keskiviikko 6. elokuuta 2014

Vielä lyhyemmin.

Virallisehkosti ilmoitan pitäväni määrittelemättömän pituisen tauon blogin päivittämisestä. Te lukijat olette suuri tuki, olettehan sitä jatkossakin <3

- Terhi

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Pieni katkos hiljaisuuteen.

Turhan kauan on viimeisimmistä kirjaimistani tänne, turhan paljon kaikkea on tähänkin väliin mahtunut. Sen kaiken voisi pakata suureen pahvilaatikkoon, teipata tiiviisti kiinni ja kirjoittaa kylkeen mustalla tussilla 'Sekalaista'. Jospa sen sijaan levittelen kaiken tähän eteeni, pyörittelen ja ihmettelen ja hypistelen. Laatikoidaan sitten sen jälkeen.

Kesäkuun alun huonot uutiset pakkasin hetkellisesti takataskuun, kielsin lähimpiä murehtimasta ja keskityimme kauniisiin kesähäihin. Juhlat itsessään reissuineen sujuivat hyvin, ja heti seuraavalla viikolla mentiin taas isoa juoksua alamäkeen. Jo hetkeä aiemmin alkanut kylkikipu ja pahoinvointi pahenivat, otin silti satsin uutta sytostaattia vastaan. Kävin kärvistelemässä myös maksan tarkemmassa ultrassa (täysin oma lukunsa), ja jo lauantaina löysin itseni päivystyksen kautta osastolta tarkkailusta. Tulehdusarvot koholla, kuumetta, voimattomuus, lopulta valkosolujen romahtaminen. Muutama päivä tipassa antibioottia ja nesteitä saaden, ja pääsin kotiin jatkamaan toipumista.

Toivuinkin, jotakuinkin. Veriarvot sallivat seuraavan satsin sytostaattia. Tämä 'huomattavasti paremmin siedetty lääke' teki kuumepiikkejä ja viikko meni sohvannurkassa.

Eilen oli taas aika matkata seuraavaan tippaan, ja sitä edeltävän aamupäivän olin voinut pitkästä aikaa jopa oikein hyvin. Vielä tipassa huomasin naputtelevani jalalla tahtia johonkin korvien välissä soivaan biisiin. Tässä odottamattomassa euforian tunteessa jatkoin vielä tähän aamupäivään asti, kunnes taas kuume nousi.

Tässä siis koko kulunut kuukauteni hyvinkin tiiviissä paketissa. Tähän väliin on mahtunut toki kaikenlaisia tunteita laidasta toiseen. Suurta ylpeyttä ja rakkautta perhettäni kohtaan, he jaksavat edelleen kannatella minua ne kaikkein kamalimmatkin päivät ja hetket seuraavaan parempaan. Suurta surua ja pelkoa huonompina päivinä, mitä jos olo ei tällä kertaa kohenekaan? Suurta huolta itsestäni, pelkään suunnattomasti joitakin merkkejä joita en aina uskalla edes lähimmille sanoa. Ruokahaluni on huonontunut merkittävästi. Tämä voi tuntua sikäli oudolta huolenaiheelta, olenhan jo hyvän matkaa kulkenut rankoissa hoidoissa. Nyt vain ruokahalu ei parane, ja yhä useammat syötävät ällöttävät. Tajuan kuitenkin edelleen ravinnon tärkeyden, ja syön vaikka väkisin. Vielä kun saisi makuaistinsa joskus takaisin!

Olen myös kadottanut johonkin aiemman suuremman toiveikkuuteni, ja kyvyn suunnitella kauemmas tulevaan. Vielä hetki sitten pää pulppusi ideoita, tahdoin puuhata ja kirjoittaa ja pohtia ja touhuta. Nyt tuntuu että voimat kuluvat niin kovin nopeasti. Palaavathan ne vielä?

Juuri nyt makaan sohvannurkassa viltin alla, vaikka ulkona on helle. Kuumemittari näytti äskettäin että on aika ottaa särkylääke, tällä kertaa ei ole pienintäkään tahtoa vierailla osastolla. Nyt saamani sytostaatti antaa onneksi pitää jotakuinkin omana pään, pysyn siis kartalla paremmin kuin aiempien kanssa. Tämä varominen ja hissuttelu vain alkaa jossain kohtaa riittää. Haluan pystyä ja uskaltaa lasten kanssa kotipihaa pidemmälle, tahdon valmistaa kokonaisen aterian ilman viiden minuutin välein tapahtuvaa huilitaukoa, ja sitä että ruoan ollessa vihdoin lautasella alkaa ajatuskin siitä etoa.

Mutta juuri nyt on parasta tieto siitä, että aivan nurkan takana odottaa koko perheen mökkireissu. Onkimista, uimista, yhdessäoloa, pelaamista, grillausta, rentoutumista. Sitä minä tarvitsen. Enkä ajattele kuinka heti reissun jälkeen odottavat uudet sytostaattiannokset uusine potemisineen.

Kiitos vielä tätäkin kautta jokaiselle lukijalleni ja tukijalleni, olette korvaamattomia. Saan teistä energiaa monella tavalla, ja sitä tässä tarvitaan päivittäin. Ihanaa, voimauttavaa kesän aikaa juuri Sinulle!

- Terhi

torstai 5. kesäkuuta 2014

Tulos.

Sisälläni raivoaa joku. Hakkaa seinää kunnes nyrkit on verinaarmuilla, siirtyy potkimaan kaikkea vastaantulevaa. Karjuu, kiljuu, itkee. Kunnes on jäljellä nyyhkyttävä pieni kasa. Itkee niin kauan kuin kyyneleitä riittää. Voivatko ne edes loppua?

Ulkoisesti olen mitä olen. Silmissä surua, muuta ei kai huomaa. Vähän varoen kulkien, kipeä kylki karsii osan liikkeistä. Vähän kalpeana, outo kokonaisvaltainen etova olo koittaa hallita. Mutta etenen. Laitan tiskit ja pyykit, enempää kotitöihin liittyvää ei pysty. Hymyilen kesälomastaan nauttiville lapsille, seuraan leikkejä. Koitan unohtaa. Ei, se ei onnistu. Koitan sysätä ajatuksen sivuun. Saatanan tauti.

Henkisesti ja fyysisesti pirun rankat viimeiset kolme sytostaatti-iskua olivat turhia. Maksan pesäkkeet kasvaneet, bonuksena iso saastunut alue. Markkerit nousseet, tulehdusarvokin jostain syystä koholla.

Vastaanotolla en itke. Kuuntelen rauhallisesti, poimin seasta jokaisen positiivisemman asian. Luusto edelleen rauhallinen. Ei uusia kohteita pahiksella. Seuraava sytostaatti piirun verran helpompi. Vaihtoehtoja on vieläkin. Onneksi yleiskunto on ihan hyvä.

Mitä jos pää ei kestä?

Sisälläni kiljutaan edelleen. Huutoa, hysteeristä itkua, pelkoa, ahdistusta.

Ulospäin olen mitä olen. Etenen. Tärkeää hillitä itsensä. Ei saa säikäyttää lapsia. Kerroin miksi olen vähän surullinen välillä. Mutta ei saa huolestua.

Miksi helvetissä ei saa? Pelottaa niin että pelkään kuoren menevän rikki. Kaikki huuto kuuluisi ulos. Kaikki musta pääsisi irti.

Pitää olla. Mennä eteenpäin. Rauhallisesti.

Minä Tarvitsin Hyviä Uutisia.