Sumun keskeltä

Pääsin vihdoin eilen seuraavaan tiputukseen, veriarvot olivat valkosolujen osalta nipinnapin viitearvoissa. Punasolut olivat vuorostaan loikanneet liian korkealle, eivät vielä aiheuta toimenpiteitä mutta niiden pitäisi sieltä tipahtaa alas sillä lisäävät tulppien riskiä. Aina jotakin pientä.

Oletettavasti eilen hitusen nopeammalla tahdilla tiputetut myrkyt aiheuttivat oireiluakin edelliskertoja aiemmin, sillä jo eilen iltapäivällä nukahdin painavan väsymyksen alla ja herättyäni olin huonovointinen. Ruoalla ja pahoinvoinninestolääkkeillä sain pysyttyä hetken hereillä kunnes annoin periksi yöunille. Tämä päivä onkin alkanut kutakuinkin siedettävissä oloissa joskin tutun sumun peitossa. Nopeastipa ehdinkin tottumaan jo hitusen selkeämpiin päiviin taukopäivien pidentyessä. Jospa sumu taittuisi pian pois, ja ehtisin nauttimaan muutamasta selkeämmästä päivästä ennen seuraavan maanantain iskua.

Lapsetkin ehtivät kai jo unohtamaan kokonaan äidin huonot päivät kaksiviikkoisen tauon aikana, sen verran paljon touhusimme yhdessä ja olin ihmeen hyvissä voinneissa. Onneksi saavat näistä huonommista päivistä osan olla koulussa ja päivähoidossa, ja illalla riehuvat isän kanssa. Kaikeksi onneksi edelleen lapset osaavat elää niin hyvin hetkessä, etteivät pitkäksi aikaa osaa jäädä murehtimaan äidin vointia. Hetki kerrallaan, niin on hyvä.

Viime kirjoituksessa viittasin siihen kuinka vanhakin koira voi oppia uusia taitoja. Tämä liittyy omaan yritykseeni pitää aivot toiminnassa, olen nimittäin opetellut neulomaan. Muutama vuosi sitten opettelin (uudestaan, kouluaikaisten näperrysten jälkeen) virkkaamaan, ja olen silläkin saralla edelleen aloittelijan tasolla. Olen jo pidemmän ajan tahtonut opetella neulomaan, sitä kun en ole koskaan edes kokeillut. Pari iltaa ähräsin netistä haettujen kuvien ja sivustojen avulla, ja pääsin jo vähän kärryille. Nyt on kasassa muutama sentti ihmeen siistiä alkua jollekin josta pitäisi isona tulla kaulahuivi. Nähtäväksi jää! Melkoisen pitkä matka on vielä siihen että koko hommasta tulisi yhtä vaivattoman näköistä kuin kokeneilla konkareilla, mutta aion yrittää.

Nyt ovesta kuuluu tulevan sateen kastelema tokaluokkalainen, taidetaan lämmittää kaakaota välipalaksi. Loppukuvassa jokunen viikko sitten kuvattu, syksystä nauttiva kuopuksemme. Mikä voimakuva!

- Terhi