Kuluneen vuoden ajan olen katsellut melkoisen moneen tutkimushuoneen kattoon. Olen laskenut loisteputkien pituuksia, olen miettinyt olenko juuri nämä kattolaatat nähnyt ennenkin ja muistinko kenties laskea ne viimeksi. Jo vuosi sitten huomasin miten outoja polkuja ihmismieli kulkee silloin kun on ajateltava Jotakin Ihan Muuta, saatava ahdistus ja kyyneleet pysymään sisällä tai unohdettua miten käsistä on jo aikaa sitten lähtenyt tunto hankalassa magneettikuvausasennossa. Mielessä soivat vuoroin Aikakoneen Keltainen Toukokuu (aivan, tähän ei ole mitään selitystä), ja jokin ratkettavan hauska asia jonka joskus kuulin. Mietin kuinka kissanpentujen nenät ovat yksi suloisin asia maailmassa, muistelen aiempaa pyöräretkeä perheen kesken ja pienen poikani hassuja ilmeitä.
Kaikkien värikkäimpienkin ajatuspolkujen seassa kulkevat sinnikkäästi ne joita et haluaisi ajatella. Mitä jos tämä on sitä? Kuinka kauan on aikaa? Mitä se tarkoittaa? Miksi minä? Miksen?
Jos muutoinkin olen oppinut suurehkon vuoren verran lisää itsestäni ja voimavaroistani, olen oppinut psyykkaamisen jalon taidon. Vain sisällä kuohuu, ja sekin jossakin sen verran syvällä ettei siitä ole muut tietoisia. Toisinaan mietin, onko siinä järkeä? Miksen saisi näyttää tutkivalle sairaalahenkilöstölle että pelottaa niin pirusti? Miksen voisi antaa kyynelten tulla, pulssin nousta ja ilmeen näyttää siltä miltä oikeasti tuntuu? Ehkä eniten suojelen itseäni. Jostain kumpuaa aina ääni joka huutaa 'Pakko olla vahva!', niin että korviin sattuu. Pelkään sitä miten mureneminen ei pysähdy jos päästän muurin romahtamaan.
Kyynelillekin on ollut aikansa, ja tulee jatkossakin olemaan. Olen huomannut herkistyneeni monellekin asialle ympäröivässä maailmassa, vaikken toki mikään kivisydän ollut aiemminkaan. Tunteellisuus ei kai koskaan ole pahaksi, eihän?
Juuri nyt psyykkaamistaidot ovat koetuksella. Reiluksi viikoksi tulisi unohtaa kivut ja kolotukset, oudot näkyvät ja näkymättömät oireet. Elää, olla, tuntea ja hymyillä. Mitään en voi asialle nyt enää tehdä, odottavan aika on aina pitkä joten olen odottamatta. Teen jotain muuta, pelaan lukuisia eriä Afrikan Tähteä ja ostelen lasten kavereiden synttäreille lahjoja, rouskuttelen oman pihan omenoita ja nautin alkaneesta syksystä.
Niin, nautihan sinäkin olostasi. Sellaisena kuin se on.
- Terhi
Luulen ymmärtäväni aika täysin mitä tarkoitat! Jokaista kipua,kolotusta,tuntemusta pelkää ja seuraa.Pakko mennä kontrolliin.Sitten pelkää ja odottaa.Ja silloin odottaessani minä vielä välillä haluaisin kaikki ne veriputket pois sieltä labrasta ja kuvat pois sieltä röntgenistä.Toivon ja pelkään ja rukoilen ja tiedän ettei ne vastaukset enää muuksi muutu olivat sitten hyviä tai huonoja.Ja töissä ja kotona käyttäydyn kuin ei mitään olisikaan...Ja siskon kyselyihinkin vastaan että ei tässä mitään,ihan kivasti kaikki.Mitä sitä turhaan ketään muuta hermostuttamaan ennenkuin vasta sitten jos...Voimia sulle odotteluun! Meitä on monta odottelijaa. nim.yksinäinen kyynel
VastaaPoistaKiitos myötäelämisestä <3. Tuo on ihan totta myös että välillä tekisi mieli sanoa lääkäreille 'Älkää kertoko, en haluakaan tietää!'. Sukulaisille, niille lähimmillekin tulee tosiaan näyteltyä vahvaa. Paljon olen vähätellyt oireitani jos joku kyselee, siinä on tarpeeksi kun omassa päässään asioita sulattaa. Voimia sinullekin matkallesi!
PoistaTuttuja aatoksia... tuttuja polkuja, vaikka minun matkani on vasta alkupuolella.
VastaaPoistaMeitä on turhan monta samoja polkuja kulkemassa, ei auta muu kuin talsia eteenpäin ja ottaa toinen toisestaan tukea.
PoistaOlen ollut tämän viikon töissä ja se on tehnyt hyvää. Parin viikon päästä ultra ja mammografia. Tiedän jo nyt, että olen siellä taas reipas potilas,joka ei marise eikä näytä kuinka hermostunut oikeasti on.
VastaaPoistaOdottavan aika on niin kovin pitkä. Koeta kestää!
Voi työ, se se varmasti tekeekin hyvää. Itselläni tosiaan vasta opiskelut alkamassa nurkan takana (koetulosten ja lääkärikäyntien jälkeen), sitten saa vihdoin oikeasti muuta ajateltavaa. Tottahan perhearkikin suuntaa kätevästi ajatukset toisaalle vanhempainiltoineen ja satoine muistettavine asioineen, mutta vielä ehkä on vähän liikaa aikaa ajatella. Ja ne oireet, ne kun on silmien alla ja kivuissa jatkuvasti - unohda siinä sitten murheesi.
PoistaKiitos sinullekin mukana kulkemisesta!