maanantai 18. marraskuuta 2013

Nukkuuko täällä joku?

Olohuoneen pölyttömällä pöydällä palaa kynttilä, upean suurella liekillä. Keittiöstä leijailee hiljalleen paistuvien, pojan kanssa pyöriteltyjen sämpylöiden herkullinen tuoksu. Ihan vierestä kuuluu tasainen hiiren kliksutus, äsken mainittu leipuriapuri pelaa tietokoneella hassuja pelejään. Kohta tämän harvinaisen hiljaisen hetken katkaisee ovesta ryntäävät punaposkiset koululaiset, jotka taatusti huomaavat sämpyläntuoksun ensimmäisenä. Nyt, juuri nyt on uskomattoman hyvä olla.

Mennyt viikko, toinen tiputusviikko, meni huomattavasti edellistä paremmin. Joko nuo toiset iskut vain ovat oireiltaan vähän siedettävämmät, tai sitten olin taas paremmin kartalla oireita hoitavien lääkityksieni kanssa. Ensimmäisen viikon aikana kun ehdin jo taas vaipua epätoivon alhoon ja syvälle, oli nyt vuorossa ennemminkin uneliasta lepäilyä. Tietenkään ei hurraamista ollut näissäkään, mutta pienistä asioista ne ilot on irroitettava.

Nyt nautin joka hetkestä tätä hoitovapaata viikkoa, ja teen sen maailman parhaan Oton kanssa. Uskomatonta miten hienolta voi tuntua kun jaksaa samoilla metsiä pitkin, tasapainoilla puiston reunuksilla leikkien Seuraa Johtajaa, ja pyöräyttää liian suuren taikinan naureskellen sen tursuamiselle pitkin kipon reunoja. On vain niin upeaa olla olemassa.

Pidä itsestäsi huolta!

- Terhi

Ps. Otsikko viittaa erään sytostaattihuuruisen yön tunteihin, kun jostain syystä havahduin ja aloin tökkiä vieressä kuorsaavaa miestä hokien 'Hei nukkuuko täällä joku?'. Toinen yritti jatkaa uniaan, ja minä tökkimistä. Lopulta tajusin jatkaa lausetta ja osoitin että miehen kainaloon oli kömpinyt nappisilmäinen nelivuotias joka yritti olla kovin huomaamaton. Mies lopulta tajusi kantaa nyytin omaan sänkyynsä, ja minä jatkoin uniani. Aamulla oli pakko kysyä oliko koko tapaus vain unta vai tosiaanko mesosin moisen takia.

tiistai 5. marraskuuta 2013

Sumun keskeltä

Pääsin vihdoin eilen seuraavaan tiputukseen, veriarvot olivat valkosolujen osalta nipinnapin viitearvoissa. Punasolut olivat vuorostaan loikanneet liian korkealle, eivät vielä aiheuta toimenpiteitä mutta niiden pitäisi sieltä tipahtaa alas sillä lisäävät tulppien riskiä. Aina jotakin pientä.

Oletettavasti eilen hitusen nopeammalla tahdilla tiputetut myrkyt aiheuttivat oireiluakin edelliskertoja aiemmin, sillä jo eilen iltapäivällä nukahdin painavan väsymyksen alla ja herättyäni olin huonovointinen. Ruoalla ja pahoinvoinninestolääkkeillä sain pysyttyä hetken hereillä kunnes annoin periksi yöunille. Tämä päivä onkin alkanut kutakuinkin siedettävissä oloissa joskin tutun sumun peitossa. Nopeastipa ehdinkin tottumaan jo hitusen selkeämpiin päiviin taukopäivien pidentyessä. Jospa sumu taittuisi pian pois, ja ehtisin nauttimaan muutamasta selkeämmästä päivästä ennen seuraavan maanantain iskua.

Lapsetkin ehtivät kai jo unohtamaan kokonaan äidin huonot päivät kaksiviikkoisen tauon aikana, sen verran paljon touhusimme yhdessä ja olin ihmeen hyvissä voinneissa. Onneksi saavat näistä huonommista päivistä osan olla koulussa ja päivähoidossa, ja illalla riehuvat isän kanssa. Kaikeksi onneksi edelleen lapset osaavat elää niin hyvin hetkessä, etteivät pitkäksi aikaa osaa jäädä murehtimaan äidin vointia. Hetki kerrallaan, niin on hyvä.

Viime kirjoituksessa viittasin siihen kuinka vanhakin koira voi oppia uusia taitoja. Tämä liittyy omaan yritykseeni pitää aivot toiminnassa, olen nimittäin opetellut neulomaan. Muutama vuosi sitten opettelin (uudestaan, kouluaikaisten näperrysten jälkeen) virkkaamaan, ja olen silläkin saralla edelleen aloittelijan tasolla. Olen jo pidemmän ajan tahtonut opetella neulomaan, sitä kun en ole koskaan edes kokeillut. Pari iltaa ähräsin netistä haettujen kuvien ja sivustojen avulla, ja pääsin jo vähän kärryille. Nyt on kasassa muutama sentti ihmeen siistiä alkua jollekin josta pitäisi isona tulla kaulahuivi. Nähtäväksi jää! Melkoisen pitkä matka on vielä siihen että koko hommasta tulisi yhtä vaivattoman näköistä kuin kokeneilla konkareilla, mutta aion yrittää.

Nyt ovesta kuuluu tulevan sateen kastelema tokaluokkalainen, taidetaan lämmittää kaakaota välipalaksi. Loppukuvassa jokunen viikko sitten kuvattu, syksystä nauttiva kuopuksemme. Mikä voimakuva!

- Terhi