Seuraavan polun äärellä

Mitäs elämää se sellainen on joka ei silloin tällöin kirpaise ja karvaasti? 

Lähes tasan vuosi oli kulunut leikkauksesta josta alkoi ensimmäinen hoitopolkuni, ja astelin epävarmana mutta hymyillen lääkärin vastaanotolle kuulemaan vihdoin vastauksia. Nuorehko, erikoistuva lääkäri ei edes pystynyt katsomaan silmiin kertoessaan 'kuvausten tulokset ovat tulleet, ja täällä on metastaaseihin sopivia muutoksia...'. PAM. Tieto taisi rekisteröityä nopeammin viereisellä penkillä istuvalle Rakkaimmalle, jonka kyyneleet tulivat esiin ehkä nanosekuntia omiani aiemmin.

Sain vastauksen siihen miksi selkäni ja lonkkani olivat kipuilleet jatkuvasti enemmän loppukesästä lähtien, ja samalla sain vastauksen siihen pystyikö tähänkään varautumaan ennalta? Ei. Tottakai tiesin että tämä mahdollisuus oli ollut alusta lähtien, Pelosta oli tullut niin läheinen tuttavuus että aika-ajoin jo unohdin sen olemassaolon ja vakavuuden. Nyt se iski painavalla lekalla päin naamaa ja nauroi räkäisesti päälle: ''Luulitko tosiaan että tämä oli tässä? Luulitko että tosiaan riittää kun asennoituu oikein ja muistaa kivasti kuntoilla koko loppuelämän ajan?''

Etäpesäkkeitä on mm. useammassa eri kohtaa nikamissa, muualla luustossa, rintarangassa ja maksassa. Jos kaikki muutenkin pelottaa tarpeeksi paljon, ei pelkoa vähennä se tieto että kaikki ne ovat ilmestyneet viime helmikuun puhtaiden TT-kuvien jälkeen.

Olen itkenyt diagnoosista lähtien niin että nestehukka on lähellä, olen kiroillut mielessäni jokaisen osaamani voimasanan ja romahtanut kymmeniä kertoja päivässä. Ehkä kroppakaan ei enää jaksanut äkillistä stressiryöppyä, sillä käväisin kolmen päivän visiitillä sairaalassa äkillisen kovan kuumeen ja hengitystieinfektio-epäilyn vuoksi. Noina kolmena päivänä ikävöin joka solullani kotiin tärkeimpien luokse, olin valmis lähtemään tippaletkuineen päivineen elleivät olisi lopulta laskeneet pois kun lupasin jatkaa seurantaa kotoa käsin.

Sairaalassa ollessani tajusin myös jotakin tärkeää; vielä ei suinkaan ole aika luovuttaa. Vaikka yksikään päivä ei ole kivuton vaan säryt kulkevat inhottavasti muistuttamassa vihollisesta joka hiipii pitkin kehoani, tiedän että henki kulkee vielä. Aika on taas askel kerrallaan nousta tuota vihollista vastaan, tehdä kaikkensa sen nujertamiseksi ja samalla muistaa elää joka solulla niin ettei yksikään hetki ole turhaa.

Eilen pääsin tapaamaan onkologiani ja kuulemaan hoitosuunnitelman. Se itsessään antoi taas syyn nostaa pään pystyyn, periksi ei anneta. Hoito tulee käymään voimille, mutta se on ainoa vaihtoehto. 

Jos ei ota omaa ahdistustaan huomioon, on vaikempien asioiden joukossa ehdottomasti lähimmille ihmisille kertominen. Se ettei itse meinaa pysyä koossa asiaa miettiessään, korostuu kymmenkertaiseksi kun siitä puhuu toisille. Näet silmissään sen saman pelon johon itse yrität vielä tottua, näet surun ja epätoivon.

Tiedän itse niin kovin paljon enemmän, tiedän mitä tämä voi raadollisimmillaan olla ja tiedän että asiat voivat mennä myös hyvin. Nyt vain tuntuu niin typerältä vakuuttaa 'älä huoli, kaikki järjestyy' kun ei siihen kovin montaa hetkeä päivässä itsekään usko. Pitää uskoa toki, muutakaan ei voi.

Uskallatko vielä pysyä mukana?

- Terhi