Hei hei mitä kuuluu...

Viime postaukseni osoittautui tyhjäksi, mutta kuten kommentoinnissa mainitsin se parhaiten taisi ajatuksen kulkuani kuvata. Koitetaanpa nyt uudelleen, ihan oikeiden sanojen kera.

Viikko sitten maanantaina sain tällä erää ensimmäisen sytostaatti-iskun, toinen osa oli eilen. Vaikka olinkin asennoitunut ennakkoon parhaani mukaan sillä ajatuksella miten hienoa on vihdoin pistää pahikselle köniin ja saada myrkyt suoniin, ehdin viimeistään tiputusta seuraavana päivänä iskemään päätä seinään ja kysymään itseltäni miten ihmeessä taas voin olla tässä.

Tunti tunnilta itse lääkeiskun jälkeen, palasi mieleeni viime kertojen tunnelmat ja tuntemukset. Ainiin, vatsa reagoi nyt näin. Tätähän se zombie-fiilis silloinkin oli. Unohdin miten päin pelti laitetaan uuniin. En muistanutkaan miten paljon päätä voi särkeä ja miltä tuntuu kun ei muista minkä värisen pillerin viimeksi otti. Unta, unettomuutta, halu paeta pahaa maailmaa viltin alle ja raivo siitä miten saamattomaksi voikaan itsensä tuntea. Liikutuksen kyyneleet kun lapset käyvät vuorollaan kainalossa ja silittävät poskea, kun mies laittaa ruokaa ja pitää huolta.

Pikkuhiljaa perjantai-iltapäivään mennessä alkoi kroppa tuntua jotakuinkin omalta, joskin ärsyttävä päänsärky seurasi mukana joka hetki. Viikoloppuna jaksoin vihdoin nauttia upeasta syysluonnosta, ja sunnuntaina jopa seikkailla hetken pitkin Prisman ruokahyllyjä. Eilen astellessani uuteen tiputukseen, pidin ajatukset suunnattuna tiiviisti paksuun hömppäromaaniin joka laukussa odotti ja ensi viikon taukoviikkoon joka myös lasten syyslomana tunnettaisiin. 

Tänään on taas kohtalaisen siedettävä olo, jos yhtään mennään viime viikon kaavalla niin huomisaamusta lähtien viimeistään on alamäki edessä. Viime viikosta viisaantuneena yritän tällä kertaa paremmin ennakoida särkylääkkeiden oton sekä levon ja liikkumisen tasapainon. Juuri nyt olen vain suunnattoman onnellinen täydellisestä perheestäni ja siitä rakkaudesta joka meidät ympäröi. Sehän se edelleen on tärkeintä.

- Terhi