Huoneen jokaisella sängyllä ja hoitotuolilla istuu joku. Katseet kohdistettuna joko Kirvesniemen kommentointiin tai edessä olevaan kirjaan. Hetken välein laitteet piippaavat, hoitajat kävelevät rauhallisesti edestakaisin sänkyjen ja tuolien väliä. Olen epämukavassa asennossa istumassa sängylläni. Vaihdan parin minuutin välein kirjan lukemisesta nettisurffailuun, eväsappelsiinitkin loppuivat jo. Toistaiseksi viimeinen sytostaatti. Ihanko?
Nämä nurkat ovat tulleet liian tutuksi. Aika ei enää kulu nopeasti koska kaikki on uutta ja ihmeellistä, se matelee hitaasti ja pistää kaipaamaan kotiin. Joskus, jollain kierolla tavalla, osasin jopa nauttia tästä. Muutama tunti rauhallisuutta, hyvä kirja menee hetkessä ja ajatuksille on aikaa. Ei enää ole niin. Olen väsynyt mutten malta nukkua. Olo on hutera, eväshedelmät auttavat vain hetkeksi. En pääse liikkeelle ilman että joku käy nappaamassa piuhat irti seinästä, säästän nämä pyynnöt pakollisiin vessareissuihin. Kyllästyttää. Tympii. Yhtään useampaa kertaa en taas tällä erää olisi jaksanut.
Luin vertaissiskon kuulumiset, kaivattua taukoa ei saatukaan. Tunnen pettymyksen aidosti, se vavisuttaa koko kehoa julman puistatuksen tavoin. Tauot ovat meille se pienisuuri odotettu valo kaiken keskellä. Niin kovin tärkeää, niin kovasti tarpeen. Kun se viedään pois, on se hiukan enemmän kuin tikkarin vieminen lapselta. Mistä löytää tarvittavan voiman? Tutun oven avaaminen tuntuu käsittämättömän raskaalta.
En tiedä oman taukoni kestoa, eikä onneksi vielä kukaan muukaan. Jo ensi kuussa odottavat seuraavat kuvaukset, seuraavat vastaukset. Saanhan hetken henkäistä, saanhan? Olen melkolailla äärimmilleen venytetty kuminauha, hetken verran löysää kiitos. En tahdo napsahtaa.
Taukoa tarvitsee myös perhe. Ihanat, tärkeät, rakkaimmat omani. Tahdon kiskoa lakanoita viidelle ilman että loppuilta menee irvistellessä kipujen keskellä. Tahdon ajaa rallipeliä lasten kanssa hihkuen, ilman että parin minuutin jälkeen nopeat kuvat saavat heikottamaan. Tahdon lenkkeillä, touhuta, nauttia, olla, joka solulla ja jokaikinen päivä. Pyydänkö liikaa?
- Terhi