torstai 27. syyskuuta 2012

Kiukun kaikki puolet

Tiedätkö sen ihmistyypin joka ei ikinä hermostu? Koskaan et näe hänellä kiukusta täriseviä poskia, imuroimista raivon voimalla tai kuule kuinka jokainen elollinen tai eloton asia lähinurkissa saa kuulla kunniansa. Varmasti tiedät, mutta minä en ole sitä tyyppiä.

Väitän että paineen alla ja erityistilanteissa hallitsen hermoni hyvin. Pitkä asiakaspalvelukokemus on antanut varmuutta hoitaa ärsyttävimmätkin asiat rauhallisen tyynesti vaikka sisällä kihisee. Mutta edelleenkään en ole oppinut olemaan ylipäätään kiukustumatta, onkohan se edes mahdollista?

Tuntuu että tämän lyhyen alkutaipaleen aikana sairauteni suhteen olen ehtinyt käymään jo melkoisen kirjavan tunneskaalan läpi. Suru, epätoivo, ahdistus, ilo, hysteerinen nauru, vitutus - kaikki on tullut tutuksi. Eikä suinkaan loogisesti kukin vuorollaan, vaan iloisesti sekaisin. Mitähän kaikki tämä tulee olemaan sitten kun varsinainen lääkehoito alkaa? Hitusen pelottaa.

Mikä sitten juuri nyt kiukuttaa eniten? Ei suinkaan kaikki. Perhe on edelleen ihana, lähisuku tukena mukana ja hoitajat sekä lääkärit ystävällisen ammattitaitoisia. Kiukku syntyy kaikesta mahdollisesta muusta; aamulla kun herätyskello soi on koko vasen puoli jumissa ja niskat samoin. Edellisen päivän ylävatsapoltot ärsyttävät edelleen, eikä tilannetta helpota se etten saisi juurikaan juoda kahvia. Peilistä katsoo kalpea takkutukkainen tyyppi, ja vaatteita on hankala saada taas puettua ilman irvistyksiä. Alakertaan siirtyessä arki iskee kasvoille kuin haiseva tiskirätti, lapset on pakko hoputella aamutoimiin (tai no ei ehkä olisi mutta Komenteleva Äiti -rooli iskee päälle itsekseen) ja itsekin pitäisi valmistautua terveysasemalle lähtöä varten.

Tiedän että saa kiukuttaa. Tilanne saa ottaa päähän ja harva kai osaa ottaa kaiken tämän vastaan zen-tyyliin raukeasti hymyillen. Ja vaikka se typerältä kuulostaakin, mieluummin olen kiukkuinen kuin masentunut ja surullinen. Kiukusta saa kuitenkin omanlaista energiaa, se pistää liikkeelle ja veren kulkemaan suonissa. Parhaimpina hetkinä osaan suunnata kiukun siivoamiseen tai kävelylenkkiin jolloin saan siitä suurimman hyödyn.

Silti kiukkua ei suinkaan helpota se että tiedän olevani suunnattoman ärsyttävä. Ympärilläni pitäisi olla tiivis suojakupla jottei ympäristö joudu kuulemaan mutinaani ja sättimistä, eikä näkemään kuinka pyörin ympäriinsä touhuten ja höyryten. Huoli ympäristön kärsimisestä lisää kiukkuani entisestään, ja kierre on valmis. 

Parasta olisi kuin pahimman kiukkuaallon hetkellä joku työntäisi minut ovesta ulos metsään lämpimästi puettuna, askillinen suklaarusinoita taskussa. Ehkäpä parin tunnin päästä takaisin tulisi hitusen vähemmän höyryävä yksilö.

Terhi  

tiistai 18. syyskuuta 2012

Ovi josta työnnettiin

Jo vanha kansa tiesi että elämä on jono ovia joista kuljetaan, ovia joista pitää valita ja ovia jotka myös joskus sulkeutuvat nenän edestä. Kohdalleni osui vaihteeksi ovi joka ei kysynyt eikä pohtinut, siitä työnnettiin polulle joka on kuljettava.

Rintasyöpä. Miksi se yhä edelleen kuulostaa kirosanalta? Joltain joka kuiskataan hiljaa hämärässä, sanahirviöltä jonka jälkeen on ihan pakko vastapainoksi ajatella mintunvihreitä MyLittle Ponyja ja vaahtokarkkeja.  Aivan sama miltä se sana maistuu tai kuinka hyiseltä se kuulostaa, se minuun liitettiin ja se mukanani kulkekoon tästä eteenpäin.

Sanotaan ettei tällaisiin osaa varautua, eikä koskaan tiedä kenen kohdalle se osuu. Silti vain kerran olen löytänyt itseni kysymästä: Miksi juuri minä? Hyvin pian se kääntyi kysymykseen Miksei? Kaikessa kamaluudessaan tämä nyt kuitenkin on suhteellisen yleistä, pelkästään Suomessa vuosittain yli 4000 uutta diagnoosia. Ja olenpahan jo ehtinyt useammasta lähteestä lukemaan että 'jos joku syöpä on saatava niin sitten rintasyöpä', viitaten hyviin ennusteisiin ja edistyksellisiin hoitoihin.

Ei, en minä ole asian kanssa vielä sinut. En suinkaan ole niin positiivinen ja optimistinen ja energinen miltä välillä vaikutan. Mutta sen verran olen jo ymmärtänyt, ettei muukaan auta. Kyyneleet tämän asian tiimoilta eivät ole vielä loppuneet, uskallan veikata että ollaan vasta ihan alkutekijöissään itkun määrän suhteen. Välillä ahdistaa suoraan sanottuna 'ihan pirusti', unissani juoksen kiiltäväsilmäisiä susia karkuun ja aamuisin olo on enemmän tai vähemmän kuin ruumiilla. Leikattu ja runnottu kroppa ei ole ilo omillekaan silmille, saati että tuntuisi mukavalta olla toisten edessä. Mutta kaikki se menee ohi. 

Seuraavassa hetkessä huomaan taas olevani energinen, hymyilevä ja onnellinen. Ympärilläni on kuitenkin ihana, voimia antava perhe ja tiedän että tämä nivoo meidät entistä läheisimmiksi.

Juuri nyt on aika kerätä voimia. Seuraava pysäkki odottaa useamman viikon päässä, siellä siintävät hoidot joiden yksityiskohtia en (onneksi) vielä tiedä. Toki olen asiaa tutkinut ja tiedän jo ehkä liiankin hyvin mitä kaikkea voi olla luvassa, siksikin nyt pitää ottaa kaikki irti. Olen aina rakastanut syksyä, sen kirpeyttä ja värejä. Tämä syksy saa täyttää akkuni reunoja myöten, jotta talvi ei vie kokonaan mukanaan.

Mahdatko uskaltaa pysyä mukana?

Terhi

perjantai 7. syyskuuta 2012

Elämääkö tämä vain onkin?

Viime päivityksestä on kulunut aikaa, tiedän sen. Syytäkin olisi ollut päivittää, asioita on tapahtunut ja kerrottavaa olisi ollut. Ehkä kuitenkin odotin sitä sopivinta hetkeä? Mene ja tiedä.

--

Kesän loppuun mahtui iloa, muutoksia ja ratkaisuja. Pari päivää edellisen kirjoituksen jälkeen sanoimme Rakkaan kanssa toisillemme Tahdon, näin kymmenen vuoden tiiviin yhteiselon sinetiksi. Tätä tietysti juhlimme tärkeimpien ja läheisimpien ihmisten kesken, ja kaikki sujui muuten mukavasti mallillaan.

Ehdin nauttia kesälomastani reilun viikon, kun kuulin että tulin valituksi koulutukseen johon hinkusin. Loma loppui lyhyeen, arki alkoi tohinalla ja tunsin olevani juuri oikeassa paikassa. Opin itsestäni lisää ja uutta tietoa tallentui pääkoppaan niin että humisi!

Kaiken positiivisen myllerryksen keskelle sitten eksyi yksi myrskypilvikin. Ensin se alkoi varovasta hattaraisesta epäilystä, kunnes muuttui liian pian huomattavasti tummemmaksi ja pelottavammaksi.

Nyt olen tässä, ja elämä heitti siis jälleen asiat ja arvot uuteen järjestykseen. Kun tämän vuoden mittaan olen nimittänyt tätä 'Uusien kokemusten vuodeksi', en arvannut mitä kaikkea tähän voi vielä mahtua.

Paljoa en pysty, en aio nyt kertoa, mutta kyse on terveydestä ja sen menettämisestä. Täysin valoton ei tämänkään tunnelin pää suinkaan ole, mutta suuri matka on edessä.

Jos tahdot pysyä matkassa, on jatkossa kirjoitusten aihe varmasti vähän muuta kuin tähän asti. Mutta edelleen on kysymys auki; Ollaanks kohta perillä?

- Terhi