Voisi kuvitella ettei kaiken tämän keskellä tarvitsisi soimia itseään. Kenen tahansa ulkopuolisen on helppo pyytää heittämään moiset ajatukset roskikseen, ihmetellä miksi annan niille vallan. Olenko ajatuksieni kanssa yksin? En tiedä kuinka vakavalla diagnoosilla pitäisi paiskata, jottei 'huono äiti' -fiilis naputtaisi takaraivossa.
Olen löytänyt jonkinlaisen rutiinin hoitojaksojen suhteen. Ennen tiputuspäivää yleensä siivoan, täytän ruokakaapit aineksilla, lääkekaapin lääkkeillä ja katson että seuraavien päivien muistamiset on huomioitu. Täytän suurehkon laukkuni tiputusta varten hyvällä kirjalla, pienillä eväillä, kirjoitusvälineillä ja kurkkupastilleilla. Muistutan isompia lapsia siitä että seuraavana päivänä on taas hoitopäivä, en siis ainakaan pariin päivään jaksaisi kaverilaumoja tai ylimääräisiä kaaoksia.
Olen ehkä parempi ennakoimaan, kuin sitten elämään hetkessä. Tällä kierroksella erityisesti on mukaan astunut levottomuus ja äkäisyys, joka taas luo lisää huonoa omaatuntoa ja kierre on valmis. Kun tytär soittaa pakkasesta pulkkamäkeilyn jälkeen kysyäkseen saako meille tulla kun ulkona paleltaa, en jaksa kauaa inttää vastaan. Muistutan myöhemmin siitä mitä hoitopäivien aikaisesta kaverikäytännöistä oli sovittu, ja inhoan itseäni. Ei tämä ole lasteni vika! Ihan sama vaikka sama keskustelu käydään joka viikko, ei tämän pitänyt mennä näin! Ei kouluikäisten tarvitse selitellä kavereille miksi äiti on niin usein kipeä, ja kuitenkin välillä taas ihan ok.
Liian monta kertaa olen kuullut omasta suustani lentävän melkoisia sammakoita. Muistutan lapsia siitä miksi en jaksaisi kuunnella heidän turhia riitojaan, uhkaan kirjautua seuraavaksi hoitoviikoksi hotelliin jotta saan olla rauhassa. Ei tämän pitäisi kuulua heille, ei näin!
Katson kuinka kaverit lataavat facebookin täyteen kuvia aurinkoisista laskettelu- ja hiihtoreissuista lasten kanssa, ja aito katkeruus nostaa päätään. Katson tiuskivaa ja äyskivää itseäni sohvannurkassa, pakotan itseni imuroimaan ja touhuamaan. Tiedän liiankin hyvin että sytostaattipäivien liiallisista puuhailuista seuraa viikon pääkipu, mutten välitä.
Kuka takoisi järkeä päähän?
- Terhi
Takoo, takoo :D Vanhemmuus taitaa olla sama kuin ikuisesti huono omatunto vaikka miten parhaansa tekisi. Lasten täytyy oppia ottamaan myös toiset ihmiset huomioon, vanhempansakin, joten ehkä ei kannata lähteä fb-kilpailuun ihan kaikkien päivitysten perään. Teidän perheellä on teidän perheen elämä. Koskaan, ei kenelläkään, ole kaikki pelkkää "lomamatkailua". Ja lapset on fiksuja (vaikka ei sitä ihan aina huomaa). Voi hyvin!
VastaaPoistaNormaalioloissa tiedostan hyvin sen kaiken, ymmärrän ettei kenenkään elämä täyty siitä auringonpaisteesta ja mielellään itsekin julkaisen hienoja puuhailukuvia kun tilanne sen sallii. Jotenkin silti noina pahimpina itserämpimis-päivinä on helppo ajautua vellomaan tuossa itsesyytösten meressä ja miettiä vain ja ainoastaan kaikkea mitä ei juuri nyt voi tehdä. Lapset on fiksuja, todellakin <3 - enemmän tämä kaikki taisto käydään oman pääni sisällä. Ehkä joskus opin, ehkä en. Kiitos sanoistasi <3
Poista