Viimeisimpien kirjattujen ajatusteni jälkeen olen ehtinyt kohtaamaan asiantuntevan ja jämptein ottein varustetun lääkärin, saamaan ripauksen vastauksia mutta ehkä enemmän kysymyksiä. Edessä on vielä muutama tarkentava tutkimus, mm. uusi tietokonekuvaus joka on tehty viimeksi lopputalvesta kun tämän hetken oireita ei vielä ollut. Vielä pitäisi parin viikon ajan elää epätietoisuudessa, silti muistaen että vastaukset odottavat nurkan takana jossakin.
Johtuen ensimmäisen diagnoosin vuosipäivän mukanaan tuomista melankolian aalloista, tuntuu välillä kuin kokonainen melankolian meri virtaisi päälläni. Ajatukset kulkevat vähän turhan usein samoihin uomiin kuin vuosi sitten, kun kaikki oli vielä täysin uutta. Onko matkani kohta lopussa? Olenko ehtinyt Elämään tarpeeksi? Miksi kaikki loppuisi nyt, kun niin paljon jäisi jälkeen?
Toivoa on. Aina. Ja uskoa parempaan. Nytkin tiedän varsin hyvin että pelkoni voi olla täysin turha, kaikkeen voi löytyä jokin muu selitys. On vain hyväksyttävä se tosiasia että vuosi sitten kaikki muuttui, ei ole enää huolettomia lääkärikäyntejä ja vitsailua omalla terveydellään. Hyväksyttävä se, ja jatkettava taas eteenpäin. Luottaen.
Askeleeni keventyisivät kummasti jos saisin kattavan mutta lohduttavan vastauksen huoliini: ei hätää. Tähän kaikkeen on selkeä syy ja otapa tuosta tuo kapseli niin kaikki on taas hyvin. Syö parsaa ja jatka jumppaamista, go girl. Ennen sitä saan silti kahlata epätietoisuuden suossa, pyrkien hymyilemään maailmalle niin että poskiin sattuu. Tässä minä olen, nautin elämästä niin että riipii! Annan ylimääräisen halauksen joka lapselle joka tunti, muistan kertoa rakkaimmille kuinka tärkeitä ovat, muistan huolehtia itsestäni! Katso, teen kaiken oikein, eikös niin? Jos en ollut tähän mennessä oppinut elämän tarkoitusta, osaan sen nyt, uskothan? Seuraavassa hetkessä itken tyynyni märäksi, heittäydyn kohtalon käsiin: otetaan mitä annetaan.
Tämä tunteiden vuoristorata alkaa olla tältä erää niin nähty, mielelläni jo siirtyisin seuraavaan laitteeseen.
Valoa kaiken keskelle toki toi myöntävä päätös koulutuspaikasta. Unohdin hyppiä riemusta ja pakata koululaukun valmiiksi, kun toisessa kädessä pitelin kirjettä jossa lueteltiin varatut tutkimusajat. Mitä jos? Entäpä sitten jos? Mutta kun? Uskallanko?
Heittäytymistä, sitä tämä on. Ole hyvä elämän virta, hyppään sekaan. Mihin mennään? Sopisiko että parin viikon päästä astun varovaisesti mutta tiedonjanoisena koulutuskeskuksen ovesta sisään, Tietäen että terveys ei tällä kertaa ole esteenä?
Huimaa.
- Terhi
Mikään ei ole niin kuluttavaa kuin epätietoisuus. Se syö ihmistä sisältä. Vaikka ympräillä tapahtuisi mitä mukavaa ja hyvää ei pysty täysillä nauttimaan. Päässä surraa ne samat vastaamattomat kysymykset. En tiedä miten sinua lohduttaisin. Uskotaan, että syy löytyy ja johtuu jostain ihan muusta. Kun kroppa on ollut vähällä käytöllä pitkään, ei se heti pysty palaamaan entiselleen. Vaadimme siltä liikaa ja unohdamme mikä hirveä rääkin se on käynyt läpi.
VastaaPoistaMuistathan niinä mustina hetkinä, että vaikka ne uutiset eivät olisi niitä kaiksita parhampia, ei se tarkoita suinkaan sitä, että peli on menetetty. Eteen tuli taas tietyömaa, jonka takia matkasuunnitelmat muuttuvat, mutta perille päästään sittenkin. Pidän täällä peukkuja pystyssä!
Kiitos lohduttavista sanoistasi <3
PoistaOlen koittanut kääntää ajatuksia myös tuohon suuntaan, että suinkaan tämä ei ole vielä tien pää vaikka uutiset olisivat kuinka huonoja. Koitan ajatella polulla minua edeltä kulkeneita vahvoja naisia, kuinka he ovat pitäneet elämänmaun mukanaan rankimpinakin aikoina.
Kiitos että kuljet matkassa mukana, se antaa voimaa joka kerta kun huomaa ettei suinkaan ole yksin :)