Papereita sinne, todistuksia toisaalle. Laboratoriokäyntejä toisensa perään, hämmentäviä kohtaamisia sukulaisten ja läheisten kanssa ensi kertaa viimeisimmän diagnoosin jälkeen (uskaltaakohan siltä kysyä miten se voi?). Huojennuksia, pelkoja, taisteluasennetta ja romahtamista vuoron perään. Eipä pääse päivät käymään tylsäksi.
Joinain (lue: useampina) päivinä sitä niin mielellään unohtaisi olevansa vakavasti sairas. Valittaisi ulkona satavasta rännästä ja sisälle kulkeutuvasta hiekasta, kauhistelisi iltapäivälehtien lööppejä ja ärsyyntyisi joka suuntaan sojottavasta hiuspehkosta. Tekisi tämän kaiken ja paljon muuta, ilman että heti seuraavaksi ajatus lentäisi toiseen suuntaan: Mitä siinä valitat, mitä jos nämä on viimeiset räntäsateet mitä ikinä näet? Mitäs hiekasta, vielä sentään pystyt imuroimaan (vaikkakin kovin hitaasti)? Hei kohta ei taas enää ole hiuksia joiden kanssa taistella, niin! Niin paljon mieluummin sulkisi tämän pään sisällä kiljuvan äänen ja jatkaisi marmattamistaan. Olisi normaali, jos sellaista on olemassakaan.
Eletään taas samaa aikakautta kun viime vuonna pian ensimmäisen diagnoosini jälkeen. Joka tuutista kuuluu ja näkyy pinkkiä aina tiskiräteistä haravoihin, Roosa-nauhaa on liitetty joka nurkalle ja lehdet pursuavat ohjeita siihen miten kovin tärkeää on tutkia rintansa säännöllisesti. Tärkeää, niin kovin tärkeää tiedottamista. Mitä enemmän saadaan ihmiset ymmärtämään tämän helvetin yleisyys ja kamaluus, sitä parempi. Mitä useampi nainen saadaan huolehtimaan itsestään ja mitä useampi kansalainen saadaan havahtumaan, sitä parempi. Mutta silloin kun omassa mielessä pyörivät jatkuvalla luupilla kuvat omista hautajaisista ja kehoa sisältä päin syövästä vihollisesta, ei aina jaksaisi jokapäiväistä muistutusta ulkoa päin.
Mutta nyt, nyt on aika vain jatkaa arkea. Minun tapani muistaa Roosa nauha -päivää 4.10. on pukeutua todennäköisesti pinkkeihin sairaalavaatteisiin ja humahtaa hetkeksi unentapaiseen jotta saavat asennettua laskimoportin tulevia myrkkyjä varten. Ja ne myrkyt, ne ovat sitten luvassa heti seuraavalla viikolla. Antaa tulla vaan! En väitä olevani valmis, mutta näillä mennään.
(pahoittelen kirjoituksen sävyä, tänään ei ole se positiivisin mahdollinen päivä. Kyllä sekin on tulossa, usko vain.)
- Terhi
Ei aina tarvitse olla positiivinen! Ei tämä vaaleanpunainen syöpä niin ihanaa ole. Mä ainakin olen pitänyt oikeutetani olla tyytymätön ja sillä asenteella millä milloinkin sattuu huvittamaan, ihan perseestähän tämä on! Saa ja pitää välillä olla kiukkuinen.
VastaaPoistaToivottavasti portin asennus sujuu hyvin ja tsemppiä sytostaatteihin!
Kiitos <3
PoistaTurhan usein unohtuu se että tässä oikeasti on nyt ihan oikea lupa kiukutella ja synkistelläkin välillä, ihan liian usein tulee pyydeltyä anteeksi omaa olemustaan.
Kirjoituksesi sävyssä ei todellakaan ole mitään pahoittelemista, se on täsmälleen tilanteeseen sopiva, niinkuin Adelhaidkin tuossa edellä sanoi.
VastaaPoistaParasta mahdollista vointia nyt, pinkki-perjantaina ja senkin jälkeen!
Kiitos sinullekin! :)
PoistaToivon sinulle kaikkea hyvää! Saa olla kiukkuinen ja vihainen. En oikien löydä sanoja, joilla lohduttaa. Juuri kun on päässyt normilelämään jotekin kiinni, niin sitten lyödään märällä rätillä naamaan ja taas sama show uusiksi.
VastaaPoistaJuuri niin. Olen yrittänyt tänäänkin hokea itselleni sitä että saa olla vihainen, ei vaan meinaa mennä läpi. Tunnen itseni vain nössykäksi kun olen nitistyä jo ensimmäisen lääkeiskun alle.
VastaaPoistaVoimia sulle Terhi! Et todella ole mikään nössykkä! Sinä taistelet ja selviät,olet jo niin paljosta selvinnyt.Miten lapset jaksavat? Onko sulla tukijoukkoja ihan arjen pyörittämiseen? Sun on nyt lupa olla väsynyt,antaa aikaa itsellesi ja toipumiselle.Iso halaus! elina
VastaaPoista