Nukkuuko täällä joku?

Olohuoneen pölyttömällä pöydällä palaa kynttilä, upean suurella liekillä. Keittiöstä leijailee hiljalleen paistuvien, pojan kanssa pyöriteltyjen sämpylöiden herkullinen tuoksu. Ihan vierestä kuuluu tasainen hiiren kliksutus, äsken mainittu leipuriapuri pelaa tietokoneella hassuja pelejään. Kohta tämän harvinaisen hiljaisen hetken katkaisee ovesta ryntäävät punaposkiset koululaiset, jotka taatusti huomaavat sämpyläntuoksun ensimmäisenä. Nyt, juuri nyt on uskomattoman hyvä olla.

Mennyt viikko, toinen tiputusviikko, meni huomattavasti edellistä paremmin. Joko nuo toiset iskut vain ovat oireiltaan vähän siedettävämmät, tai sitten olin taas paremmin kartalla oireita hoitavien lääkityksieni kanssa. Ensimmäisen viikon aikana kun ehdin jo taas vaipua epätoivon alhoon ja syvälle, oli nyt vuorossa ennemminkin uneliasta lepäilyä. Tietenkään ei hurraamista ollut näissäkään, mutta pienistä asioista ne ilot on irroitettava.

Nyt nautin joka hetkestä tätä hoitovapaata viikkoa, ja teen sen maailman parhaan Oton kanssa. Uskomatonta miten hienolta voi tuntua kun jaksaa samoilla metsiä pitkin, tasapainoilla puiston reunuksilla leikkien Seuraa Johtajaa, ja pyöräyttää liian suuren taikinan naureskellen sen tursuamiselle pitkin kipon reunoja. On vain niin upeaa olla olemassa.

Pidä itsestäsi huolta!

- Terhi

Ps. Otsikko viittaa erään sytostaattihuuruisen yön tunteihin, kun jostain syystä havahduin ja aloin tökkiä vieressä kuorsaavaa miestä hokien 'Hei nukkuuko täällä joku?'. Toinen yritti jatkaa uniaan, ja minä tökkimistä. Lopulta tajusin jatkaa lausetta ja osoitin että miehen kainaloon oli kömpinyt nappisilmäinen nelivuotias joka yritti olla kovin huomaamaton. Mies lopulta tajusi kantaa nyytin omaan sänkyynsä, ja minä jatkoin uniani. Aamulla oli pakko kysyä oliko koko tapaus vain unta vai tosiaanko mesosin moisen takia.