Vielä lyhyemmin.

Virallisehkosti ilmoitan pitäväni määrittelemättömän pituisen tauon blogin päivittämisestä. Te lukijat olette suuri tuki, olettehan sitä jatkossakin <3

- Terhi

Pieni katkos hiljaisuuteen.

Turhan kauan on viimeisimmistä kirjaimistani tänne, turhan paljon kaikkea on tähänkin väliin mahtunut. Sen kaiken voisi pakata suureen pahvilaatikkoon, teipata tiiviisti kiinni ja kirjoittaa kylkeen mustalla tussilla 'Sekalaista'. Jospa sen sijaan levittelen kaiken tähän eteeni, pyörittelen ja ihmettelen ja hypistelen. Laatikoidaan sitten sen jälkeen.

Kesäkuun alun huonot uutiset pakkasin hetkellisesti takataskuun, kielsin lähimpiä murehtimasta ja keskityimme kauniisiin kesähäihin. Juhlat itsessään reissuineen sujuivat hyvin, ja heti seuraavalla viikolla mentiin taas isoa juoksua alamäkeen. Jo hetkeä aiemmin alkanut kylkikipu ja pahoinvointi pahenivat, otin silti satsin uutta sytostaattia vastaan. Kävin kärvistelemässä myös maksan tarkemmassa ultrassa (täysin oma lukunsa), ja jo lauantaina löysin itseni päivystyksen kautta osastolta tarkkailusta. Tulehdusarvot koholla, kuumetta, voimattomuus, lopulta valkosolujen romahtaminen. Muutama päivä tipassa antibioottia ja nesteitä saaden, ja pääsin kotiin jatkamaan toipumista.

Toivuinkin, jotakuinkin. Veriarvot sallivat seuraavan satsin sytostaattia. Tämä 'huomattavasti paremmin siedetty lääke' teki kuumepiikkejä ja viikko meni sohvannurkassa.

Eilen oli taas aika matkata seuraavaan tippaan, ja sitä edeltävän aamupäivän olin voinut pitkästä aikaa jopa oikein hyvin. Vielä tipassa huomasin naputtelevani jalalla tahtia johonkin korvien välissä soivaan biisiin. Tässä odottamattomassa euforian tunteessa jatkoin vielä tähän aamupäivään asti, kunnes taas kuume nousi.

Tässä siis koko kulunut kuukauteni hyvinkin tiiviissä paketissa. Tähän väliin on mahtunut toki kaikenlaisia tunteita laidasta toiseen. Suurta ylpeyttä ja rakkautta perhettäni kohtaan, he jaksavat edelleen kannatella minua ne kaikkein kamalimmatkin päivät ja hetket seuraavaan parempaan. Suurta surua ja pelkoa huonompina päivinä, mitä jos olo ei tällä kertaa kohenekaan? Suurta huolta itsestäni, pelkään suunnattomasti joitakin merkkejä joita en aina uskalla edes lähimmille sanoa. Ruokahaluni on huonontunut merkittävästi. Tämä voi tuntua sikäli oudolta huolenaiheelta, olenhan jo hyvän matkaa kulkenut rankoissa hoidoissa. Nyt vain ruokahalu ei parane, ja yhä useammat syötävät ällöttävät. Tajuan kuitenkin edelleen ravinnon tärkeyden, ja syön vaikka väkisin. Vielä kun saisi makuaistinsa joskus takaisin!

Olen myös kadottanut johonkin aiemman suuremman toiveikkuuteni, ja kyvyn suunnitella kauemmas tulevaan. Vielä hetki sitten pää pulppusi ideoita, tahdoin puuhata ja kirjoittaa ja pohtia ja touhuta. Nyt tuntuu että voimat kuluvat niin kovin nopeasti. Palaavathan ne vielä?

Juuri nyt makaan sohvannurkassa viltin alla, vaikka ulkona on helle. Kuumemittari näytti äskettäin että on aika ottaa särkylääke, tällä kertaa ei ole pienintäkään tahtoa vierailla osastolla. Nyt saamani sytostaatti antaa onneksi pitää jotakuinkin omana pään, pysyn siis kartalla paremmin kuin aiempien kanssa. Tämä varominen ja hissuttelu vain alkaa jossain kohtaa riittää. Haluan pystyä ja uskaltaa lasten kanssa kotipihaa pidemmälle, tahdon valmistaa kokonaisen aterian ilman viiden minuutin välein tapahtuvaa huilitaukoa, ja sitä että ruoan ollessa vihdoin lautasella alkaa ajatuskin siitä etoa.

Mutta juuri nyt on parasta tieto siitä, että aivan nurkan takana odottaa koko perheen mökkireissu. Onkimista, uimista, yhdessäoloa, pelaamista, grillausta, rentoutumista. Sitä minä tarvitsen. Enkä ajattele kuinka heti reissun jälkeen odottavat uudet sytostaattiannokset uusine potemisineen.

Kiitos vielä tätäkin kautta jokaiselle lukijalleni ja tukijalleni, olette korvaamattomia. Saan teistä energiaa monella tavalla, ja sitä tässä tarvitaan päivittäin. Ihanaa, voimauttavaa kesän aikaa juuri Sinulle!

- Terhi

Tulos.

Sisälläni raivoaa joku. Hakkaa seinää kunnes nyrkit on verinaarmuilla, siirtyy potkimaan kaikkea vastaantulevaa. Karjuu, kiljuu, itkee. Kunnes on jäljellä nyyhkyttävä pieni kasa. Itkee niin kauan kuin kyyneleitä riittää. Voivatko ne edes loppua?

Ulkoisesti olen mitä olen. Silmissä surua, muuta ei kai huomaa. Vähän varoen kulkien, kipeä kylki karsii osan liikkeistä. Vähän kalpeana, outo kokonaisvaltainen etova olo koittaa hallita. Mutta etenen. Laitan tiskit ja pyykit, enempää kotitöihin liittyvää ei pysty. Hymyilen kesälomastaan nauttiville lapsille, seuraan leikkejä. Koitan unohtaa. Ei, se ei onnistu. Koitan sysätä ajatuksen sivuun. Saatanan tauti.

Henkisesti ja fyysisesti pirun rankat viimeiset kolme sytostaatti-iskua olivat turhia. Maksan pesäkkeet kasvaneet, bonuksena iso saastunut alue. Markkerit nousseet, tulehdusarvokin jostain syystä koholla.

Vastaanotolla en itke. Kuuntelen rauhallisesti, poimin seasta jokaisen positiivisemman asian. Luusto edelleen rauhallinen. Ei uusia kohteita pahiksella. Seuraava sytostaatti piirun verran helpompi. Vaihtoehtoja on vieläkin. Onneksi yleiskunto on ihan hyvä.

Mitä jos pää ei kestä?

Sisälläni kiljutaan edelleen. Huutoa, hysteeristä itkua, pelkoa, ahdistusta.

Ulospäin olen mitä olen. Etenen. Tärkeää hillitä itsensä. Ei saa säikäyttää lapsia. Kerroin miksi olen vähän surullinen välillä. Mutta ei saa huolestua.

Miksi helvetissä ei saa? Pelottaa niin että pelkään kuoren menevän rikki. Kaikki huuto kuuluisi ulos. Kaikki musta pääsisi irti.

Pitää olla. Mennä eteenpäin. Rauhallisesti.

Minä Tarvitsin Hyviä Uutisia.

Omenapuun kukkia odotellessa

Jos hoitoviikon oloihin ei totukaan koskaan, niin jonkinlaiseen rytmiin ilmeisesti kyllä. Tällä hetkellä kuljen ehkä mukavimpia päiviä pitkin joita hoitosyklien aikana tulee; pahin sumu on voitettu, energia hiipii kroppaan hiljalleen ja jokainen tuulenhenkäys tuntuu mahtavalta. Edellisen hoitoviikon jälkeen en juurikaan kokenut palautuneeni, joskin veriarvot näyttivät toista loistaen erinomaisuudellaan. Tällä kertaa tuntuu onneksi olevan toisin, tunnen jo nyt kokonaisvaltaista parempaa oloa ja vasta on takana kokonainen viikko viimeisimmästä iskusta.

Kuten niin monesti aiemmin, tähänkin väliaikaan seuraavaa iskua odotellessa on kasautunut yhtä ja toista puuhattavaa. Mielekästä kirjoittamista, alkukesään liittyviä valmisteluja, pieniä ja lopulta suurempiakin tärkeitä juhlia. Juuri ennen viime 'myrkkypäivää' vietin mukavan mutta varsin rankan päivän Tampereella shoppailun (ja toki mustan makkaran) merkeissä. Vaikka sovituskoppijumppaan liittyi myös ajoittaista ahdistusta omista käsiturvotuksista ja muista liikakiloista johtuen, oli myös ilahduttavaa huomata kuinka moni juhlamekko näytti jopa mukavalta päällä. Joukkoon mahtui myös The Unelmien Juhlamekko, mutta se sai jäädä liikkeen henkariin johtuen turhan riemukkaasta hintalapusta. Oli silti hienoa nähdä itsensä sovituskopin peilistä värikkäässä, upeassa ja kaikin puolin sopivassa mekossa. Ehkä hankin sen vielä joskus kaappiini, kun rikastun ja köyhtymästä lakkaan kuten äitini aina sanoo.

Juhliin on valmiina nyt hyvänä kakkosena tullut Ihan Kaunis ja Mukava mekkonen, vielä uupuu pari asustetta. Päänpeitto on edelleen isona kysymysmerkkinä, peruukkia en aio laittaa ja käytössä olevat huivini ovat kovin arkisia. Metsästys jatkuu edelleen, nähtäväksi jää kuinka käy.

Viime päivät ovat muutenkin pyörineet (minulle ei-niin-tyypillisesti) vaatekaapin ympärillä. Hellekelit pakottivat vähentämään vaatekerroksia, ja kaappia oli pakko myllätä yrityksenä löytää edes joku kevyempi rätti jonka päälleen pukea. Täytyy myöntää että lopulta käännyin myös nettiputiikkien pariin, ja tilasin itselleni pari ohutta ja mukavaa kesäpaitaa sekä mekkoa. Sovin itseni kanssa että olen sen ansainnut, jos tämän kaiken hoitorumban keskellä haluaa itseään hemmotella niin mukavat ja kauniit vaatteet ovat aika mainio keino. 

Olin aikeissa luetella ja listata jossakin vaiheessa sytostaatti- ja hormonihoitojen tuomia oireitani, mutta tulin pikaisesti siihen tulokseen ettei se tee hyvää juuri nyt. Vaikka haluankin olla sairauden suhteen edes näissä kirjoituksissani rehellinen ja avoin, täytyy valita aika ja paikka kaiken auki purkamiselle. Juuri nyt on kuitenkin hyvä olla, täydellisestä en edes tiedä ja siitä on turha haaveilla. Elämäni nyt ja jatkossa on tätä, en koe syöpää enää niinkään sairautena vaan väistämättömänä osana minua. Ei se ole elämäni, se on vain yksi pieni osa sitä.

Vau, onnistuinpa kuulostamaan henkisesti kovinkin ehyeltä. Olenkohan vihdoin oppinut jotakin?

Nauti auringosta, mutta muista myös nauttia varjoistakin!

- Terhi

Kaljuun tuulee

Toisinaan uskallan käydä (ihan hetken ajan) mielessäni läpi kaikkea kohdalle osunutta, viimeisen kahden vuoden ajalta. Vielä en pysty pitkäksi aikaa niihin aatoksiin jäämään, mutta pikavierailu aikahyppynä taaksepäin on mielenkiintoista. Väitän edelleen olevani sisäisesti täsmälleen sama Terhi kuin vaikkapa silloin kaksi vuotta taaksepäin, mutta siihen ne yhtäläisyydet sitten jäävätkin. Jos ajatellaan että jo pelkästään 'yhden kierroksen' sytostaattihoidot jättävät jälkensä (puhumattakaan leikkauksesta), ovat siihen päälle heitetyt antihormoonihoidot ja lisäsytostaatit mukavana kuormana niskassa. Puhumatakaan lukuisista tutkimuksista ja pienemmistä toimenpiteistä, jotka jokainen osaltaan kuormittavat kehoa lisää.

En varmasti koskaan ole ollut mitenkään äärimmäisen ulkonäkökeskeinen. En ollut löytänyt mitään omaa vahvaa tyyliäni, olen aina vaihdellut hius- ja vaatetyylejä ihan tilanteen ja fiiliksen mukaan. En ole ollut järin ahkera käymään kampaajalla, sekin täysin kausittaista. Kynteni ovat aina olleet joko pitkät ja huolella lakatut tai ihan lyhyen käytännölliset - edelleen fiiliksen mukaan. Ylipainoa on pienesti ollut aina, joskin painoni on jojoillut viime vuodet muutenkin lasten syntymän ja muiden muutosten mukaan.

Olen useampaan otteeseen puhunut täälläkin huonosta itsetunnostani, se ei enää liene kenellekään yllätys. Kun huonon itsetunnon päälle heitetään kaikki aiemmin luetellut kuormat, mitä jää jäljelle? Ei sentään ihan raunioita.

Askel kerrallaan on tästäkin opittu. Enää jokainen ovesta ulos poistuminen ei tuota välitöntä ahdistusta, mutta vielä on liikaa niitä päiviä kun haluan vain vältellä peilejä.

Ei saa käsittää väärin, en missään nimessä kieri täällä huonon itsetuntoni kourissa ja välttele ihmiskontakteja. Olen vain taas kerran huomannut että tällekin asialle pitäisi tehdä jotakin, eiköhän tässä ole muutakin kuormaa tarpeeksi kannettavana.

Mutta minkäs teet. Loput hiuksistani ajelin juuri ennen viimeisintä sytostaatti-iskua, eipä enää paljoa ajeltavaa ollutkaan. Pahimpina päivinä peilistä katsova, kortisoniturvotuksinen kaljupää, pisti yökkäämään ja itkettämään muiden tuskien lisäksi. Taas kerran jouduin huokaisemaan; miksi olen taas tässä? Eikö yksi hiusten menetyskerta ihan oikeasti riittäisi, se meni lopulta ihan hymyillen kun tiesi hiusten taas kasvavan takaisin.

Kun tuskaviikosta (ja sen päätteeksi potemastani rajusta vatsataudista) selvisin, oli toinen ääni kellossa. Kiskoin päähäni kirkkaan lilan peruukin, meikkasin tavallista rajummin ja otin useita hehkeitä vappukuvia. Minäkö se siinä olin? Pakko oli hymyillä.

Kotona hillun tietysti pää paljaana, pakko onkin kun ottaa huomioon viiden minuutin välein iskevät kuumat aallot. Mutta välittömästi kynnykseltä ulos astuessa on päässä huivi, joka sekin istuu vähän hassusti nyt kun lopukin kutrit välistä ovat poissa.

Arjessa jo pärjään, mikäs siinä. Huivi on ihan jees vaikka se vähän huutaakin SYÖPÄ-sanaa, ehkä korvaan sen isolla hymyllä. Mutta ajatus lähitulevaisuudessa siintävistä isoista juhlista hirvittää. Ei tietenkään pelkän pään osalta, vaan ihan koko kokonnaisuuden. Jos juhlavaatetuksen etsiminen voi muutenkin olla hankalaa, nyt sille on taas ihan omat haasteensa. Mahdollisimman kevyttä - ne kuumat aallot. Mahdollisimman peittävää - ne kymmenet arvet ja muut puutteet. Mahdollisimman juhlavaa, itsetuntoa hivelevää. Saisinko glitterpäällysteisen säkin?

Onneksi kaiken keskellä kyse on hyvin pienistä jutuista. Ohimenevät juhlapäivät, satunnaiset tilanteet. Jotenkin tuntuu jopa helpottavalta kun voi miettiä välillä turhamaisempiakin asioita, silloin täytyy asioiden olla edes jotakuinkin hyvin. Eikö niin?

Aurinkoista viisuviikkoa toivoen,

Terhi

Ostetaan tehokas (mutta optimistinen) kristallipallo

Keittiön kulmakaapin ovi käy tiuhaan. Pöytäpinnalle muistilappuun kirjautuu kellontarkasti niellyt pillerit. Huomaan ettei yksi lappu riitä alkuunkaan, täytynee varata ruutupaperi. Kirjaan kellonajan, lääkkeen nimen, vahvuuden. Pitäisi kirjata oireetkin. Onko niille kaikille edes nimeä? Parempi kuin en vielä mieti. Nyt vain kirjaan, kolmesta syystä:

1. Tiedän milloin olen ottanut lääkkeen viimeksi, satunnaisesti kiskottujen pillerien määrä vähenee lisäten järkeä tähän touhuun.

2. Mieheni tietää mitä olen ottanut ja koska, lisää järkeä tähän touhuun.

3. Tiedän milloin olen ottanut lääkkeen viimeksi. Kyllä, tämä kahteen kertaan. Kun juon päivän viidennentoista lasillisen vettä, voin todeta lapusta kuinka elimistössäni on kipulääkettä juuri nyt, en ota vielä lisää.

Tällä kertaa, toistaiseksi, uni on ollut paremmin läsnä. Se ei ole virkistävää, eikä se ole aidontuntuista, mutta se on. Kivut ovat astetta paremmin kurissa, kunhan muistan pysyä kellontarkasti kirjausteni perässä.

Sumuun ei totu. Se ei lakkaa ärsyttämästä. Pääni ei ole omani. Voi miten kaipaankaan päätäni.

Näinä päivinä huomaan myös miten älyttömän ruokakeskeinen olen. Mikään ei maistu nyt miltä pitäisi, mutta haaveilen jo siitä mitä syön kun taas maistuu. Tuntuu hullulta. Toisaalta taas, ehkä elämän kuuluukin maistua välillä elämältä. Sumun jälkeen.

Olen sataan kertaan joutunut taas hokemaan ettei äidin kuulu sairastaa. Mutten täytä sillä rivejä nyt, hoen sitä aivan liikaa. Yritän olla armollinen itselleni, ehkä askel siihen suuntaan on myös asiasta vähempi kirjoittaminen. Edes nyt.

Palataan siihen kristallipalloon. Uskaltaisiko sellaiseen kurkata? Katsoisi syksyyn. Poika aloittaa eskarin, minun isopieni rakas. Pitäisi tietää tarvitseeko osa- vai kokopäivähoidon. Voi rakas päättävä taho, kun emme tiedä mekään. Haluaisin tietää. Ja en haluaisi. Haluaisin pätkän kirkasta kesää, kalenteriin mukavan aukon ilman yhtäkään sairaalamerkintää, sellaista kiitos. Ja samalla tiedän ettei se onnistu, ei tänä kesänä.

Enkä halua edes ajatella jaksanko näinkään. Joka kolmas viikko täynnä tätä sumua, en pysty hoitamaan asioitani saati perheeni asioita. Ärtymystä. Anteeksipyytelyä. Kipua. Väsymystä. Ja taas kauhean kova kiire Elää.

Mitä minä sanoin? Jaksanhan minä. Ei ole vaihtoehtoja. Ei ei ei.

Kalenteri täyttyy. Elämää ja tätä elämän irvikuvaa vuorotellen. Nyt siellä jo näkyvät seuraavat kuvauksetkin. Taas? Jo? En tiedä mitä ajatella. Tarvitseeko minun? Tällä kertaa ei ole luvassa taukoa. Katsotaan vain onko järkeä jatkaa näillä myrkyillä, vai vaihdetaanko johonkin toiseen. Vaihtokin kuulostaa niin pelottavalta. En halua vielä ajatella niin pitkälle. Ja silti tiedät että ajattelen.

En jatka kevään jännyyksistä nyt, en tällä kertaa. Palaan niihin kun näen taas sumun ohi. Tiedän sen päivän odottavan.

- T.

Tätähän se on.

Tämän matkatoverini kanssa elämä on ollut alusta asti vuoristorataa, ja sellaisen kyydissä jatketaan edelleen. Olen todennut moneen otteeseen etten tule koskaan tarvitsemaan laskuvarjohyppyjä tai muita vastaavia huimia extreme-kokemuksia, näissä viikottaisissa nousuissa ja laskuissa on ihan riittämiin.

Lähdin viimeisimpään hoitoiskuun suhteellisen avoimin mielin, "katsotaan nyt miten käy ja otetaan mitä annetaan". Päädyin käymään reilun viikon mittaisella reissulla kauhujen junassa, pohjamudissa rämpien ja valtavia pelontunteita kokien. Tunsin olevani siellä jaksamisen äärirajoilla jossa en hetkeen ollut käynyt, ja se pelotti lisää.

Juuri nyt, tänään, tällä hetkellä, kaikki on hyvin. Mutta koska koen tarvetta rehellisyyteen (ja haluan jättää itsellenikin merkin huonommistakin hetkistä), kirjoitan muutaman rivin menneestä hoitoviikosta.

Asettuessani tiputuspäivänä hoitopaikalleni, koin nipun sekalaisia tunteita. Tämähän on minun paikkani, minun työni. Täällä taas. Miksi taas? Kun laskimoporttiin jouduttiin pistämään viisi kertaa ennen kuin saatiin onnistunut ote, nieleskelin turhautumisen kyyneliä. Pinnistin hymyn niiden läpi, kaivoin kirjan ja eväät laukustani ja odotin tuntien kulumista.

Ilta meni väsyneen, turtuneen oloisena. Heti ensimmäisestä yöstä alkoivat univaikeudet. Syy kenties kortisonissa, kenties sytostaateissa, ehkäpä niiden yhteisvaikutuksessa. Ja myöhemmin järkyttävissä kivuissa.

Päivät kuluivat jo inhottavan tutuksi tulleessa sumussa. Mikään osa minussa ei tuntunut omalta, mitään ei jaksa, hetkeäkään ei voi rentoutua tai levätä. Olo ei ollut etova tai oksettava, ja olisin ollut valmis vaihtamaan tuon kaiken siihen. Pinnistin itseni kahtena päivänä hakemaan poikaa päiväkodilta. Happi tuntui hyvältä, mutta siihen kaikki positiivisuus jäikin. Edellinen kirjoitukseni kertoikin toisesta näistä matkoista.

Kipu. En ollut hetkeen joutunut kokemaan alati läsnäolevaa kipua, ja nyt se oli siinä. Jatkuvana. Vihlovana. Pääni särki niin että pelkäsin kallon halkeavan. Sain kivuliaita, sähköiskumaisia vihlaisuja selkään, kylkiin, joka paikkaan. Söin kipulääkkeitä joista ei ollut apua. Vietin päiväni ja yöni avoimen ikkunan ääressä, kylmä ilma piti jotenkin järjissään.

En nukkunut yhtään. Jos vaivuinkin hetkeksi yöllä jonkinlaiseen horrokseen, havahduin pienimpäänkin risahdukseen ja samassa kipu oli taas siinä. Makasin päiväsaikaan vuorotellen molempien sohviemme molemmissa kulmissa, lepo ei onnistunut millään tavalla. Pahimmassa ahdistuksen aallossa naputin oloistani vertaissiskojen niskaan, ihanat korvaamattomat Siskot. Tunsin heiltä saadun energian ihan konkreettisena. Läheisten ja rakkaiden viesteihin voinnistani en keksinyt yhtään kaunisteltua riviä. Tiesin aiheuttavani huolta, mutten pystynyt muuhun. Tunsin olevani jälleen kerran taakka, vaikka tiedänkin tasan tarkkaan etten niin saisi ajatella. Voinko koskaan enää antaa kenellekään takaisin sitä rakkauden ja tuen määrää jota olen saanut?

Viikonloppua kohden pystyin jo hetkittäin jopa hymyilemään. Kipu ei ollut vielä helpottanut, mutta oli jo pieniä hetkiä kun saatoin sen unohtaa. Vietin hetken takapihalla perheen kanssa, ja aloin jo uskoa että parempaa kohti on mahdollista mennä.

Pienin askelin alkoikin elämä voittaa. Kivuista helpotti pahin terä, ja lääkkeet alkoivat purra. Sain ajan kipupolille nopeasti, ja kävin keskustelemassa kaikessa rauhassa lääkärin kanssa jolla oli Aikaa. Tunsin niin suurta helpotusta käynnin päätteeksi, etten voinut kyynelille mitään. Muutaman päivän päästä unikin löytyi, ja kroppa otti takaisin menetettyjä unitunteja.

Palaan siihen, kuinka juuri Nyt on hyvä olla. Olen pari viimeistä päivää tuntenut kohisevaa energiaa, hymyillyt kattiloille ja nurkkien pölyille, tuntenut eläväni. Tätä minä tarvitsin! Muutaman oikein hyvän päivän, ne minä talletan mieleeni jotta muistaisin. Muistanhan?

Seuraava isku odottaa ensi viikolla, pyhien jälkeen mikäli laboratoriotulokset sen sallivat. Tuohon iskuun varaudun paremmin. Kalenteri tyhjäksi, totaalisen tyhjäksi omalta osalta. Kunnon kipulääkkeet, ja niihin kellontarkka ajoitus. Usko siihen, että paremmat päivät odottavat. Nähtäväksi jää, mihin nämä eväät riittävät.

Tuohon kaikkeen on vielä monta päivää. Tarkoitus on pääsiäisen lisäksi juhlistaa höpöttäväisen keskimmäisen lapsemme 9-vuotispäivää, niin sukulaisten kuin kavereidenkin kesken. Luvassa on siis kasapäin ilmapalloja, serpentiiniä, kakkua ja jäätelöä, kikatusta ja paketteja. Ihanaa, tarpeellista vastapainoa arkeen!

Vielä hetki sitten jännitin näitäkin, vuosittaisia lasten synttärijuhlia. Onko koti riittävän siisti, onnistuuko kakku, onko kaikilla varmasti mukavaa. Nyt kaikki tuo jännitys on vaihtunut mukavaksi odotukseksi. Ihan sama vaikka nurkista kurkkii keijupölyä tai jos kakku lässähtää, tärkeintä että nappisilmämme saa ihanan syntymäpäivän ja niin monta halausta kun ikinä ehdimme antamaan!

Nyt on aika täyttää kahvikuppi, kirjoittaa puhtaaksi jättisuuri kauppalista iltaa varten, ja aikatauluttaa tulevat päivät mahdollisimman tehokkaaksi. Palaan toisella kertaa kertomaan mitä kaikkea jännää kevät on tuonut mukanaan, ja onnistuivatko perheen rairuohot tällä kertaa!

Mitä mukavinta, aurinkoisinta, hauskinta ja tipumaisinta Pääsiäisen aikaa Sinulle!

- Terhi

Ote eräästä perjantaista.

Kyllä minä tänään haen pojan päiväkodilta. Tänään jaksan.

Sukkien etsimiseen meni hetkellisesti enemmän voimia, istahdan vielä hetkeksi.

Matka tuntuu oudolta. Päässä humisee, jalat eivät tunnu omilta. Happi tekee hyvää. Jalat liikkuvat itsekseen, pelottaa hiukan olla näin irti itsestään.

Melkein perillä. Jospa sittenkin samalla kävisi kaupassa. Pienesti. Jotain helppoa ja nopeaa ruokaa. Kyllä minä jaksan. Pieni mutka vain.

Poika mukaan, pääsiäisistutus mukaan, kohti kauppaa. Otetaan vain vähän jotta jaksan kantaa. Mutta vielä ketsuppi.

Kaksi Valintatalon kassia kiljuu heti ensimmäisillä metreillä käsissä. Luulitko todella jaksavasi? Epätoivo. Ei tämä ole mahdollista. Kilometri kotiin, tuntuu sadalta. Kyyneleet nousevat silmiin, poika kantaa vieressä pääsiäisruohoaan. On ihan hiljaa.

Kymmenen metrin päästä soitan kotiin. Ei, äiti ei ehdi tulemaan ennenkuin lähdet juhliin. Sano siskolle että lähtee Heti vastaan, tarvitsen kantoapua. Itkettää. Miten vihainen voikaan itselleen olla?

Useampi kymmenen metriä eteenpäin. En jaksaisi enää senttiäkään. Soitto tytölle, liian vihaisia sanoja pääsee suusta. Oma vikani että tässä olen, helpompi syyttää toista.

Kotimatka kulkeutuu loppuun. Ehdin vähän pahoitellakin, äidillä on nyt vaan niin huono olla.

On kuin olisin juossut maratonin. En tiedä miltä se tuntuu, ehkä juuri tältä. Parin kilometrin matka sytostaattihuuruissa, epätoivoiset kauppakassit kädessä. Koskahan opin?

Mies tulee kotiin, en jaksa sanoa mitään. "Tarvitsisin halauksen". Ehkä se riittää.

Kirjoitin tämän ylös, jotta muistaisin. Silloin kun 'en jaksaisi mitään' tarkoittaa siivousta ja paria pellillistä pullaa. Että on näitäkin päiviä. Kun se sukkien etsiminen riittäisi.

Meidän täytyy keksiä säännöt, tautiseni.

Ei taukoa.

Kuuntelin onkologin rauhallista puhetta, 'mutta' kiljui rivien välissä pää punaisena ennen kuin se päästettiin ilmoille. Tuo sana ympäröitiin hyvien, parempien uutisten keskelle ettei se tuntuisi niin kylmältä

"Tauti käyttäytyy oudosti". Kylmät väreet. Eipä se alusta lähtienkään ole sääntöjä totellut, miksi nytkään? Auttoiko näiden uutisten kuulemiseen viikkojen psyykkaaminen, se miten olen hokenut itselleni ettei vielä kannata hihkua riemusta? Ehkä vähän. Ei silti vältytty kyyneliltä. Useilta. Ensimmäiset minuutit hoin itselleni miten pitää olla reipas, sitten muistin ettei tarvitsekaan.

Tilanne ei ole epätoivoinen. Se voisi taas kerran olla pahempikin. Hyvät uutiset liittyvät luuston ja imusolmukkeiden vakaaseen tilanteeseen. Huonot maksaan. Etäpesäke on kasvanut, ja lisää pienempiä on tullut. Uudet sytostaatit alkavat parin viikon sisään. Itkettäävituttaaottaapäähänpelottaa.

Heipä hei viimeisille hiushaituville.

- Terhi

Painettu sana kastui kyyneliin.

Tänään löytyi postilaatikosta yksinäinen, mutta niin kovin odotettu Rinnakkain-lehden uusin numero. Se kätkee paitsi tärkeää asiaa luustoterveydestä, toimittaja Marja Aarnipuron haastattelun, erittäin oleellisia infopläjäyksiä mutta myös allekirjoittaneen tunnelmakirjoituksen.

Koin valtavan tunneryöpyn jo lukiessani rakkaan Tiinan lähettämän oikovedoksen, en pystynyt vielä lehden sivulta tekstiä lukemaan. Mieheni kirjoitus aiheutti kyynelien tipahtelun lehden sivulle.

Tarkoitus siis ei ole itkettää ketään, eikä kirjoitus ole pelkästään surullinen. Se on vain... Elämää. Ja kun se on omasta sielusta oman kynän kautta lehteen päätynyt, se vain iskee tavallista lujemmin.

Kiitos lehdelle mahdollisuudesta. Sinä: lue - paitsi tämä uusin numero, myös aiemmin ilmestyneet.

- Terhi

Tunnemapitus.

Varhainen kevät yrittää puskea esiin sitkeiden talvenrippeiden alta. Siinä missä ulkona vallitseva sää vaihtelee laidasta toiseen, seuraavat omat tunnelmani samaa ailahtelevaa reittiä eteenpäin. Aina ei tunteita osaa edes nimetä, koitan niitä tähän kuitenkin hahmotella.

Ilo
Vietimme perheen kesken voimaannuttavan hiihtoloman. Teimme pienen reissun, touhusimme ja puuhasimme kaikenlaista, tiiviisti yhdessä. Jokainen energisempi päivä on positiivinen yllätys. Kevätaurinko kurkkii kutsuen reippaalle kävelylle, hyvinä päivinä jaksan.

Suru
Alkuvuosi on ollut vertaissiskojen keskuudessa raskas. Useampi Sisko on hävinnyt taistelun, jokainen liian mones. Äitejä, puolisoita, siskoja, tyttäriä, ystäviä, upeita naisia. He matkasivat polulla edellämme, jättivät jokainen kokoisensa jäljen. Kaiken kunnioittavan surun keskellä jäljellejäävien yllä pyörii pelottavan musta usva; kuinka pian on minun vuoroni?

Voima
Parhaimpina päivinä kodissamme soi liian kovalla soittolista jossa on iloisessa sekamelskassa vanhaa rokkia, lastenlauluja ja modernia poppia. Pyörimme lasten kanssa ympäri olohuonetta ja tanssimme hiki otsalla. Minun akkupatterini.

Pelko
Eilen pari putkiloa verta. Huomenna TT-kuvaus. Viikon päästä lääkäri. Ei tähän totu. Olen alkanut heräilemään öisin, kuuntelen päänsisäistä sekamelskaa ja pelkään. Pelko on kuluttavaa, se iskee välillä vaikka sille yrittäisi puhua järkeä. Jossain määrin kai pelkoakin tarvitaan, liian ylpeäksi ei saa heittäytyä. Missä menee kohtuuden raja?

Kipu
Fyysinen, silti välillä niin syvällä sisällä samanlaisena. Hyvien, touhukkaiden päivien jälkeen tulevat kivut. Välillä jopa kesken oikein hyvän päivän, ilman rasitusta. En aina tiedä mikä on vanhaa kipua ja mikä uutta. Kipu silloin kun oikeasti tietää mistä se johtuu, on pahin. Näet mielessäsi miten vihollinen jäytää luitasi, miten se irvistelee jo parantumassa oleville vaurioille.

Väsymys
Sitäkin on kahdenlaista. Hyvä väsymys iskee puuhan täyteisen päivän päätteeksi, tuntuu hienolta pysähtyä hetkeksi kun tietää taas jaksaneensa. Huono väsymys lisää Pelkoa. Se valtaa kropan, vaikket ole tehnyt mitään erityistä joka sen aiheuttaisi. Kun muistelet olleesi energisempi jopa toisinaan hoitoviikoillakin. Hörpin rautalisää, syön kasoittain kasviksia ja hedelmiä, juon lasitolkulla vettä. Hoen itselleni kuinka on normaalia olla väsynyt, lue epikriisisi ellet usko. Ja silti pelkään.

Kaiken tämän keskellä olen alkanut miettiä, joko olisi aika kääntyä ammatikseen kuuntelevan korvan puoleen? Toisaalta taas en tiedä olisiko vain pahaksi repiä kaikki auki, selittää alusta alkaen. Äh.

Jätän ajatukseni hetkeksi tai kahdeksikin kesken. Täytän kahvikuppini, katson turhia ohjelmia ja lepään. Jos osaan. Hassua miten pysähtymistäkin voi pelätä.

- Terhi

Ja hetken tunnelma on..

Huoneen jokaisella sängyllä ja hoitotuolilla istuu joku. Katseet kohdistettuna joko Kirvesniemen kommentointiin tai edessä olevaan kirjaan. Hetken välein laitteet piippaavat, hoitajat kävelevät rauhallisesti edestakaisin sänkyjen ja tuolien väliä. Olen epämukavassa asennossa istumassa sängylläni. Vaihdan parin minuutin välein kirjan lukemisesta nettisurffailuun, eväsappelsiinitkin loppuivat jo. Toistaiseksi viimeinen sytostaatti. Ihanko?

Nämä nurkat ovat tulleet liian tutuksi. Aika ei enää kulu nopeasti koska kaikki on uutta ja ihmeellistä, se matelee hitaasti ja pistää kaipaamaan kotiin. Joskus, jollain kierolla tavalla, osasin jopa nauttia tästä. Muutama tunti rauhallisuutta, hyvä kirja menee hetkessä ja ajatuksille on aikaa. Ei enää ole niin. Olen väsynyt mutten malta nukkua. Olo on hutera, eväshedelmät auttavat vain hetkeksi. En pääse liikkeelle ilman että joku käy nappaamassa piuhat irti seinästä, säästän nämä pyynnöt pakollisiin vessareissuihin. Kyllästyttää. Tympii. Yhtään useampaa kertaa en taas tällä erää olisi jaksanut.

Luin vertaissiskon kuulumiset, kaivattua taukoa ei saatukaan. Tunnen pettymyksen aidosti, se vavisuttaa koko kehoa julman puistatuksen tavoin. Tauot ovat meille se pienisuuri odotettu valo kaiken keskellä. Niin kovin tärkeää, niin kovasti tarpeen. Kun se viedään pois, on se hiukan enemmän kuin tikkarin vieminen lapselta. Mistä löytää tarvittavan voiman? Tutun oven avaaminen tuntuu käsittämättömän raskaalta.

En tiedä oman taukoni kestoa, eikä onneksi vielä kukaan muukaan. Jo ensi kuussa odottavat seuraavat kuvaukset, seuraavat vastaukset. Saanhan hetken henkäistä, saanhan? Olen melkolailla äärimmilleen venytetty kuminauha, hetken verran löysää kiitos. En tahdo napsahtaa.

Taukoa tarvitsee myös perhe. Ihanat, tärkeät, rakkaimmat omani. Tahdon kiskoa lakanoita viidelle ilman että loppuilta menee irvistellessä kipujen keskellä. Tahdon ajaa rallipeliä lasten kanssa hihkuen, ilman että parin minuutin jälkeen nopeat kuvat saavat heikottamaan. Tahdon lenkkeillä, touhuta, nauttia, olla, joka solulla ja jokaikinen päivä. Pyydänkö liikaa?

- Terhi

Haasteesta koppi

Sain Tokakertalaiselta haasteen, joten ilahdutan (?) teitä sekä itseäni naputtelemalla rivejä tällä kertaa eri tavalla.

Haasteen ohjeet:

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän tulee valita 11 blogaajaa joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun tulee kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

Vastaan siis saamiini kysymyksiin, seuraavaksi kerron asioita joita ette minusta tiedä, ja lopuksi nakkaan haasteen eteenpäin omilla kysymyksilläni varustettuna. 

Kysymykset jotka minulle annettiin, rehellisine vastauksineen:

1. Tärkeintä elämässä? Perhe, Rakkaus.

2. Suurin haaste, jonka olet joutunut kohtaamaan elämässäsi? Vakavan sairauden ja perhearjen sovittaminen yhteen

3. Ihaninta, mitä sinulle on sanottu? Minä Rakastan Sinua.

4. Mielimaisemasi? Puiden latvat verhoiltuna pakkaslumeen, kirkas taivas yllä.

5. Järvi vai meri? Järvi.

6. Taidenäyttely vai rockkonsertti? Hankala valinta. Riippuu yksityiskohdista, voisin ottaa molemmat ;).

7. Loma mökillä vai etelän rantalomakohteessa? Mökillä.

8. Mikä saa sinut nauramaan? Hassut arjen tilannekomiikat. Oman perheen nappisilmät hassuine juttuineen.

9. Oletko Muumimamma vai Pikku Myy? Muumimamma.

10. Elokuvailta kotisohvalla vai leffateatterissa? Jälleen kerran hankala valinta. Tällä kertaa valitsen kotisohvan.

11. Suurin haaveesi, jonka toivoisit toteutuvan? Toivon matkani jatkuvan hamaan harmauteen asti, rakkaani ympärilläni.


11 asiaa Minusta:

1. Opin lukemaan sujuvasti viisivuotiaana.
2. Tutustuin Rakkaimpaan aikanaan kirjeiden kautta.
3. Minulla on lapsena ollut akvaario useamman kerran.
4. Näen usein värikkäitä, erikoisia ja kierojakin unia.
5. En ole käynyt lukiota. 
6. Rakastan hyviä animaatioita.
7. Inhoan huonoja dubbauksia.
8. Olen katsonut Gilmoren Tytöt -sarjan kokonaisuudessaan ainakin seitsemän kertaa. Sekosin laskuissa.
9. Olen lukenut 'Okalinnut' ainakin seitsemän kertaa. Tästäkään ei tarkkoja laskelmia.
10. Vanha, rippikouluaikainen Raamattuni on täynnä hiirenkorvia ja merkintöjä. Vihkiraamattua en ole sen sijaan avannutkaan.
11. Ala-asteen opettajani sanoi päättötodistusta antaessaan 'Sinusta voi tulla mitä tahansa, kunhan vain itse haluat.' Tuo lause kaikuu takaraivolla säännöllisin väliajoin.


Lopuksi haastan mukaan kaksi onnekasta (matkien haasteeni lähdettä tyydyn vähään mutta valioon) ja pallo osuu Tanjalle & Tanjalle. Olkaapa hyvät! Teidän kysymyksenne:

1. Miten rauhoitat itsesi jännittävissä tilanteissa?
2. Bravuuri-ruokasi?
3. Mitä ajattelit peruskoulun kotitaloustunneilla?
4. Viher- vai jauhopeukalo?
5. Mikä biisi saa veret virtaamaan suonissa?
6. Paras lautapeli?
7. Mikä aiheuttaa kylmiä väreitä?
8. Suihku, sauna vai kylpyamme?
9. Romanttisin tekosi?
10. Lempihyönteinen?
11. Parasta kesässä?


Pallo on siis viskottu eteenpäin. Olo on kuin aikanaan slämäreitä täyttäessä, oi siniset ruutuvihot ja pinkit kuulakärkikynät tuoksuineen. Täytänpä kahvimukini, siirryn sohvannurkasta toiseen ja palaan taas toiste toisissa merkeissä.

Mukavaa alkanutta viikkoa Sinulle!

- Terhi

(pahoittelen outoa layouttia, koko teksti alkoi kummittelemaan eikä suostu taipumaan muokkauksiini. Höh)

Uusi keskustelufoorumi avattu!

Jip Jei,

Rintasyöpäyhdistyksen uusi keskustelufoorumi on vihdoin avattu.

Pikapikaa siis osoitteeseen http://keskustelu.europadonna.fi/index.php ja turisemaan aiheesta ja aiheen vierestä.

Itse olen keskusteluissa mukana nimimerkillä Terhikki.

- Terhi

Ajatuskinoksia

Pakkanen on niissä lukemissa ettei nenän ulos pistäminen enää aiheuta välitöntä jäätymistä, lunta sataa hiljalleen lisäten maiseman talvisuutta ja kaikesta huokuu Rauha. Vaikka rakastankin syksyn kirpakoita ilmoja ja hiljalleen nukahtavaa luontoa, on tässä vuodenajassa silti aina sitä jotakin. Ehkä talven keskelle syntyneelle on ominta nauttia lumikinoksista ja pakkasen nipistämisestä, tähän on totuttu kohta 32:n vuoden ajan.

Näistä kirjoituksistani on varmasti kautta aikain ollut tulkittavissa kuinka laidasta toiseen mielialat ja ajatukset saattavat vaihdella. Miksei toki näin naisihmisen kohdalla aina, mutta sytostaattien ja tämän muun vuoristoradan keskellä aivan erityisesti. Ja nämä kirjoitukset ovat sentään vain pintaraapaisu sielunmaisemaani! Mielenkiintoista olisi tietää millaisen psykoanalyysin näiden pohjalta voisi minusta laatia, tai ehkä sittenkin parempi etten tiedä.

Sain muutaman päivän lisätaukoa myrkkyjen väliin, sillä olen pyörinyt sitkeän flunssan kourissa. Edelliseen tiputukseen mennessä oli jo pahin ohi, mutta edelleen vaivaavat raastava kurkkukipu ja yöllinen yskä. Tämän keskellä on silti juhlittu kahden lapsen synttäreitä leipomuksineen ja touhuineen, ja eletty normaalia arkea eteenpäin poristen. Yleisvointini on tällä hetkellä jopa ihan hyvä, toki suhteutan sen siihen mitä se pahimmillaan voisi olla.

Jostain on hiipinyt päivittäisiin ajatuksiini vihdoin pieniä tulevaisuudensuunnitelmia. Elinhän vielä hetki sitten sitä vaihetta kun ajatus muutamien kuukausien - tai jopa vuosien - päästä tapahtuvista asioista vain satutti, enhän voinut tietää missä kunnossa tuolloin olisin vai olisinko lainkaan. Nyt kuitenkin huomaan pohtivani yhä useammin, mihin tässä seuraavaksi pitäisi ryhtyä. Missään nimessä en kiirehdi minkään suhteen tai vaadi itseltäni liikoja, tärkein on nyt askel kerrallaan saada itsensä niin hyvään kuntoon kuin mahdollista sekä fyysisesti että henkisesti. Koen taas (aivan kuin vuosi sitten) jollain tapaa olevani myös perheelleni velkaa tämän kaiken jälkeen, ja odotan aikaa jolloin kaiken ei tarvitse aikatauluttua hoitojeni ja jaksamisieni suhteen.

Varovaisesti haluaisin jo miettiä ja suunnitella mitä aion ns. virallisesti tehdä kun sen aika on. Tällä hetkellähän olen vielä pitkällä sairauslomalla, eikä kiirettä muuhun ole. Tilanteenihan on se ettei minulla ole työtä johon palata, vaan olin aloittanut mieleisen opiskelun juuri ennen ensimmäistä diagnoosia. Yritin jatkaa tätä opiskelua viime syksynä, ja paria päivää ennen koulun alkua sain tiedon siitä että tauti on levinnyt ympäriinsä. 

Tästä on jäänyt (oli se järkevää tai ei) pelko kyseisen koulutuksen jatkamiseen. Kyseessä on erityisen mieleinen ala, ja koulutus saattaisi osaltaan suuresti vaikuttaa työllistymiseen. Kuitenkaan en pääse eroon siitä ajatuksesta että manaisin itselleni jotakin pahaa pyrkimällä yhä uudelleen saman koulutuksen pariin. Typerää, eikö totta?

Antaa ajan kulua. Koen kuitenkin erittäin positiivisena sen että yhä useammin ajatukset tulevasta pilkahtelevat mieleeni, se kertoo omalla tavallaan jonkinlaisesta eheytymisestä. Mikäänhän tässä sairausprosessissa ei vielä ole ohi, mutta katseen siirtäminen kohti tulevaisuutta auttaa osaltaan jaksamaan taas hitusen paremmin.

Ajatuksesta toiseen, olen jonkin verran pohtinut viimeaikoina avoimuutta, nimenomaan tämän sairauden kannalta. Olen vahvasti sitä mieltä että tarvitsemme enemmän ääniä kuuluviin myös levinneen rintasyövän osalta, mutta samaan aikaan itseltäni puuttuu rohkeus olla äänitorvena. Toisinaan olen verrannut jopa eri blogeja keskenään ja miettinyt miksen itse kirjoita asioista yksityiskohtaisemmin ja oikeilla nimillä, hankkiutuisi kunnolla esiin asiani kanssa kasvoin ja kuvin ja toisi totuuksia kartalle. Äkkiä kuitenkin ymmärrän ettei se olisi minua. Nostan hattua heille jotka kaikessa rohkeudessaan ovat valmiita keskusteluohjelmiin ja dokumentteihin, he toimivat äänitorvina meille tuhansille muille jotka pysymme taustalla.

Silti mietin, miksi näin teen. Olenko raukkis, häpeänkö sairauttani? Miksi?
Osa minusta tahtoisi kulkea pinkkeihin vaatteisiin pukeutuneena, 'rintasyöpä' otsaan tatuoituna ja huutaa koko maailmalle kertoen totuuksia tästä paskataudista. Osa taas tahtoo lymyillä kotona harventuneita hiuksiaan manaillen, pysyä poissa julkisista saunoista ja olla mahdollisimman huomaamaton. Onko kumpikaan puoli sen enempää väärin?

- Terhi

Kuka keksi huonon omatunnon?

Voisi kuvitella ettei kaiken tämän keskellä tarvitsisi soimia itseään. Kenen tahansa ulkopuolisen on helppo pyytää heittämään moiset ajatukset roskikseen, ihmetellä miksi annan niille vallan. Olenko ajatuksieni kanssa yksin? En tiedä kuinka vakavalla diagnoosilla pitäisi paiskata, jottei 'huono äiti' -fiilis naputtaisi takaraivossa.

Olen löytänyt jonkinlaisen rutiinin hoitojaksojen suhteen. Ennen tiputuspäivää yleensä siivoan, täytän ruokakaapit aineksilla, lääkekaapin lääkkeillä ja katson että seuraavien päivien muistamiset on huomioitu. Täytän suurehkon laukkuni tiputusta varten hyvällä kirjalla, pienillä eväillä, kirjoitusvälineillä ja kurkkupastilleilla. Muistutan isompia lapsia siitä että seuraavana päivänä on taas hoitopäivä, en siis ainakaan pariin päivään jaksaisi kaverilaumoja tai ylimääräisiä kaaoksia.

Olen ehkä parempi ennakoimaan, kuin sitten elämään hetkessä. Tällä kierroksella erityisesti on mukaan astunut levottomuus ja äkäisyys, joka taas luo lisää huonoa omaatuntoa ja kierre on valmis. Kun tytär soittaa pakkasesta pulkkamäkeilyn jälkeen kysyäkseen saako meille tulla kun ulkona paleltaa, en jaksa kauaa inttää vastaan. Muistutan myöhemmin siitä mitä hoitopäivien aikaisesta kaverikäytännöistä oli sovittu, ja inhoan itseäni. Ei tämä ole lasteni vika! Ihan sama vaikka sama keskustelu käydään joka viikko, ei tämän pitänyt mennä näin! Ei kouluikäisten tarvitse selitellä kavereille miksi äiti on niin usein kipeä, ja kuitenkin välillä taas ihan ok.

Liian monta kertaa olen kuullut omasta suustani lentävän melkoisia sammakoita. Muistutan lapsia siitä miksi en jaksaisi kuunnella heidän turhia riitojaan, uhkaan kirjautua seuraavaksi hoitoviikoksi hotelliin jotta saan olla rauhassa. Ei tämän pitäisi kuulua heille, ei näin!

Katson kuinka kaverit lataavat facebookin täyteen kuvia aurinkoisista laskettelu- ja hiihtoreissuista lasten kanssa, ja aito katkeruus nostaa päätään. Katson tiuskivaa ja äyskivää itseäni sohvannurkassa, pakotan itseni imuroimaan ja touhuamaan. Tiedän liiankin hyvin että sytostaattipäivien liiallisista puuhailuista seuraa viikon pääkipu, mutten välitä.  

Kuka takoisi järkeä päähän?

- Terhi

Pakkasen narskuessa

Pitkähköksi muodostunut välitauko kirjoituksissani ei jälleen kerran tarkoita muuta kuin saamattomuutta. Ehkä pieni tekosyy on siinä etten nykyään viihdy juurikaan pöytäkoneen ääressä kovan tuolimme takia, ja suoritan pääasiallisesti surffailuni puhelimen ja padin välityksellä. Nämä taas eivät kelpaa kirjoittamiseen läheskään niin hyvin kuin ihka oikeat näppäimet, joten julkaisutiheys kärsii. Menikö selitys läpi? Ehkä kaivan jossakin vaiheessa läppärin pölyyntymästä ja naputtelen sohvannurkassa. Kauas on tultu ruutuvihkoajoista.

...tai ehkei niin kauas sittenkään. Olen edelleen vannoutunut kynän ja paperin käyttäjä, raapusteltua tulee milloin kauppakuittien takapuoliin kahvilla istuessa tai vanhojen avolehtiöiden sivuille jotka ovat vuorosivuin täytetty Yatzy-pelien tuloksilla, suklaamousse-resepteillä ja lasten neuvolavaraus-muistiinpanoilla. Näitä riemunkirjavia lehtiöitä on taloutemme täynnä, ja aika ajoin niitä tarkemmin tutkiessa pääsee todella aidosti sisään perheemme arkeen. Varsinaisia luolapiirustuksia!

Viimeksi (erittäin pitkästä aikaa) naputellessani erästä kirjoitustani ihan virallista julkaisua varten, huomasin taas kuinka turhauttavan paljon olen laiminlyönyt oikeaa hinkuani kirjoittamiseen. Miksi? Ei siihen ole edes syytä. En jaksa enää hokea itselleni "kuka nyt Sinun tekstejäsi lukisi?", sillä lähtökohtaisesti kirjoitan aina itseäni varten. Siksi että Minulla on sanottavaa, joukko lauseita ja asioita jotka pulputtavat sisälläni huutaen päästä ulos. Kauniina kirjaimina yksi toisensa jälkeen. 

En tiedä miksi aika-ajoin etsin itselleni jonkinlaista virallista syytä kirjoittaa, jotakin tahoa joka jopa pyytäisi tekstejäni tai (hui kauhistus) jopa maksaisi niistä. Mietin pääni puhki sitä että maailma on täynnä julkaistuja kirjoja jotka ovat täyttä kuraa, miksei minunkin lauseeni voisi päästä kansien väliin? Siksi etten uskalla. Tyydyn naputtamaan blogitekstejä, kommentoimaan eri foorumeilla tai raapustamaan rivin silloin tällöin sinne kauppakuitin kääntöpuolelle. Se on ainakin jotakin jota ei kukaan voi minulta viedä, jotakin johon ei arvostelun terävinkään miekka voi liiaksi iskeytyä. Ja olen turvassa.

- Terhi