torstai 28. kesäkuuta 2012

Jännän äärellä

Käytin tämän aamun varsin tehokkaissa merkeissä, sillä harjoittelin yksinpuheluna työmatkani aikana tulevaa soittoa The Potentiaaliselle Työnantajalle (TPT). Kyseinen monologi vei ajatukset niin kattavasti suuntaansa että ajoin eväskaupan ohi, jolloin jouduin tekemään viimehetkellä tiukan kurvin seuraavan Valintatalon pihaan - mutta oli se kai sen arvoista.

Työkoneille kirjauduttuani vetäydyin sitten tyhjään neukkariin suorittamaan puhelua kädet vapisten niin pahasti että puhelin meinasi livetä lattialle. Uskoakseni onnistuin kuulostamaan silti edes jonkin verran vakuuttavalta ja osaavalta, tosin varmasti myös hermoiluni kuului langan toiseen päähän mutta veikkaan etten ole ainoa joka vastaavissa puheluissa jännittää.

Mielestäni tällaiset ennen hakemuksen lähettämistä tehtävät puhelinsoitot ovat mielettömän tärkeitä, ja ne kannattaa ehdottomasti hoitaa varsinkin jos kyseinen TPT on oikeasti kiinnostava. Myönnän etten itse ole läheskään kaikkiin hakemiini paikkoihin soitellut (en ennen hakua enkä jälkeenkään), mutta parhaimpien paikkojen kohdalla tämä on jäänyt harmittamaan. Tänä päivänä kun työnhakijoita riittää jonoiksi asti, on erittäin tärkeä päästä erottautumaan joukosta kaikin mahdollisin tavoin. Niillä työrintamilla joihin itse pyrin ei varmaankaan arvostettaisi tuoksuvia glitter-koristeltuja työhakemuksia, joten uskon että asiallinen ja reipas puhelinsoitto merkitsee paljon.


Kyseinen puhelinkeskustelu TPT:n kanssa auttoi osaltaan nostamaan sen kadonneen innostuksen taas oikeisiin uomiinsa, ja sain laadittua työhakemuksen joka on ainakin omasta mielestäni varsin onnistunut. Toki oikoluetutin sen vielä rakkaan avomieheni suunnalla jotta sain tärkeän toisen mielipiteen asialle.


Nyt en voi kuin odottaa, ja tarkkailla samalla seuraavien TPT:iden pulpahtamista esille. Tahdon suhtautua koko työnhakuprosessiin myös niin että jokainen hakemus, tiedustelu ja varsinkin haastattelu antaa erittäin tärkeää kokemusta josta on pelkästään hyötyä.


Näillä mennään. Huomenna on työnhakuni kannalta erittäin oleellinen päivä: kampaajakäynti. Itsevarmuus kun lähtee huolitellusta ulkonäöstä, mikäs sen tärkeämpää kuin siisti leikkaus hiuksissa ;)


Terhi (ja vähän liikaa kahvia, jälleen)




Ps.  Kuinka ärsyttävää voi olla pitää puhelimen ääniä täysillä jotta varmasti kuulee ne tärkeimmät puhelut, ja samaan aikaan on meneillään joku puhelinmyyjien tehoviikko? Ärh.







maanantai 25. kesäkuuta 2012

Ripaus rohkeutta, hitunen innostusta

Tiedätkö kuinka tilanteet ja hetket osaavat joskus karata pahasti ohi? 

Kun olet jostakin asiasta mielettömän innostunut, täynnä energiaa ja ideoita Tehdä Jotakin suurta ja pistää pyörät pyörimään. Ja kun kaikki tuo energia pitääkin pistää takataskuun odottamaan oikeaa hetkeä, kun ihan vielä ei pysty asioita eteenpäin rullauttamaan. Ja sitten kun tämä oikea hetki tulee, kaivat energiapallon takataskusta -- vain huomataksesi että se on lytistynyt.

Työnhaussa käy useinkin näin. Näen mielenkiintoisen ilmoituksen, luen ensin epäilevästi rivit etu- ja takaperin löytääkseni sieltä epäkohtia. Kun näitä ei löydykään, näen jo mielessäni itseni marssimassa kyseiseen firmaan käsi ojossa valmiina tarttumaan toimeen ja viihtymään työssä joka on Juuri Minulle Tarkoitettu. Huomaan että ko. yritykseen voi olla yhteydessä vasta seuraavalla viikolla, ja päättäväisesti suunnittelen soittavani ensin (tehden vaikutuksen innokkuudellani) ja laativani hakemuksen vasta sitten. Kuulostaa hyvältä, eikö?

Seuraavat pari päivää menee edelleen positiivisen innokkuuden ympäröimänä, kelaan mielessäni nasevia työhakemuslauseita ja näppäriä puhelinkeskustelun aloituksia. Pohdin jo asiaa niinkin pitkälle mitä mahtaisin mahdolliseen haastatteluun pukea päälleni, saankohan nykyisestä työstäni vapaapäivää tarvittaessa ja tukun muita vastaavia ajatuksia.

Kunnes pikkuhljaa, melkein huomaamatta, arjen touhut vievät ajatukset muille urille ja työnhaulliset seikat jäävät taustalle vaimeina pyörimään. Tulee päivä jolloin voisin olla yhteydessä tähän mahdollisesti juuri minua odottavaan yritykseen, hetki jolloin on oikeasti aika tarttua luuriin ja tehdä vaikutus osaamisellaan. Mutta missä onkaan tarvittava into? 

Muutaman päivän odoteltuani mieleni on alkanut ovelasti keksimään myös niitä negatiivisempiakin puolia kyseistä työtä ajatellen, varmuus on vaihtunut epävarmuudeksi ja energia latistunut pohjalukemiin. Eipä tämä taida olla minua varten, työaikakin on hankala ja piti välillä kokeilla jotakin uudenlaista... Miksi ihmeessä ihminen tekee itselleen näin?

Ymmärrän toki että asioihin on hyvä ottaa pieni etäisyys eikä lähteä suin päin ryntäämään sen ensimmäisen innonpuuskan siivittämänä mihin vain. Pieni harkinta ei ole koskaan pahasta, mutta miksi mieleni saa asian kääntymään aina ihan päälaelleen?

Ostaisin siis mieluusti joko pussillisen impulsiivisuutta, tai nipun kestävämpää innokkuutta joka ei lässähdä yhden viikonlopun aikana. Kaikki tarjoukset huomioidaan.


 (marjapiirakka on huomattavasti työnhakua positiivisempi pakkaus)

 

torstai 21. kesäkuuta 2012

Pientä välitilinpäätöstä

Kun jätetään huomioimatta se tosiasia että tämäkin blogi kuivui kokoon pian alkunsa jälkeen, voidaan sopivasti hymyillen jatkaa eteenpäin kuin väliaikaa ei olisikaan. Eikö?

Elämä on niin kovin samanlaista kuin vielä edellisissä kirjoituksissa, ajatukset kulkevat osittain samoissa uomissa ja perhekin sama - silti kaikki on toisin. Niin älyttömän paljon on tapahtunut, niin monet asiat muuttuneet ja niin paljon erilaista ehditty kokemaan. 


Viimeisimmässä kirjoituksessa olin asunnonmyymistunnelmissa, mieli täyttyi jännityksestä ja haikeudesta. Aiemmissa postauksissa pohdin jo pidemmälle tulevaan; miten käy keskimmäisen aloitellessa koulutaivaltaan kun ei äiti olekaan enää kotona päivittäin. Nautin lumisista ulkotouhuista pienimmän kanssa samalla kun isommat viettivät aamupäivän koulussa ja kerhossa, kiirehdimme iltapäiväksi tyttöjä hakemaan ja välipalaa pohtimaan.

Kuin suureen liukuhihnaan hypäten alkoivat asiat pyörimään eteenpäin omalla painollaan.   Asunto tuli myydyksi, uusi koti löytyi mitä parhaimmalta seudulta tuoden elämäämme roppakaupalla lisää ihmisiä ja väriä. Sini kotiutui uuteen kouluunsa välittömästi (asia jota eniten pelkäsin kuntavaihdoksessa), ja Neallekin oli eskari aivan oma ympäristö. 


Suurin muutos toki kaikkeen arkiseen oli oma työhönpaluuni. Otto aloitti mukavassa päiväkodissa, ja siihen liittyvät kuviot lähtivät nekin omalla painollaan ihmeen sujuvasti eteenpäin. Sosiaalisuus ja sopeutuvaisuus joilla jokaista lastamme on siunattu, on uskomattoman suuri apu kaikissa eteen tulevissa muutoksissa. Tottakai jokainen jännittää alkuun uudenlaisia tilanteita ja ihmisiä, mutta asioista on aina puhuttu paljon etukäteen ja melko nopeasti jokainen on löytänyt paikkansa laumassa niin päiväkodissa, kerhoissa kuin koulussakin. Sivusilmällä seuraten (ja edellämainituissa paikoissa käytyjen keskustelujen kautta) huomaa miten selvästikin lastemme seurassa on ns. helppo olla, ja he ottavat jokaisen kaverin huomioon niin ryhmässä kuin kahdenkeskisissäkin tilanteissa.


Kuulostaa liialliseltakin hehkutukselta, mutta kuka äiti nyt ei lapsiaan kehuisi? Tottakai jokaisesta löytyvät myös ne omat heikkoutensa myös sosiaalisissa tilanteissa. Otto asettuu ehkä hiukan liian helposti vielä altavastaajan asemaan eikä aina osaa pitää puoliaan, onneksi sitä harjoitellaan päivittäin siskojen seurassa. Nea haluaisi vähän turhan usein tehdä asiat juuri oman päänsä mukaan joka tietysti aiheuttaa omanlaisiaan ongelmia niin kotona kuin kavereiden seurassa. Sini taas tahtoisi niin kovasti miellyttää aina ja kaikkia, ettei aina oikein tiedä miten sitä ehtisikään olla jokaisen kaverin kanssa varmasti mahdollisimman paljon. Mutta kuten sanottua, jokainen ipana on omassa kaveripiirissään toivottua ja mieluista seuraa, ja näin on hyvä. Itselläni ei koskaan ollut moisen suuruista kaverilaumaa ympärillä, ja tiedän sen olevan varmasti vain rikkaus elämässä pitkälle eteenpäin.

Oma työelämäni jatkui kaiken jännittämisen ja stressaamisenkin jälkeen lopulta lähes täsmälleen siitä mihin jäinkin, samoissa kuvioissa mielekkäässä ympäristössä. Pääsin uskomattoman nopeasti ns. sisään porukkaan, löysin paikkani tässä yhteisössä joka on täynnä värikkäitä, mielenkiintoisia, kaiken ikäisiä ja kokoisia persoonia. Kaikki näytti aivan liian hyvältä ollakseen pysyvää, ja niin nurkan takaa sitten hyppäsikin iso paha YT-peikko pyyhkäisten toimistomme tyhjäksi ja kokoon kuivuvaksi.


Tässä sitä siis ollaan. Työpäiviä riittää heinäkuun loppupuolelle asti, ja itse työmäärä vähenee jatkuvalla syötöllä. Mielialat ovat vaihdelleet tässä keväästä lähtien surullisesta stressaavaksi ja hermoilevaksi, aina toiveikkaaseen ja positiiviseen suuntaan taas välillä ahdistukseen koukaten. Toimistollamme tunnelma on ehtinyt olemaan kaikkea tätä, enemmän kuitenkin hysteerisiä naurunpuuskia ja mielipuolista huumoria. Murheen ja masennuksen aalloissa ei täällä ole kauaa eletty kerrallaan, vaikkakin meistä jokainen on niitäkin tunteita joutunut kohtaamaan.


Mitä nyt? Sen kuin tietäisi. Työpaikkoja on haettu, tilaisuuksia löydetty ja niitä on myös kulkenut ohitse. Itsetutkiskelun aika on nyt enemmän kuin koskaan, ja samalla tahtoisin vain niin kovasti jatkaa jo sujumaan lähtenyttä arkea sellaisenaan kuin se ehti olemaan. En voi olla miettimättä säännöllisesti; olinko liian tyytyväinen? Hehkutinko liikaa onneani ja positiivisia sattumuksia, enkö varautunut tarpeeksi mahdollisiin notkoihin? Seuraavassa mutkassa huomaankin taas jo kääntäneeni katseen tulevaisuuteen pelkkää positiivista hehkua poskillani: Tämän oli määrä tapahtua. Nyt pystyn ottamaan ohjat käsiini, löytämään sen urapolun joka on juuri Minua varten tai mahdollisesti kouluttautumaan kohti aivan uusia tuulia. 


Koitan epätoivoisempien ajatusten vallatessa mieltä suunnata katseen kohti kotia. Oma, täydellinen ja kaikkein rakkain perheeni on se joka antaa voimia tilanteeseen kuin tilanteeseen. Kymmenen vuoden ajan olemme rakentaneet yhteistä polkua joka on kulkenut niin leppoisia rantareittejä pitkin kuin myös välillä oksaisempaa metsätietäkin koukkien. Uskon vakaasti että vahvakin rakkaus ja yhteenkuuluvuuden tunne tarvitsee aika ajoin pientä kehityskeskusteluiden ja syvempien pohdintojen rypästä joka vahvistaa perustaa entisestään. Yhdessä on hyvä olla, ja mikään muu ei voisi olla parempaa.


__
 
Tästä on hyvä jatkaa. Lupaan täyttää blogin jatkossa kattavilla päivityksillä aiheista 'Mikä minusta tulee isona?', 'Mikä työvoimatoimistossa käymisessä ahdistaa?' sekä 'Voisiko minusta oikeasti olla tuohon?'. Päivitystiheydestä on turha luvata mitään, mennään päivä kerrallaan.


Kiitos, pidäthän itsestäsi huolta?


Terhi





Ripaus Oton positiivisuutta tarttuu väkisinkin, nautitaan kesästä <3