Loma alkoi ihanan leppoisissa merkeissä ja upeissa säissä. Parasta oli istua pihalla, kourassa mukillinen höyryävää kahvia ja ihan lähellä kolme touhuavaa pientä ihmistä. Illat ja viikonloput käytimme perheenkeskeisiin touhuihin, sukulointiin ja kaikkeen josta kesällä voi nauttia.
Kun Rakkaimmankin loma viimein alkoi, oli aika reissata niin Berliinissä kuin Pohjois-Suomessakin, unohtamatta ihan lähinurkkia. Säät suosivat koko loman ajan niin upeasti että tuli sekä uitua oikein urakalla että samoiltua pitkin luontoa hyttysten syötävänä.
Kaiken kaikkiaan kesään kuului varsin sopivassa suhteessa hyvää ruokaa, monipuolista liikuntaa, rakkaita ihmisiä ja lokoisaa oleilua. Mitäpä sitä enempää voi pyytää?
Kun on edellisen vuodenpuolikkaan pakon sanelemana liikkunut liian vähän, kärsinyt huonoista veriarvoista, pumpattu täyteen lääkkeitä ja syönyt huonosti, on aktiivisempi elo ehkä vähän shokkia kropalle. Samaa tahtia kuin mieli kirkastui, alkoi vartalo ilmoitella että nyt tapahtuu ehkä liikaa liian pienessä ajassa. Vaikka yritinkin pitää huolta myös lepopäivistä, oli silti ehkä liikaa nelipäiväinen käpöttely ympäri Berliiniä sekä parituhatta autoilukilometriä metsäsamoiluiden lisäksi Pohjoisessa.
Ensin vihoitteli lonkka ja alaselkä, sitten oli vuorossa koko yläselän mittainen jumitila joka vei mukanaan rintalastankin. Lisänä sopassa muutama muu hämärä oire, ja niin on pelkopeikko saapunut taas olalle istumaan.
Koitan parhaani mukaan olla ajattelematta liikoja, murehtimatta ja stressaamatta. Mutta voi kun se on niin paljon helpompi sanoa kuin toteuttaa! Ymmärrän että takana on kevään puhtaat testitulokset, ja niin järeät hoidot ettei siellä kovinkaan isot möröt voi myllätä. Samaan aikaan silti mieleen työntyy tasan vuodentakaiset ajatukset, voin niin aidosti tuntea sen oksettavan kauhun ja nähdä tutkivan lääkärin ilmeet.
Nyt ollaan siinä pisteessä että ensi viikko tuo jo mukanaan nipun vastauksia. Varsinainen kontrolliaikani olisi ollut jostain syystä vasta marraskuulla, vaikka syyskuun puolivälissä tulee jo tasan vuosi leikkauksesta. Keskustelin kuitenkin lääkärin kanssa puhelimessa oireistani, ja sain aikaistettua tarkistusta.
Kertaalleen kävin jo kunnan terveysasemalla puhumassa lonkkakivuistani, ja päivystävä keikkalääkäri (nuori, varsin huonosti Suomea puhuva naislääkäri) oli niin järkyttynyt syövästäni ettei meinannut malttaa kuunnella varsinaista asiaani. Juuri tämän takia asioin niin kovin paljon mieluummin sairaalalla, ja erityisesti kirurgian tai onkologian puolella. Ymmärrän että lääkäreitä on moneen junaan, mutta silloin kun asiani koskee muuta en välitä alkaa selittelemään koko syöpätaustaani alusta alkaen toisen kauhistellessa vieressä.
No mutta, nyt on aika yrittää suunnata ajatukset alkavan viikonlopun mukaviin puuhiin, ensi viikko tuo mukanaan taas suuria vastauksia tulevaisuutta ajatellen niin koulutuksen kuin terveydenkin kannalta.
Pysy mukana!
- Terhi
 |
| Minä ja Sini, otsassani kuokkimassa Hra Hyttynen |
Niin, ole siinä sitten murehtimatta, kun tuo ikävä mörkö istuu aina asemissa olkapäällä. Pidän sinulle peukkuja täällä, että kaikki menee hyvin. Minäkin olen huomannut, että kroppa ei tosiaan kestä vielä kovaa rääkkiä. Myrkyt poistuvat elimistöstä todella hitaasti, ja pitää myös muistaa, kuinka surkeassa kunnossa oli hoitojen jälkeen. Kun asiaa ajattelee järjellä, niin ei ihme jos kroppa oireilee.
VastaaPoistaKiitos tsemppauksesta. Olet ihan oikeassa siinä että kropalla on aika homma toipuessa, samalla hormonien ajautuessa alas Tamofen-rääkin alla - ei ihme että kipuja löytyy joka kolkasta. Parin päivän päästä viimeistään olen taas viisaampi, otan vastaan sen mitä annetaan <3
VastaaPoista