihan ihme show menossa.
Meidän luksusneliöihimme ei mahdu pojalle omaa makuuhuonetta, joten heppu viettää yönsä meidän huoneessamme pinnasängyssään (johon toivottavasti mahtuu vielä hyvän tovin). Tämä on toisaalta ihan kätevää ja sujuu hyvin, mutta huonoina öinä olisin valmis sijoittamaan pojan sänkyineen vaikka vaatehuoneeseen (joka on todella absurdi ajatus, ko. huoneeseen kun ei mahdu tällä hetkellä edes sitä mitä pitäisi).
Jotenkin minun äidinhermoni on varustettu niin että pienen vauvaikäisen yöitkut ja levottomuudet vielä kestää, ne jotenkin kuuluu pakettiin ja sen ajan hormonimylläkätkin jo saavat kaiken sujumaan vaikka yössä herättäisiin sen kymmenen kertaa. Mutta kun kyseessä on jo tällainen pian kaksivuotias pallukka, jolla ihan oikeasti on jo Kova Ääni - on meno jo toinen. Myllyyn lisää vettä se että kyse ei todellakaan ole itkuista, vaan ihan kitarisat heiluen tapahtuvasta huutamisesta, kiljumisesta ja karjumisesta.
Okei, nyt annan ihan hirveän kuvan suloisesta nappisilmästämme. Mutta haluan tuoda vain hyvinkin selvästi ilmi sen miltä tuntuu aamuyön tunteina herätä toistuvasti sellaisiin huutoihin kuin "Isoon sänkyyyyyyyn", "Kakkahätääääää", "Puistoooon" ja "Maitoaaaa". Tietysti joka toinen lause yleensä on vain selkeä "Äiti ei nukuuuuu!" josta en tiedä onko se toive vai toteamus.
No, se siitä. Tätä ei kaikeksi onneksi tosiaan tapahdu joka yö, vaan useimmiten vain niinä öinä kun olen itse valvonut illalla liian myöhään ja ehtinyt ajattelemaan ennen nukahtamistani että 'onneksi poika nukkuu nyt noin rauhallisesti'.
Mitä sitten auttaisi tähän se että pojalla olisi oma huone? Huutelua se tuskin lopettaisi, mutta sillä saisi yhden seikan kumottua pois. Näinä hankalina öinä kun pojalla on äärimmilleen korostunut kuulo- ja näköaisti, niin siinä saa varoa ihan jokaista peitonkahinaa ja varpaan naksahdusta puhumattakaan miehen kuorsaamisista.
*pfuuf*, nyt olen avautunut, kiitos ja tälle piste.
Otto ohjailee rakettia. |
Siitä puistoilusta. Ihana oli huomata miten kerrankin puistossa oli muitakin samaan aikaan kanssamme, ihan useampikin pieni punaposki äitineen tai mummoineen. Otto ei toki vielä oikein kunnolla kavereiden kanssa leiki, mutta selvästi viihtyy paremmin kun saa seurailla muiden touhuja omien leikkiensä keskeltä. Nea olisi selvästi myös kaivannut ikäistään seuraa, mutta onneksi tyttö keksi leikkiä ja tekemistä muutenkin.
Jokohan kohta saadaan sitä lunta ja kunnolla?
Ps. Tämä viikko mennään taas selvästi teemalla 'kotiäitinä olen taatusti kiireisempi kuin työäitinä'. Mutta pieni sutina ja säpinä pitää virrat liikkeellä.
maanantai 8. marraskuuta 2010
Aamun Tapaus.
Tohinamittarit punaisena olin kahden pienemmän kanssa poistumassa kotorapusta, varsin tietoisena siitä että kerho alkaisi ihankohtajustiinsa. Hetkeä ennen kuin ulko-ovi ehti sulkeutua, yläkerran tyttö tupsahti paikalle. (Taustatietona kerrottakoon että tyttö on oman ekaluokkalaiseni koulukaveri, joka menee näin maanantaisin eri aikaan kouluun.)
'Käykö nuo avaimet kaikkien oviin?', tyttö kysyy, ja huomaan että yleensä niin reipas ja vauhdikas tyttö onkin hyvin hätääntyneen oloinen. Pahoittelen ettei käy, ja tyttö kertoo pistäneensä kotiovensa kiinni ja huomasi vasta sitten unohtaneensa repun avaimineen ja puhelimineen kotiin.
Äidinvaistoni saa kiireen pysähtymään ja mietin miten ihmeessä saisin autettua parhaiten. Tyttö on jo itkuinen, ja kysyn häneltä vielä tarkennusta siihen mitä kaikkea jäi - koitan lohduttaa sanomalla että kaikille käy niin joskus, varmasti opettaja ymmärtää kun tyttö asiasta kertoo. Kehoitan tyttöä kuitenkin lähtemään koululle, kaikki järjestyy äidin odottaessa jo kotona kun tyttö palaa koulunjälkeisestä iltapäiväkerhosta.
Kävelemme samaa matkaa (kerho on koulun yhteydessä) ja koitan jutella mukavia ettei tyttö harmittelisi niin paljon.
Kun ehdimme reissultamme pienen kanssa puistoon, lähetän vielä tytön äidille viestin ja kerron tapahtuneesta. Pian jo saan vastauksena lukuisin kiitoksin täytetyn tekstiviestin, jossa tytön äiti kertoo ettei tyttö varmasti olisi uskaltanut lähteä kouluun ollenkaan ellen olisi osunut paikalle lohduttamaan - tyttöä kun jännitti tänään luvassa ollut hammaslääkärikäyntikin.
Jäin miettimään tapausta paljonkin. Olemme siitä loistavassa elämäntilanteessa juuri nyt, että minulla todellakin on mahdollisuus olla kotona esikoisen ekaluokan ajan. Olen joka aamu häntä herättämässä, muistuttamassa siitä että kaikki on mukana ja iltapäivällä taas vastassa kun tyttö saapuu kotiin. Toki opetan samalla huolehtimaan omista tavaroistaan ja ottamaan vastuuta niin kuin kuuluu, mutta olen tukena ja turvana.
Mietin miten olisi käynyt jos sama olisi osunut oman tyttöni kohdalle? Ellei kukaan tuttu olisi tullut rapussa vastaan, tyttö olisi varmasti ehtinyt kehittämään itselleen melkoisen harmi-pelästys-itkun ja päätynyt koululle hyvinkin hätääntyneenä. Emme ole tutustunut yhteenkään naapuriimme niin hyvin jotta tyttö olisi tullut ajatelleeksi että olisi voinut mennä jonkun toisen ovelle kysymään neuvoja. Onneksi koulu on tuossa ihan lähellä, mutta silti tiedän että tyttö olisi häkeltynyt tilanteesta kovastikin.
Jos itse taas olisin kuullut asiasta vasta iltapäivällä (tai vaikkapa opettajan ottaessa yhteyttä), olisin itsekin pelästynyt ja asia olisi saanut päässäni paljon suuremmat mittasuhteet.
Näitähän sattuu, sitähän se elämä on. Alan jo uudelleen murehtimaan kahden vuoden päästä koittavaa syksyä jolloin keskimmäisemme aloittaa koulun, ja jolloin itse jo olen työelämässä ja asiat on saatava sujumaan niin eri tavalla kuin nyt.
Toinen seikka mikä jäi mietityttämään, on se miten kummassa voi olla niin vaikea saada tutustuttua lähinaapureihinsa paremmin? Tämänkin yläkerran äidin kanssa olen täysin tervehdys-tasolla, eli kun kasvotusten osumme rapussa niin toki toisiamme tervehdimme. Lapsemme ovat sentään luokkakavereita ja leikkivät pihallakin yhdessä, mutta muutoin emme ole vielä saaneet aikaiseksi tutustua sen tarkemmin. Tiedän olevani erittäin epäsosiaalinen tai muuten vai arka ottamaan kontaktia uusiin ihmisiin, mutta ehkä tälle on jo tehtävä stoppi. Uskon että tämän aamuinen jopa osaltaan auttaa asiaa.
Ps. Täällä on taas lunta. Ei ihan palloiksi asti, mutta luonto on kauttaaltaan ihanan valkoisen ja hentoisen pumpulin peitossa. Älä sula pois.
'Käykö nuo avaimet kaikkien oviin?', tyttö kysyy, ja huomaan että yleensä niin reipas ja vauhdikas tyttö onkin hyvin hätääntyneen oloinen. Pahoittelen ettei käy, ja tyttö kertoo pistäneensä kotiovensa kiinni ja huomasi vasta sitten unohtaneensa repun avaimineen ja puhelimineen kotiin.
Äidinvaistoni saa kiireen pysähtymään ja mietin miten ihmeessä saisin autettua parhaiten. Tyttö on jo itkuinen, ja kysyn häneltä vielä tarkennusta siihen mitä kaikkea jäi - koitan lohduttaa sanomalla että kaikille käy niin joskus, varmasti opettaja ymmärtää kun tyttö asiasta kertoo. Kehoitan tyttöä kuitenkin lähtemään koululle, kaikki järjestyy äidin odottaessa jo kotona kun tyttö palaa koulunjälkeisestä iltapäiväkerhosta.
Kävelemme samaa matkaa (kerho on koulun yhteydessä) ja koitan jutella mukavia ettei tyttö harmittelisi niin paljon.
Kun ehdimme reissultamme pienen kanssa puistoon, lähetän vielä tytön äidille viestin ja kerron tapahtuneesta. Pian jo saan vastauksena lukuisin kiitoksin täytetyn tekstiviestin, jossa tytön äiti kertoo ettei tyttö varmasti olisi uskaltanut lähteä kouluun ollenkaan ellen olisi osunut paikalle lohduttamaan - tyttöä kun jännitti tänään luvassa ollut hammaslääkärikäyntikin.
Jäin miettimään tapausta paljonkin. Olemme siitä loistavassa elämäntilanteessa juuri nyt, että minulla todellakin on mahdollisuus olla kotona esikoisen ekaluokan ajan. Olen joka aamu häntä herättämässä, muistuttamassa siitä että kaikki on mukana ja iltapäivällä taas vastassa kun tyttö saapuu kotiin. Toki opetan samalla huolehtimaan omista tavaroistaan ja ottamaan vastuuta niin kuin kuuluu, mutta olen tukena ja turvana.
Mietin miten olisi käynyt jos sama olisi osunut oman tyttöni kohdalle? Ellei kukaan tuttu olisi tullut rapussa vastaan, tyttö olisi varmasti ehtinyt kehittämään itselleen melkoisen harmi-pelästys-itkun ja päätynyt koululle hyvinkin hätääntyneenä. Emme ole tutustunut yhteenkään naapuriimme niin hyvin jotta tyttö olisi tullut ajatelleeksi että olisi voinut mennä jonkun toisen ovelle kysymään neuvoja. Onneksi koulu on tuossa ihan lähellä, mutta silti tiedän että tyttö olisi häkeltynyt tilanteesta kovastikin.
Jos itse taas olisin kuullut asiasta vasta iltapäivällä (tai vaikkapa opettajan ottaessa yhteyttä), olisin itsekin pelästynyt ja asia olisi saanut päässäni paljon suuremmat mittasuhteet.
Näitähän sattuu, sitähän se elämä on. Alan jo uudelleen murehtimaan kahden vuoden päästä koittavaa syksyä jolloin keskimmäisemme aloittaa koulun, ja jolloin itse jo olen työelämässä ja asiat on saatava sujumaan niin eri tavalla kuin nyt.
Toinen seikka mikä jäi mietityttämään, on se miten kummassa voi olla niin vaikea saada tutustuttua lähinaapureihinsa paremmin? Tämänkin yläkerran äidin kanssa olen täysin tervehdys-tasolla, eli kun kasvotusten osumme rapussa niin toki toisiamme tervehdimme. Lapsemme ovat sentään luokkakavereita ja leikkivät pihallakin yhdessä, mutta muutoin emme ole vielä saaneet aikaiseksi tutustua sen tarkemmin. Tiedän olevani erittäin epäsosiaalinen tai muuten vai arka ottamaan kontaktia uusiin ihmisiin, mutta ehkä tälle on jo tehtävä stoppi. Uskon että tämän aamuinen jopa osaltaan auttaa asiaa.
Ps. Täällä on taas lunta. Ei ihan palloiksi asti, mutta luonto on kauttaaltaan ihanan valkoisen ja hentoisen pumpulin peitossa. Älä sula pois.
sunnuntai 7. marraskuuta 2010
Mitä musiikkimakusi kertoo sinusta?
Viime vuosina olen kokenut erittäin hankalaksi vastata kysymykseen 'Millaista musiikkia kuuntelet?'.
Ei siksi että kuuntelisin poikkeuksellisen vähän musiikkia, eikä siksikään etten vielä olisi löytänyt lempiartistejani. Vaan yksinomaan siksi, etten saa yhteen (järkevään) lauseeseen mahdutettua vastausta mielestäni parhaista musiikkityyleistä ja artisteista - ilman pelkoa siitä että kysyjä lokeroi minut tietynlaiseksi persoonaksi parin ensimmäisen artistin kuultuaan.
Esimerkki 1: Vastaan kuuntelevani muun muassa Maija Vilkkumaata ja Zen Caféa.
-> Ai, eli sä tykkäät lähinnä suomirokista? Ei en, kaihdan Eput ja Jiput kaukaa enkä kelpuuta mitä vain kaljateltantäytettä.
Esimerkki 2: Vastaan kuuntelevani MIKAa ja Adam Lambertia.
-> Ok, eli sä olet tollanen dance- ja poptyyppi? En missään nimessä pelkästään, Lady Gaga saa useimmiten näkemään punaista eikä mikä tahansa listahyppyytys saa varpaita irtoamaan lattiasta.
Esimerkki 3: Vastaan rakastavani Katie Meluan jokaista laulua ja olevani täysin Lauluyhtye Rajattoman lumoissa, Vuokko Hovatasta puhumattakaan.
-> Sä siis tykkäät tällaisista jopa klassisen tyylisistä, ns. oikeista laulajista? Njuu no toki juuri näistä, mutten ole mikään sinfoniakonserttien suurkuluttaja eikä mikä tahansa klassinenkaan sytytä.
Vielä näiden lisäksi kun listaan lisätään James Blunt, Jason Mraz, Irina, Alexander Rybak, Lena ja Poets of the Fall vain muutamia mainitakseni, on soppa valmis.
Jotenkin uskon että on niin paljon helpompaa vain voida vastata 'ihan kaikkea' tai 'metallia lähinnä' tai jopa 'vain suomalaista iskelmää'. Se ehkä sanoo kysyjällekin jotain, ja kenties paljastaa sinusta ihmisenä vähän selkeämmän siivun.
Miten sinä vastaisit kysymykseen 'Minkälaista musiikkia kuuntelet?'. Pelkäätkö, luuletko, tai kenties toivotko sen kertovan jotakin sinusta?
Ei siksi että kuuntelisin poikkeuksellisen vähän musiikkia, eikä siksikään etten vielä olisi löytänyt lempiartistejani. Vaan yksinomaan siksi, etten saa yhteen (järkevään) lauseeseen mahdutettua vastausta mielestäni parhaista musiikkityyleistä ja artisteista - ilman pelkoa siitä että kysyjä lokeroi minut tietynlaiseksi persoonaksi parin ensimmäisen artistin kuultuaan.
Esimerkki 1: Vastaan kuuntelevani muun muassa Maija Vilkkumaata ja Zen Caféa.
-> Ai, eli sä tykkäät lähinnä suomirokista? Ei en, kaihdan Eput ja Jiput kaukaa enkä kelpuuta mitä vain kaljateltantäytettä.
Esimerkki 2: Vastaan kuuntelevani MIKAa ja Adam Lambertia.
-> Ok, eli sä olet tollanen dance- ja poptyyppi? En missään nimessä pelkästään, Lady Gaga saa useimmiten näkemään punaista eikä mikä tahansa listahyppyytys saa varpaita irtoamaan lattiasta.
Esimerkki 3: Vastaan rakastavani Katie Meluan jokaista laulua ja olevani täysin Lauluyhtye Rajattoman lumoissa, Vuokko Hovatasta puhumattakaan.
-> Sä siis tykkäät tällaisista jopa klassisen tyylisistä, ns. oikeista laulajista? Njuu no toki juuri näistä, mutten ole mikään sinfoniakonserttien suurkuluttaja eikä mikä tahansa klassinenkaan sytytä.
Vielä näiden lisäksi kun listaan lisätään James Blunt, Jason Mraz, Irina, Alexander Rybak, Lena ja Poets of the Fall vain muutamia mainitakseni, on soppa valmis.
Jotenkin uskon että on niin paljon helpompaa vain voida vastata 'ihan kaikkea' tai 'metallia lähinnä' tai jopa 'vain suomalaista iskelmää'. Se ehkä sanoo kysyjällekin jotain, ja kenties paljastaa sinusta ihmisenä vähän selkeämmän siivun.
Miten sinä vastaisit kysymykseen 'Minkälaista musiikkia kuuntelet?'. Pelkäätkö, luuletko, tai kenties toivotko sen kertovan jotakin sinusta?
Ja mitä minun musiikkimakuni kertoo minusta? Tuossa ei tietenkään ollut vielä lueteltuna jokainen mahdollinen minua miellyttävä artisti tai yhtye, mutta ehkä tällä hetkellä ne soitetuimmat.
Ps. Juuri nyt soi Maija Vilkkumaan 'Jos se vie mun miehen'. Loistokasta. Ja yhä edelleen olen sitä mieltä että Maijan levy 'Superpallo' on uskomatonta väliskeidaa ja olisi voinut jäädä julkaisematta. Ehkä sen teki joku muu?
perjantai 5. marraskuuta 2010
Äitiyden monet kasvot , osa 1.
Viimevuosina on puhuttu (ehkä nyt jo hitusen hiipuvaan tahtiin) siitä miten isien pitää ihan Oikeasti osallistua lastensa elämään, olla kiinnostuineita, viettää aikaa ja tinkiä niistä omista töistään ja menoistaan lasten hyväksi. On kumottu kaikki vanhentuneet mallit siitä miten mies tuo sen leivän taloon ja nainen pitää sitten perheen koossa.
Miten sitten äitiyden laita, mitä kaikkea on muuttunut ihan pienen ajan sisään? Ajattelin postata aiheesta muutaman eri ajatuksen verran, aloittajana pohdintani internetin tuomista uusista tuulista äitiyteen ja sen ruotimiseen.
Nettimaailman massiivinen vyöryminen lähes jokaisen perheen olohuoneisiin (puhumattakaan matkapuhelimista ja työmatkojen läppäröinneistä) ja sosiaalisen median yleistyminen on nostanut pintaan uudelleen 'nainen on naiselle susi' -ilmiön. Siinä missä toisaalta äiti-ihmiset saavat toisiltaan vinkkejä ja vertaistukea myös anonyymeinä verkossa, on jokainen apua kysyvä tai tapansa esille tuova myös erittäin altis saamaan saavillisen kuraa niskaansa.
Ei riitä se että kun myönnät tehneesi jotakin lastenkasvatukseen liittyvää niin sanotusti väärin ja saat tästä kymmenittäin tuomitsevia ihmetyksiä ja arvosteluja, vaan myös ihan jokapäiväisistä puuhailuistasi kertoessasi on paikalla heti provosoiva haukkalauma joka saa sinut lopulta tuntemaan itsesi äitiyden pohjasakaksi.
Tekaistu esimerkki tekaistulta keskustelupalstalta:
----
Tekaistu esimerkki no 2:
----
En puhu enkä kirjoita mitenkään pienen pintaraapaisun kokemuksella, vaan taustalla ihan kantapään kautta opitut asiat ja jokainen joka koskaan on yhdelläkään ns. mammapalstalla vieraillut, tietää mistä puhun.
Itse löysin netistä äideille (ja miksei isillekin) suunnatut keskustelupalstat niihin aikoihin kun odotin toista lastamme. Tajusin pian miten hieno keino se on saada nimenomaan sitä vertaistukea, lukuisilta muilta äideiltä jotka ovat täysin samassa tilanteessa. Esikoisen uhmakiukkuraivaritkaan eivät jääneet harmittamaan niin pitkäksi aikaa kun sain niistä lähes reaaliajassa avauduttua muille, ja huomattua että ihan sama meno on hyvinkin monen katon alla eikä se tee minusta mitenkään epäonnistunutta äitiä.
Tuosta 'löytämisestä' on nyt kulunut kuutisen vuotta, ja keskustelupalstoilla notkumiseni on vähentynyt aivan minimiin ellei kokonaan päättynyt. Syitä on varmasti monia, ehkä osaltaan myös se että nykyisin on näitä IRL-tuttuja äitihahmoja niin paljon että tulee enemmän heidän kanssaan ruodittua asioita. Mutta painavin syy on ihan varmasti juuri se etten enää jaksanut edes seurailijan roolissa sitä miten ihmiset lyttäävät toisiaan oikeasti tärkeiden asioiden äärellä.
Ihminen joka kysyy nettisaiteilla neuvoa anonyymisti, on hyvin usein liian arka kysymään vastaavaa pihapiirin äideiltä / neuvolantädiltä / joskus jopa omalta äidiltään. Hän on epävarma omasta äitiydestään eikä täysin luota omaan itseensä tai omiin keinoihinsa. Toisinaan hän on jopa niin väsynyt ja turhautunut ongelmansa äärellä, että on valmis pistämään anonyyminkin itsensä alttiiksi arvostelulle ja kokeilemaan lähes mitä vain mistä voisi olla apua.
Kun tällaisessa tilanteessa saat ryöpyn sitä itseään niskaasi, poistut vähin äänin sivustolta takavasemmalle ja ryvet mieluummin ongelmasi parissa ihan itseksesi edelleen.
Ihan taatusti ja varmasti, ja myös kokemuksen syvällä rintaäänellä varustettuna tiedän että tämä on vain yksi pieni puoli siitä mitä kaikkea näillä mammapalstoilla tapahtuu. Siellä myös pidetään virtuaalisesti hauskaa, puhutaan täysin joutavia ja tyhjennetään päätä, löydetään niitä oikeitakin ystäviä ja juoruillaan naapuriparvekkeen äreistä mummoista.
Silti pistää miettimään; himmentyvätkö koskaan nämä virtuaalimaailman huonot puolet täysin, vai joudummeko vaan sopeutumaan niihin ja oppimaan lisää keinoja siihen miten kulkea tietynlaiset suodattimet säädettynä täysille joka kerta kun ko. sivustoille kirjaudumme?
Ja ihan vain linkityksen iloksi tässä pari vertailukohdetta heille jotka eivät yhtään tiedä mistä puhun:
Kaksplus -lehden avoin keskustelupalsta
Vauva-lehden avoin keskustelupalsta
Miten sitten äitiyden laita, mitä kaikkea on muuttunut ihan pienen ajan sisään? Ajattelin postata aiheesta muutaman eri ajatuksen verran, aloittajana pohdintani internetin tuomista uusista tuulista äitiyteen ja sen ruotimiseen.
Nettimaailman massiivinen vyöryminen lähes jokaisen perheen olohuoneisiin (puhumattakaan matkapuhelimista ja työmatkojen läppäröinneistä) ja sosiaalisen median yleistyminen on nostanut pintaan uudelleen 'nainen on naiselle susi' -ilmiön. Siinä missä toisaalta äiti-ihmiset saavat toisiltaan vinkkejä ja vertaistukea myös anonyymeinä verkossa, on jokainen apua kysyvä tai tapansa esille tuova myös erittäin altis saamaan saavillisen kuraa niskaansa.
Ei riitä se että kun myönnät tehneesi jotakin lastenkasvatukseen liittyvää niin sanotusti väärin ja saat tästä kymmenittäin tuomitsevia ihmetyksiä ja arvosteluja, vaan myös ihan jokapäiväisistä puuhailuistasi kertoessasi on paikalla heti provosoiva haukkalauma joka saa sinut lopulta tuntemaan itsesi äitiyden pohjasakaksi.
Tekaistu esimerkki tekaistulta keskustelupalstalta:
Äityliini 2010 kirjoittaa: Hohhoijaa, onkin tänään tullut katseltua vaan pari leffaa lasten kanssa, ei oikein jaksa muuta kun eilen tuli niin touhutettua ja säntäiltyä ympäriinsä. Mitäs teille muille kuuluu?
Mamma 1987 vastaa: Vähän sama meno täällä, laiskottaa kun ulkonakin sataa ja on niin mustaa.
Äippä vastaa: Ai, no me oltiin tuossa aamusta pari tuntia pihalla - lapset niin nautti kuraleikeistä. Tultiin sitten kotiin kun karjalanpaisti tuoksui jo pihalle asti, ja laitettiin pullataikina kohoamaan. Nyt tulin pikaisesti vilkaisemaan sähköpostit kun lapset nukkuu, täytyykin pian rientää jo valmistelemaan joulukorttiaskarteluja.
vieras vastaa: Pari leffaa??? Eikä kello ole edes kahtatoista vielä?
vieras 2 vastaa: Peesaan edellistä, mitä sä luulet että tollanen nötväily tekee sun lapsille - sitten kohta kiukuttelet kun ei ne nuku ja hyppii pitkin seiniä??
----
Tekaistu esimerkki no 2:
Nuori Mamma 86 kysyy: Musta on alkanut tuntua siltä ettei tuo lapsen levottomuus ole enää normaalia. Olisko kenelläkään kokemusta tuollaisten 4-6 -vuotiaiden ADHD:sta, miten saitte diagnoosin?
vieras vastaa: No haloo, lasten kanssa vaan enemmän touhua päivisin ja kunnolla rajat ja rakkaus käyttöön. Tollaset diagnoosit on nii-in keksittyjä.
Mammutti 76 vastaa: Äläs välitä edellisestä, kannattaa varmistaa ihan sieltä oman neuvolan puolelta miten asiassa kannattaa edetä.
vieras vastaa: Eiku ihan totta, lääkkeitäkö vaan purkkitolkulla lasten nassuihin että olisivat just niinku vanhemmat haluaa?
----
En puhu enkä kirjoita mitenkään pienen pintaraapaisun kokemuksella, vaan taustalla ihan kantapään kautta opitut asiat ja jokainen joka koskaan on yhdelläkään ns. mammapalstalla vieraillut, tietää mistä puhun.
Itse löysin netistä äideille (ja miksei isillekin) suunnatut keskustelupalstat niihin aikoihin kun odotin toista lastamme. Tajusin pian miten hieno keino se on saada nimenomaan sitä vertaistukea, lukuisilta muilta äideiltä jotka ovat täysin samassa tilanteessa. Esikoisen uhmakiukkuraivaritkaan eivät jääneet harmittamaan niin pitkäksi aikaa kun sain niistä lähes reaaliajassa avauduttua muille, ja huomattua että ihan sama meno on hyvinkin monen katon alla eikä se tee minusta mitenkään epäonnistunutta äitiä.
Tuosta 'löytämisestä' on nyt kulunut kuutisen vuotta, ja keskustelupalstoilla notkumiseni on vähentynyt aivan minimiin ellei kokonaan päättynyt. Syitä on varmasti monia, ehkä osaltaan myös se että nykyisin on näitä IRL-tuttuja äitihahmoja niin paljon että tulee enemmän heidän kanssaan ruodittua asioita. Mutta painavin syy on ihan varmasti juuri se etten enää jaksanut edes seurailijan roolissa sitä miten ihmiset lyttäävät toisiaan oikeasti tärkeiden asioiden äärellä.
Ihminen joka kysyy nettisaiteilla neuvoa anonyymisti, on hyvin usein liian arka kysymään vastaavaa pihapiirin äideiltä / neuvolantädiltä / joskus jopa omalta äidiltään. Hän on epävarma omasta äitiydestään eikä täysin luota omaan itseensä tai omiin keinoihinsa. Toisinaan hän on jopa niin väsynyt ja turhautunut ongelmansa äärellä, että on valmis pistämään anonyyminkin itsensä alttiiksi arvostelulle ja kokeilemaan lähes mitä vain mistä voisi olla apua.
Kun tällaisessa tilanteessa saat ryöpyn sitä itseään niskaasi, poistut vähin äänin sivustolta takavasemmalle ja ryvet mieluummin ongelmasi parissa ihan itseksesi edelleen.
Ihan taatusti ja varmasti, ja myös kokemuksen syvällä rintaäänellä varustettuna tiedän että tämä on vain yksi pieni puoli siitä mitä kaikkea näillä mammapalstoilla tapahtuu. Siellä myös pidetään virtuaalisesti hauskaa, puhutaan täysin joutavia ja tyhjennetään päätä, löydetään niitä oikeitakin ystäviä ja juoruillaan naapuriparvekkeen äreistä mummoista.
Silti pistää miettimään; himmentyvätkö koskaan nämä virtuaalimaailman huonot puolet täysin, vai joudummeko vaan sopeutumaan niihin ja oppimaan lisää keinoja siihen miten kulkea tietynlaiset suodattimet säädettynä täysille joka kerta kun ko. sivustoille kirjaudumme?
Ja ihan vain linkityksen iloksi tässä pari vertailukohdetta heille jotka eivät yhtään tiedä mistä puhun:
Kaksplus -lehden avoin keskustelupalsta
Vauva-lehden avoin keskustelupalsta
keskiviikko 3. marraskuuta 2010
Tunteet - piiloon vai esille?
Kuvan nappisilmille on vaikea olla kauaa vihainen. |
Jumppapukupostaukseni herätti omassa päässäni vauhtiin ajatusjuoksun siitä, minkä verran tunteitaan oikeasti saa ilmoille päästää vai pitääkö ne aina vain sulloa mahdollisimman syvälle piiloon.
Toki nyt jokainen (aikuinen) ihminen sen verran tietää että aikansa ja paikkansa tunneryöpyillekin tulee olla, ja sosiaalisissa tilanteissa käyttäydytään tilanteeseen sopivalla tavalla. Mutta miten sitten kun ollaan kotona, tutuissa nurkissa niiden omien ihmisten parissa? Saako silloin olla sellainen kuin on, ja sitä miltä tuntuu?
Pian kahdeksan vuoden äitiyskokemuksella olen ymmärtänyt sen, että lapsi oppii parhaiten kohtaamaan suuren maailman kun saa tietotaidollisten vahvuuksiensa tueksi mahdollisimman monipuolisen tunnepankin. Vastasyntyneen nälkäitkuista aina uhmaikäisen raivopuuskiin ja kouluikäisen kiukutteluun, ja tietysti kaikenikäisten lasten huumaaviin nauruhepuleihin asti ovat lasten tunteet suuria ja mukaansatempaavia eikä niitä pidä turhaan hyssytellä.
Miksi sitten aikuisten pitäisi? Niin kauan kuin ketään ei satuteta tai pelästytetä, eikä tule sanottua mitään pahasti loukkaavaa, saa minun mielestäni aikuinen vapaasti ilmaista tunteensa juuri niinkuin ne luonnostaan tulevat.
Vakaa ja turvallinen tulee toki vanhempien lapsilleen olla, mutta ne huonommatkin tunteet pitää saada ilmaista sellaisina kuin ne ovat.
Minä olen itkenyt, nauranut, huutanut, mököttänyt, kikattanut ja tiuskinut lasteni kuullen ja nähden, enkä usko heidän siitä ihmisinä huonontuneen. He ovat minut oppineet tuntemaan ja hyväksymään sellaisena kuin olen, syntymästään lähtien tai varmaankin jo kohdussa ollessaan. He tietävät että kun äiti on kiukkuinen ja alkaa purkamaan raivoaan imuroimalla, ei siihen väliin kannata ihan heti tulla. He ovat oppineet huomaamaan milloin äitiä naurattaa pienetkin jutut - silloin kannattaa pistää kaikki leikiksi ja kikatuttaa lisää. He näkevät milloin äiti on surullinen ja väsynyt, silloin painautuvat kainaloon ja pieninkin sanoo 'ei hätää'.
Lapsiltani olen siis saanut luvan olla täysin oma itseni, saisikohan sen hyväksynnän vielä muiltakin?
Kadonnutta jumppapukua etsimässä
Aamu alkaa perinteisen 'nyt on jo pakko nousta' -ajatuksen siivittämänä, voit lentävät leipien päälle ja joka toiseen osuu makkaraviipalekin. Kolmet vaatepinot hyppäävät unipukuisten lasten viereen, ja kahden minuutin välein kuulen itseni toistavan lausetta 'nyt reippaasti, ettei tule liian kiire'.
Kun periaatteessa alan olla ajan perässä juoksemisessa voiton puolella, muistan etten pakannut kerholaisen reppua illalla (pahin moka, -äitihuomio). Katson läpi neljä ensimmäistä paikkaa missä rimpsuhelmaisen kiiltävän jumppapuvun Pitäisi olla, ja ennen kuin syöksyn viidettä kohti sanon varovasti viisivuotiaalle ettei pukua ehkä nyt ehdi löytämään - puet tänään jumppaan muuta.
(Tässä kohtaa on pakko varmistaa että huomasithan maininnan puvun rimpsuhelmaisuudesta ja kiiltävyydestä? Sen lisäksi puku on täysin uusi, kauan odotettu ja tyttö on asunut puvussaan siitä asti kun sen sai - odottaen tätä ensimmäistä jumppakertaa johon vihdoin puvun saisi pukea virallisesti päälleen. Yhtään puvun kiehtovuutta ei vähennä se että siinä on suuri Hello Kittyn kuva.)
Jokainen joka joskus on viisivuotiaan tytön nähnyt tai tuntenut, tietää että ajatus t-paidasta ja trikoista uuden jumppapuvun tilalla on täysin mahdoton, etenkin kun jokaiselle kerhokaverille ja -tädille on ehditty kuuluttamaan että 'huomenna sen sitten näette, niin se on ihan uusi ja ihan prinsessamainen'. Joten syöksyn jatkamaan etsintää, viisivuotiaan huutaessa naama punaisena vieressä - samalla vahdin ettei pienin nikahdu aamujukurttiinsa ja että isoinkin pistäisi töpinäksi.
Sitten teen toiseksi pahimman mokan: kysyn mieheltä. Toinen heräilee rauhalliseen tapaansa viisi minuuttia ennen töihinlähtöä, ja erehdyn lausumaan ääneen ahdistukseni syyn 'Oletko nähnyt sitä jumppapukua, piti olla tuossa tai tuossa ja nyt se on kadonnut!'. Mitähän mies vastaa?
a) "Odotas, en ole nyt ihan varma mutta käyn tuon vaatehuoneen vielä läpi niin laita sinä jo muut kuntoon." Ja säntää etsimään tehokkaasti ja varmasti.
b) "Rauhoitu nyt, joka aamu saa herätä samaan sähläykseen tuo ei auta mitään." ...ja tätä lausahdusta seuraa pakkopysäyttäminen ja 'rauhoittelu' vaikka allekirjoittanutta vituttaa kuin pientä matoa pakkasella ja kello ei pysähdy edelleenkään.
Aivan.
Ratkaisuna tietysti lopetetaan miehelle puhuminen siltä aamulta, ja jatketaan pakollisia kuvioita jotta joskus päästäisiin johonkin lopputulokseenkin. Tukat kiertyvät leteille noin, ulkohousut hyppäävät riviin noin ja hanskatkin löytyvät sieltä mistä piti.
Viimeistä 'onko kaikki nyt mukana' -vilkaisua suorittaessani päädyn kurkistamaan vielä yhteen Hukkapaikkaan, ja siellähän se: lipaston sisällä, laatikoiden takana, aivan samassa paikassa mistä olen löytänyt jo viisi aiempaa hukattua elementtiä: The Jumppapuku.
Viisivuotiaan ilme kirkastuu, oma takki edelleen tyhjänä kaikesta höösäyksestä, mutta vihdoin valmiina lähtemään.
Normiaamu, sanoisin.
Kun periaatteessa alan olla ajan perässä juoksemisessa voiton puolella, muistan etten pakannut kerholaisen reppua illalla (pahin moka, -äitihuomio). Katson läpi neljä ensimmäistä paikkaa missä rimpsuhelmaisen kiiltävän jumppapuvun Pitäisi olla, ja ennen kuin syöksyn viidettä kohti sanon varovasti viisivuotiaalle ettei pukua ehkä nyt ehdi löytämään - puet tänään jumppaan muuta.
(Tässä kohtaa on pakko varmistaa että huomasithan maininnan puvun rimpsuhelmaisuudesta ja kiiltävyydestä? Sen lisäksi puku on täysin uusi, kauan odotettu ja tyttö on asunut puvussaan siitä asti kun sen sai - odottaen tätä ensimmäistä jumppakertaa johon vihdoin puvun saisi pukea virallisesti päälleen. Yhtään puvun kiehtovuutta ei vähennä se että siinä on suuri Hello Kittyn kuva.)
Jokainen joka joskus on viisivuotiaan tytön nähnyt tai tuntenut, tietää että ajatus t-paidasta ja trikoista uuden jumppapuvun tilalla on täysin mahdoton, etenkin kun jokaiselle kerhokaverille ja -tädille on ehditty kuuluttamaan että 'huomenna sen sitten näette, niin se on ihan uusi ja ihan prinsessamainen'. Joten syöksyn jatkamaan etsintää, viisivuotiaan huutaessa naama punaisena vieressä - samalla vahdin ettei pienin nikahdu aamujukurttiinsa ja että isoinkin pistäisi töpinäksi.
Sitten teen toiseksi pahimman mokan: kysyn mieheltä. Toinen heräilee rauhalliseen tapaansa viisi minuuttia ennen töihinlähtöä, ja erehdyn lausumaan ääneen ahdistukseni syyn 'Oletko nähnyt sitä jumppapukua, piti olla tuossa tai tuossa ja nyt se on kadonnut!'. Mitähän mies vastaa?
a) "Odotas, en ole nyt ihan varma mutta käyn tuon vaatehuoneen vielä läpi niin laita sinä jo muut kuntoon." Ja säntää etsimään tehokkaasti ja varmasti.
vai:
b) "Rauhoitu nyt, joka aamu saa herätä samaan sähläykseen tuo ei auta mitään." ...ja tätä lausahdusta seuraa pakkopysäyttäminen ja 'rauhoittelu' vaikka allekirjoittanutta vituttaa kuin pientä matoa pakkasella ja kello ei pysähdy edelleenkään.
Aivan.
Ratkaisuna tietysti lopetetaan miehelle puhuminen siltä aamulta, ja jatketaan pakollisia kuvioita jotta joskus päästäisiin johonkin lopputulokseenkin. Tukat kiertyvät leteille noin, ulkohousut hyppäävät riviin noin ja hanskatkin löytyvät sieltä mistä piti.
Viimeistä 'onko kaikki nyt mukana' -vilkaisua suorittaessani päädyn kurkistamaan vielä yhteen Hukkapaikkaan, ja siellähän se: lipaston sisällä, laatikoiden takana, aivan samassa paikassa mistä olen löytänyt jo viisi aiempaa hukattua elementtiä: The Jumppapuku.
Viisivuotiaan ilme kirkastuu, oma takki edelleen tyhjänä kaikesta höösäyksestä, mutta vihdoin valmiina lähtemään.
Normiaamu, sanoisin.
Kahviajatuksia
Kuvan kuppi herätti tekstin mieleeni, sillä se on ehkä tärkein nimikkokupeistani. Sain sen erään isä-tytär -ostosreissun päätteeksi Siniltä, joka sanoi halunneensa antaa äidille sellaisen kupin jossa lukee 'Rakastan Sinua'. Tuosta kupista ei voi juoda pahalla mielellä, ja varjelen sitä sydänverelläni.
tiistai 2. marraskuuta 2010
Nappipurkin pohjalta löytyy totuus
Tuntuu yhä enemmän siltä että elämme juuri nyt jossakin käsittämättömässä hamsterinpyörässä, joka pyörii pyörimistään kunnes itse lopulta tajuamme koko tilanteen älyttömyyden.
1.) Etsimme suurempaa kotia, lisähuone tai pari ei olisi pahitteeksi mutta etenkin paremmat säilytystilat tulisivat tarpeeseen.
2.) Tyhjennämme nykyistä kotiamme kaikesta ylimääräisestä, siivoamme ja puunaamme jotta mahdolliset ostajaehdokkaat olisivat kiinnostuneita ja kaupat kävisivät nopeasti & kannattavasti.
3.) Laatikko ja poistosäkki toisensa jälkeen huomaamme miten paljon paremmalta kaikki alkaa näyttämään, ja että ihan oikeasti pärjäisimme vähemmälläkin tavaramäärällä.
4.) Ostamme isomman asunnon, ja kaikki on aluksi ah niin tilavaa ja väljää. Toistelemme vuorollamme lausetta 'näin sitten pitää olla jatkossakin, näin on hyvä'.
5.) Vuosien saatossa tavaraa kertyy taas, ja kaikki alkaa alusta.
Vai voisiko olla sittenkin toisin? Saisiko sen kaikenkattavan viisauden iskostettua johonkin kohtaan selkäpiissä, niin että joka kerta kun kaapit ja laatikot alkavat kerätä vierelleen uusia laatikoita ja kaappeja edellisten täyttyessä, tulisikin automaattisesti stoppi hamstraamiselle ja roudaisi tavaraa ennemmin kierrätyskeskuksiin ja kirppareille?
Pitäisiköhän aiheesta askarrella jonkinlainen huoneentaulu, vai uskaltaisikohan luottaa ihan vain omaan omatuntoon?
Varsinaisia hamstraajia ihmetelty täällä. Näin pahaksi en vielä omaa tilannettamme näkisi.
Terhi
1.) Etsimme suurempaa kotia, lisähuone tai pari ei olisi pahitteeksi mutta etenkin paremmat säilytystilat tulisivat tarpeeseen.
2.) Tyhjennämme nykyistä kotiamme kaikesta ylimääräisestä, siivoamme ja puunaamme jotta mahdolliset ostajaehdokkaat olisivat kiinnostuneita ja kaupat kävisivät nopeasti & kannattavasti.
3.) Laatikko ja poistosäkki toisensa jälkeen huomaamme miten paljon paremmalta kaikki alkaa näyttämään, ja että ihan oikeasti pärjäisimme vähemmälläkin tavaramäärällä.
4.) Ostamme isomman asunnon, ja kaikki on aluksi ah niin tilavaa ja väljää. Toistelemme vuorollamme lausetta 'näin sitten pitää olla jatkossakin, näin on hyvä'.
5.) Vuosien saatossa tavaraa kertyy taas, ja kaikki alkaa alusta.
Vai voisiko olla sittenkin toisin? Saisiko sen kaikenkattavan viisauden iskostettua johonkin kohtaan selkäpiissä, niin että joka kerta kun kaapit ja laatikot alkavat kerätä vierelleen uusia laatikoita ja kaappeja edellisten täyttyessä, tulisikin automaattisesti stoppi hamstraamiselle ja roudaisi tavaraa ennemmin kierrätyskeskuksiin ja kirppareille?
Pitäisiköhän aiheesta askarrella jonkinlainen huoneentaulu, vai uskaltaisikohan luottaa ihan vain omaan omatuntoon?
Varsinaisia hamstraajia ihmetelty täällä. Näin pahaksi en vielä omaa tilannettamme näkisi.
Terhi
keskiviikko 27. lokakuuta 2010
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)