maanantai 8. marraskuuta 2010

Aamun Tapaus.

  Tohinamittarit punaisena olin kahden pienemmän kanssa poistumassa kotorapusta, varsin tietoisena siitä että kerho alkaisi ihankohtajustiinsa. Hetkeä ennen kuin ulko-ovi ehti sulkeutua, yläkerran tyttö tupsahti paikalle. (Taustatietona kerrottakoon että tyttö on oman ekaluokkalaiseni koulukaveri, joka menee näin maanantaisin eri aikaan kouluun.)

'Käykö nuo avaimet kaikkien oviin?', tyttö kysyy, ja huomaan että yleensä niin reipas ja vauhdikas tyttö onkin hyvin hätääntyneen oloinen. Pahoittelen ettei käy, ja tyttö kertoo pistäneensä kotiovensa kiinni ja huomasi vasta sitten unohtaneensa repun avaimineen ja puhelimineen kotiin.

Äidinvaistoni saa kiireen pysähtymään ja mietin miten ihmeessä saisin autettua parhaiten. Tyttö on jo itkuinen, ja kysyn häneltä vielä tarkennusta siihen mitä kaikkea jäi - koitan lohduttaa sanomalla että kaikille käy niin joskus, varmasti opettaja ymmärtää kun tyttö asiasta kertoo. Kehoitan tyttöä kuitenkin lähtemään koululle, kaikki järjestyy äidin odottaessa jo kotona kun tyttö palaa koulunjälkeisestä iltapäiväkerhosta.

Kävelemme samaa matkaa (kerho on koulun yhteydessä) ja koitan jutella mukavia ettei tyttö harmittelisi niin paljon.

Kun ehdimme reissultamme pienen kanssa puistoon, lähetän vielä tytön äidille viestin ja kerron tapahtuneesta. Pian jo saan vastauksena lukuisin kiitoksin täytetyn tekstiviestin, jossa tytön äiti kertoo ettei tyttö varmasti olisi uskaltanut lähteä kouluun ollenkaan ellen olisi osunut paikalle lohduttamaan - tyttöä kun jännitti tänään luvassa ollut hammaslääkärikäyntikin.

  Jäin miettimään tapausta paljonkin.  Olemme siitä loistavassa elämäntilanteessa juuri nyt, että minulla todellakin on mahdollisuus olla kotona esikoisen ekaluokan ajan. Olen joka aamu häntä herättämässä, muistuttamassa siitä että kaikki on mukana ja iltapäivällä taas vastassa kun tyttö saapuu kotiin. Toki opetan samalla huolehtimaan omista tavaroistaan ja ottamaan vastuuta niin kuin kuuluu, mutta olen tukena ja turvana.

Mietin miten olisi käynyt jos sama olisi osunut oman tyttöni kohdalle? Ellei kukaan tuttu olisi tullut rapussa vastaan, tyttö olisi varmasti ehtinyt kehittämään itselleen melkoisen harmi-pelästys-itkun ja päätynyt koululle hyvinkin hätääntyneenä. Emme ole tutustunut yhteenkään naapuriimme niin hyvin jotta tyttö olisi tullut ajatelleeksi että olisi voinut mennä jonkun toisen ovelle kysymään neuvoja. Onneksi koulu on tuossa ihan lähellä, mutta silti tiedän että tyttö olisi häkeltynyt tilanteesta kovastikin.

Jos itse taas olisin kuullut asiasta vasta iltapäivällä (tai vaikkapa opettajan ottaessa yhteyttä), olisin itsekin pelästynyt ja asia olisi saanut päässäni paljon suuremmat mittasuhteet.

  Näitähän sattuu, sitähän se elämä on. Alan jo uudelleen murehtimaan kahden vuoden päästä koittavaa syksyä jolloin keskimmäisemme aloittaa koulun, ja jolloin itse jo olen työelämässä ja asiat on saatava sujumaan niin eri tavalla kuin nyt.

Toinen seikka mikä jäi mietityttämään, on se miten kummassa voi olla niin vaikea saada tutustuttua lähinaapureihinsa paremmin? Tämänkin yläkerran äidin kanssa olen täysin tervehdys-tasolla, eli kun kasvotusten osumme rapussa niin toki toisiamme tervehdimme. Lapsemme ovat sentään luokkakavereita ja leikkivät pihallakin yhdessä, mutta muutoin emme ole vielä saaneet aikaiseksi tutustua sen tarkemmin. Tiedän olevani erittäin epäsosiaalinen tai muuten vai arka ottamaan kontaktia uusiin ihmisiin, mutta ehkä tälle on jo tehtävä stoppi. Uskon että tämän aamuinen jopa osaltaan auttaa asiaa.



Ps. Täällä on taas lunta. Ei ihan palloiksi asti, mutta luonto on kauttaaltaan ihanan valkoisen ja hentoisen pumpulin peitossa. Älä sula pois.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti