tiistai 28. tammikuuta 2014

Uusi keskustelufoorumi avattu!

Jip Jei,

Rintasyöpäyhdistyksen uusi keskustelufoorumi on vihdoin avattu.

Pikapikaa siis osoitteeseen http://keskustelu.europadonna.fi/index.php ja turisemaan aiheesta ja aiheen vierestä.

Itse olen keskusteluissa mukana nimimerkillä Terhikki.

- Terhi

Ajatuskinoksia

Pakkanen on niissä lukemissa ettei nenän ulos pistäminen enää aiheuta välitöntä jäätymistä, lunta sataa hiljalleen lisäten maiseman talvisuutta ja kaikesta huokuu Rauha. Vaikka rakastankin syksyn kirpakoita ilmoja ja hiljalleen nukahtavaa luontoa, on tässä vuodenajassa silti aina sitä jotakin. Ehkä talven keskelle syntyneelle on ominta nauttia lumikinoksista ja pakkasen nipistämisestä, tähän on totuttu kohta 32:n vuoden ajan.

Näistä kirjoituksistani on varmasti kautta aikain ollut tulkittavissa kuinka laidasta toiseen mielialat ja ajatukset saattavat vaihdella. Miksei toki näin naisihmisen kohdalla aina, mutta sytostaattien ja tämän muun vuoristoradan keskellä aivan erityisesti. Ja nämä kirjoitukset ovat sentään vain pintaraapaisu sielunmaisemaani! Mielenkiintoista olisi tietää millaisen psykoanalyysin näiden pohjalta voisi minusta laatia, tai ehkä sittenkin parempi etten tiedä.

Sain muutaman päivän lisätaukoa myrkkyjen väliin, sillä olen pyörinyt sitkeän flunssan kourissa. Edelliseen tiputukseen mennessä oli jo pahin ohi, mutta edelleen vaivaavat raastava kurkkukipu ja yöllinen yskä. Tämän keskellä on silti juhlittu kahden lapsen synttäreitä leipomuksineen ja touhuineen, ja eletty normaalia arkea eteenpäin poristen. Yleisvointini on tällä hetkellä jopa ihan hyvä, toki suhteutan sen siihen mitä se pahimmillaan voisi olla.

Jostain on hiipinyt päivittäisiin ajatuksiini vihdoin pieniä tulevaisuudensuunnitelmia. Elinhän vielä hetki sitten sitä vaihetta kun ajatus muutamien kuukausien - tai jopa vuosien - päästä tapahtuvista asioista vain satutti, enhän voinut tietää missä kunnossa tuolloin olisin vai olisinko lainkaan. Nyt kuitenkin huomaan pohtivani yhä useammin, mihin tässä seuraavaksi pitäisi ryhtyä. Missään nimessä en kiirehdi minkään suhteen tai vaadi itseltäni liikoja, tärkein on nyt askel kerrallaan saada itsensä niin hyvään kuntoon kuin mahdollista sekä fyysisesti että henkisesti. Koen taas (aivan kuin vuosi sitten) jollain tapaa olevani myös perheelleni velkaa tämän kaiken jälkeen, ja odotan aikaa jolloin kaiken ei tarvitse aikatauluttua hoitojeni ja jaksamisieni suhteen.

Varovaisesti haluaisin jo miettiä ja suunnitella mitä aion ns. virallisesti tehdä kun sen aika on. Tällä hetkellähän olen vielä pitkällä sairauslomalla, eikä kiirettä muuhun ole. Tilanteenihan on se ettei minulla ole työtä johon palata, vaan olin aloittanut mieleisen opiskelun juuri ennen ensimmäistä diagnoosia. Yritin jatkaa tätä opiskelua viime syksynä, ja paria päivää ennen koulun alkua sain tiedon siitä että tauti on levinnyt ympäriinsä. 

Tästä on jäänyt (oli se järkevää tai ei) pelko kyseisen koulutuksen jatkamiseen. Kyseessä on erityisen mieleinen ala, ja koulutus saattaisi osaltaan suuresti vaikuttaa työllistymiseen. Kuitenkaan en pääse eroon siitä ajatuksesta että manaisin itselleni jotakin pahaa pyrkimällä yhä uudelleen saman koulutuksen pariin. Typerää, eikö totta?

Antaa ajan kulua. Koen kuitenkin erittäin positiivisena sen että yhä useammin ajatukset tulevasta pilkahtelevat mieleeni, se kertoo omalla tavallaan jonkinlaisesta eheytymisestä. Mikäänhän tässä sairausprosessissa ei vielä ole ohi, mutta katseen siirtäminen kohti tulevaisuutta auttaa osaltaan jaksamaan taas hitusen paremmin.

Ajatuksesta toiseen, olen jonkin verran pohtinut viimeaikoina avoimuutta, nimenomaan tämän sairauden kannalta. Olen vahvasti sitä mieltä että tarvitsemme enemmän ääniä kuuluviin myös levinneen rintasyövän osalta, mutta samaan aikaan itseltäni puuttuu rohkeus olla äänitorvena. Toisinaan olen verrannut jopa eri blogeja keskenään ja miettinyt miksen itse kirjoita asioista yksityiskohtaisemmin ja oikeilla nimillä, hankkiutuisi kunnolla esiin asiani kanssa kasvoin ja kuvin ja toisi totuuksia kartalle. Äkkiä kuitenkin ymmärrän ettei se olisi minua. Nostan hattua heille jotka kaikessa rohkeudessaan ovat valmiita keskusteluohjelmiin ja dokumentteihin, he toimivat äänitorvina meille tuhansille muille jotka pysymme taustalla.

Silti mietin, miksi näin teen. Olenko raukkis, häpeänkö sairauttani? Miksi?
Osa minusta tahtoisi kulkea pinkkeihin vaatteisiin pukeutuneena, 'rintasyöpä' otsaan tatuoituna ja huutaa koko maailmalle kertoen totuuksia tästä paskataudista. Osa taas tahtoo lymyillä kotona harventuneita hiuksiaan manaillen, pysyä poissa julkisista saunoista ja olla mahdollisimman huomaamaton. Onko kumpikaan puoli sen enempää väärin?

- Terhi

lauantai 18. tammikuuta 2014

Kuka keksi huonon omatunnon?

Voisi kuvitella ettei kaiken tämän keskellä tarvitsisi soimia itseään. Kenen tahansa ulkopuolisen on helppo pyytää heittämään moiset ajatukset roskikseen, ihmetellä miksi annan niille vallan. Olenko ajatuksieni kanssa yksin? En tiedä kuinka vakavalla diagnoosilla pitäisi paiskata, jottei 'huono äiti' -fiilis naputtaisi takaraivossa.

Olen löytänyt jonkinlaisen rutiinin hoitojaksojen suhteen. Ennen tiputuspäivää yleensä siivoan, täytän ruokakaapit aineksilla, lääkekaapin lääkkeillä ja katson että seuraavien päivien muistamiset on huomioitu. Täytän suurehkon laukkuni tiputusta varten hyvällä kirjalla, pienillä eväillä, kirjoitusvälineillä ja kurkkupastilleilla. Muistutan isompia lapsia siitä että seuraavana päivänä on taas hoitopäivä, en siis ainakaan pariin päivään jaksaisi kaverilaumoja tai ylimääräisiä kaaoksia.

Olen ehkä parempi ennakoimaan, kuin sitten elämään hetkessä. Tällä kierroksella erityisesti on mukaan astunut levottomuus ja äkäisyys, joka taas luo lisää huonoa omaatuntoa ja kierre on valmis. Kun tytär soittaa pakkasesta pulkkamäkeilyn jälkeen kysyäkseen saako meille tulla kun ulkona paleltaa, en jaksa kauaa inttää vastaan. Muistutan myöhemmin siitä mitä hoitopäivien aikaisesta kaverikäytännöistä oli sovittu, ja inhoan itseäni. Ei tämä ole lasteni vika! Ihan sama vaikka sama keskustelu käydään joka viikko, ei tämän pitänyt mennä näin! Ei kouluikäisten tarvitse selitellä kavereille miksi äiti on niin usein kipeä, ja kuitenkin välillä taas ihan ok.

Liian monta kertaa olen kuullut omasta suustani lentävän melkoisia sammakoita. Muistutan lapsia siitä miksi en jaksaisi kuunnella heidän turhia riitojaan, uhkaan kirjautua seuraavaksi hoitoviikoksi hotelliin jotta saan olla rauhassa. Ei tämän pitäisi kuulua heille, ei näin!
Katson kuinka kaverit lataavat facebookin täyteen kuvia aurinkoisista laskettelu- ja hiihtoreissuista lasten kanssa, ja aito katkeruus nostaa päätään. Katson tiuskivaa ja äyskivää itseäni sohvannurkassa, pakotan itseni imuroimaan ja touhuamaan. Tiedän liiankin hyvin että sytostaattipäivien liiallisista puuhailuista seuraa viikon pääkipu, mutten välitä.  

Kuka takoisi järkeä päähän?

- Terhi

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Pakkasen narskuessa

Pitkähköksi muodostunut välitauko kirjoituksissani ei jälleen kerran tarkoita muuta kuin saamattomuutta. Ehkä pieni tekosyy on siinä etten nykyään viihdy juurikaan pöytäkoneen ääressä kovan tuolimme takia, ja suoritan pääasiallisesti surffailuni puhelimen ja padin välityksellä. Nämä taas eivät kelpaa kirjoittamiseen läheskään niin hyvin kuin ihka oikeat näppäimet, joten julkaisutiheys kärsii. Menikö selitys läpi? Ehkä kaivan jossakin vaiheessa läppärin pölyyntymästä ja naputtelen sohvannurkassa. Kauas on tultu ruutuvihkoajoista.

...tai ehkei niin kauas sittenkään. Olen edelleen vannoutunut kynän ja paperin käyttäjä, raapusteltua tulee milloin kauppakuittien takapuoliin kahvilla istuessa tai vanhojen avolehtiöiden sivuille jotka ovat vuorosivuin täytetty Yatzy-pelien tuloksilla, suklaamousse-resepteillä ja lasten neuvolavaraus-muistiinpanoilla. Näitä riemunkirjavia lehtiöitä on taloutemme täynnä, ja aika ajoin niitä tarkemmin tutkiessa pääsee todella aidosti sisään perheemme arkeen. Varsinaisia luolapiirustuksia!

Viimeksi (erittäin pitkästä aikaa) naputellessani erästä kirjoitustani ihan virallista julkaisua varten, huomasin taas kuinka turhauttavan paljon olen laiminlyönyt oikeaa hinkuani kirjoittamiseen. Miksi? Ei siihen ole edes syytä. En jaksa enää hokea itselleni "kuka nyt Sinun tekstejäsi lukisi?", sillä lähtökohtaisesti kirjoitan aina itseäni varten. Siksi että Minulla on sanottavaa, joukko lauseita ja asioita jotka pulputtavat sisälläni huutaen päästä ulos. Kauniina kirjaimina yksi toisensa jälkeen. 

En tiedä miksi aika-ajoin etsin itselleni jonkinlaista virallista syytä kirjoittaa, jotakin tahoa joka jopa pyytäisi tekstejäni tai (hui kauhistus) jopa maksaisi niistä. Mietin pääni puhki sitä että maailma on täynnä julkaistuja kirjoja jotka ovat täyttä kuraa, miksei minunkin lauseeni voisi päästä kansien väliin? Siksi etten uskalla. Tyydyn naputtamaan blogitekstejä, kommentoimaan eri foorumeilla tai raapustamaan rivin silloin tällöin sinne kauppakuitin kääntöpuolelle. Se on ainakin jotakin jota ei kukaan voi minulta viedä, jotakin johon ei arvostelun terävinkään miekka voi liiaksi iskeytyä. Ja olen turvassa.

- Terhi