keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Joulu on ihmeitä täynnä

Pelkäsin. Epäröin. Olin korkeintaan varovaisen toiveikas, enemmän realistinen. Ja lopulta sain syyn suureen hymyyn, hymyyn joka toistuu hetken välein kun asia kolahtaa tajuntaan uudelleen ja uudelleen. Tällä kertaa oli hyvien uutisten aika.

Maksan etäpesäke on kuoleentunut. Samalla löytyi toinen, pienempi pesäke joka sekin kuoleentunut. Luustometastaasit alkaneet luutua. Nivusten imusolmukkeet pienentyneet. Vatsan askites-neste poistunut. Veriarvot parantuneet. Munasarjojen kookas kysta osoittautunut huolettomaksi.

Onnellinen. Iloinen. Tämäkö ihan oikeasti on totta? Sain niin paljon paremmat tulokset kuin koskaan osasin odottaa.

Olen saanut käsittämättömän paljon tukea paitsi läheisiltäni, myös kauimmaisilta sukulaisilta, vertaisilta siskoiltani, tutuilta ja tuntemattomilta. Puolestani on toivottu ja rukoiltu, apua on pyydetty enkeleiltä ja energiaa on lähetetty. Olen tuntenut Rakkauden ympärilläni, enkä koskaan voi kiittää tarpeeksi.

Tästä eteenpäin on vielä toki matkaa. Saan edelleen muutaman iskun samoja sytostaatteja kuin tähänkin asti, sitten siirryn tuplatehokkaisiin hormoonilääkkeisiin. Luvassa on vaihdevuosioireet ja muut sivuvaikutukset, mutta ei sytostaatteja! Arkirealisti minussa nostaa toki päätään, ja tiedän ettei tähän onnentunteeseen voi jäädä liiaksi kellumaan. Elo jatkuu kontrollista ja kuvauksesta toiseen, tilanne ei ole ohi. Mutta jokainen hyvä hoitovaste, jokainen tauko sytostaateista on plussaa. Syöksy alamäkeen on vaihtunut varovaiseen tasaisempaan kulkuun, joka toivottavasti jatkuu mahdollisimman pitkään.

Nyt on silti syytä hymyyn. Joulu odottaa nurkan takana, valmistelut ovat hyvällä mallilla ja tunnelma täyttänyt kodin. Tällä hetkellä istun polilla tippaletkuihin kytkettynä, nauttimasta sytostaattiannoksista vielä ennen pyhiä. Loput juhlavalmistelut sujuvat siis enemmän tai vähemmän huuruisesti, mutta saanpahan sitten pienen väliloman loppiaiseen asti.
Kiitos Sinullekin myötäelämisestä. Matka ei toki lopu vielä, eikä perillä olla vieläkään. Mutta matkaeväisiin on nyt pakattu suurempi paketti positiivisuutta, ja ahdingon pussukat on toistaiseksi unohdettu kynnykselle.

Mitä ihaninta juhlan aikaa Sinulle, pidä itsestäsi huolta.

- Terhi

torstai 12. joulukuuta 2013

Luukku kerrallaan

Kuluneella viikolla olen tuntenut itseni taas enemmän tai vähemmän laboratoriorotaksi. Verikokeita, luustokartoitus, tietokonetomografia, mammografia ja ultra. Pistos toisensa perään, suonien etsintää, odotushuoneiden seiniä, kapeita tutkimuspöytiä.
Siinä missä vielä vuosi sitten koin erilaiset tutkimukset ainakin osittain kiehtoviksi ja jännittäviksi, on tällä hetkellä kuvaavampaa käyttää sanoja Työläs, Kiusallinen, Rasittava, Menisijoohikoskaeikiinnosta. Eipä sillä, jokainen kuvaus on vain hyväksi, tilanne täytyy kartoittaa täysin ja hoitovasteet selvitettävä. Silti ajatus siitä että tämä kaikki tulee mahdollisesti toistumaan muutaman kuukauden välein koko loppuelämäni ajan, ei totisesti houkuta. Mutta jospa taas yritetään mennä ajatustasollakin askel kerrallaan.

Ensi viikolla odottamassa on vihdoin kasa vastauksia. Olo on vuoroin varovaisen optimistinen, vuoroin jyrkän realistinen. Ihmeitä tuskin vielä kannattaa odottaa. Kyseessä on nyt huomattavasti laajemmat tutkimukset kuin syyskuussa, on varsin todennäköistä että nyt löytyy vielä etäpesäkkeitä joista ei aiemmin tiedetty. En ole myöskään ehtinyt kovin montaa sytostaatti-iskua saamaan tässä välissä, enkä yhtään tiedä kuinka nopeasti ne voivat näyttää kyntensä. Varovainen optimistisuus liittyy lähinnä omaan vointiin. Hoitoviikkoja lukuunottamatta olen voinut ihan kohtalaisen hyvin, ja kivutkin ovat pysyneet jotakuinkin kurissa fiksuilla määrillä kipulääkkeitä. Mutta jospa nyt vain odotetaan rauhassa ensi viikkoon.

Jos lääkärit päättävät että jatketaan samalla hoitorytmillä kuin nytkin, saan vielä ensi viikolla yhden iskun ennen Joulua. Vaikka kuinka yritän ajatella joka iskun olevan hyväksi, en silti voi olla täysin riemuissani. Taukoviikon jälkeiset iskut ovat aina olleet melko pahoja, ja ajatus voimien viemisestä juuri ennen Joulua ei houkuta. Vielä on pieni asenteen etsiminen käynnissä, ehkä se tästä.

Varsinaista Joulumieltä ei ole tarvinnut haeskella. Siinä missä vielä jokin aika sitten luulin että vasta onkologin vastaanoton jälkeen tiedän missä fiiliksissä meillä juhlitaan, on luuloni osoittautunut täysin vääräksi. Joulun odottamisen tunnelma on hiipinyt sydämiin pienin askelin jo useampi hetki sitten. Enkä usko että tätä tunnelmaa voi rikkoa minkäänlaiset uutiset tai tulokset, Joulu on silti täysin Joulu. Jos hetkeksi tuntee valuvansa jonkinlaisen sumeamman murheen alhoon, ei tarvita kuin vilkaisu huoneesta toiseen viipottaviin, tonttulakit heiluen kulkeviin nappisilmiin jotka laskevat kalenterin jäljelläolevia luukkuja ja supisevat salaisuuksia milloin minkäkin nurkan takana. Pienet ihanat tonttuni, tiedän että heissä asuu ihan oikea Joulun henki <3

- Terhi
Nea ja Otto