Perheellisyys ja vanhemmuus on asia josta paasaan jatkuvasti, asia jota olen valmis puolustamaan ja joka herättää ajatuksia lukuisiin eri tahoihin. Silloin tällöin havahdun ihmettelemään, miksi ihmeessä maailman luonnollisin asia herättää niin paljon myös vastustamista, negatiivisia tunteita ja suoranaisia loanheittokampanjoita?
Kuten koko universumia, katson tätäkin asiaa mahdollisimman monelta kantilta ja ehkä eniten sieltä Kaikkea Kohtuudella -aitauksen sisäpuolelta. En lukeudu perhepetifanaatikkoihin, en ole imettänyt lapsiani viisivuotiaiksi enkä kantanut liinassa lähelle murrosikää. Silti olen vahvasti sitä mieltä että arki kulkee suurimmalti osin lasten tarpeiden ehdoilla, sillä heistä olemme vastuussa ja me olemme heidän turvansa. Karkeasti suomennettuna tämä tarkoittaa sitä että arjen aikataulut, ateriat, tekemiset ja lepo määräytyy sen mukaan mikä on parasta lasten kannalta.
Joku saattaa viimeistään tässä vaiheessa tuhahtaa että 'nainen ja mies unohtavat itsensä ja minuutensa jos omistautuvat vain ja ainoastaan lapsilleen', jolloin kyseinen tuhahtaja ei ole sisäistänyt kirjoittamaani. Lapsen parastahan ei suinkaan ole se että kaikki tehdään kuten he haluavat, kaikessa on minuuttiaikataulu tai aina syödään vain sitä mikä maistuu. Kaiken avainsanoina ovat säännöllisyys ja monipuolisuus, joustavuus sujuvasti mukana kulkien. Jos lapsi ei syö keitettyjä kasviksia, rouskutelkoon porkkanansa ja lanttunsa raakana. Pikkuhiljaa ruokien seassa ja maistatellen lapsi tottuu myös keitettyjen kasvisten makuun. Jos lapsi on päivän jäljeltä poikkeuksellisen väsynyt ja kaipaa huomiota, illan jumppakoulun voi hyvin vaihtaa vieretysten sohvalla makoiluun ja kahdenkeskiseen höpöttelyyn.
Toisten mielestä edellämainitut asiat ovat turhia itsestäänselvyyksiä. Silti maailmassa on aivan liian monta henkisesti ylikuormitettua äitiä ja isää jotka tappelevat ruokapöydässä lapsen kanssa siitä pitääkö kaikki pinaatti syödä ennen kuin saa poistua leikkimään. Aivan liikaa löytyy myös vanhempia jotka kuskaavat väsymystä itkeviä lapsiaan harrastuksiin 'koska siitä on maksettu iso raha ja se on niin kehittävää'. Kohtuus ja maalaisjärki on hautautunut Täydellisen Vanhemmuuden tavoittelun alle.
Yhtälailla maailmassa on liikaa äitejä ja isejä jotka eivät ole sisäistäneet sitä tosiasiaa että heillä todellakin on siinä vierellä otus joka kaipaa huomiota, rajoja ja rakkautta sopivassa suhteessa. Nämä vanhemmaksi itseään kutsuvat olettavat että päiväkoti- ja koulujärjestelmä muovaa lapsesta kunnon kansalaisen, iso lautasellinen makaroonia ja ketsuppia riittää vallan hyvin vatsantäytteeksi ja jokaisen lapsen huoneessa tulee olla televisio ja pelikonsoli jotta jokaisella on tarpeeksi omaa rauhaa.
Kukaan ei ole täydellinen äiti tai isä. Ehdottomia sääntöjä maailman parhaaseen vanhemmuuteen ei ole olemassa, sillä jokainen lapsi on oma persoonansa ja vaatii omanlaisensa hoivan. Silti väitän että ollaksesi paras mahdollinen vanhempi juuri sinun lapsellesi, pitää vain muistaa Rakkaus. Rakkauteen kuuluu se kaikki mitä tarvitset: sopivissa määrin niin silityksiä kuin komennuksia, keskusteluja ja väittelyjä, hassuttelemista ja kuuntelemista. Kun mukana kulkee Rakkaus, vastaukset kysymyksiin löytyvät kun pysähtyy miettimään.
Kaiken kohtuuden, Rakkauden ja maalaisjärjen keskellä aivan yhtälailla meilläkin kiukutellaan, paiskotaan ovia, mökötetään ja tiuskitaan. Se on elämää, ja kaikki se kuuluu normaaliin olemiseen aivan siinä missä kaikki muutkin riemunkirjavat tunteet. Myrskyn jälkeen on tärkeintä sopia, jokainen omalla tavallaan, ja muistaa että kaikesta oppii.
En ole koskaan osannut olla ns. oppikirjavanhempi, mennä pelkästään sitä polkua mikä on kasvatusoppaiden mielestä oikein. Jo vanhemmuuden alkumetreiltä minua ovat puistattaneet mm. lausahdukset 'lastenohjelmat ovat sadepäivien varalle', 'lautanen täytyy aina syödä tyhjäksi' ja 'vain säännöllisellä karkkipäivällä lapsi oppii kohtuuden ja terveellisyyden rajat'.
Seuraavista asioista en suostu kokemaan huonoa omaatuntoa:
- Meillä saatetaan syödä kolmena päivänä peräkkäin herkkuja, ja olla taas välillä useampi viikko syömättä.
- Meillä katsellaan elokuvia usein ja laidasta toiseen, sillä ne ovat koko perheen yhteinen harrastus.
- Meillä pelataan niin tietokoneella kuin pleikkarillakin sekä yhdessä että erikseen, ja näin on tehnyt jokainen perheenjäsen heti siitä lähtien kun hiiri tai ohjain alkoi pysymään kädessä - silti keräilemme myös lautapelejä ja ne ovat ahkerassa käytössä.
Seuraavista asioista saan olla ylpeä, sillä ne eivät ole itsestäänselvyyksiä:
- Meillä urheillaan, ulkoillaan, retkeillään, ja tanssitaan yhdessä ja erikseen. Silti osaamme myös lököillä ja laiskotella kaikki yhdessä jos siltä tuntuu.
- Meidän jälkikasvumme Ei riehu tai juokse kaupassa, jos tilanne alkaa näyttää levottomalta niin kyseinen hyperaktiivi pääsee nopeasti pois.
- Meidän ei tarvitse hävetä elokuvateatterissa tai muissa katsomoissa meluavia ja häiriköiviä lapsiamme, sillä he osaavat käyttäytyä - korkeintaan joskus riittää merkitsevä mulkaisu tai rauhallinen muistutus.
Kun itse uskoo kasvattamisen kultaiseen voimaan, tuntuu entistä surullisemmalta nykyisin monelta taholta kumpuava, pahimmillaan vihaksi yltyvä negatiivisuus lapsiperheitä kohtaan. On täysin ymmärrettävää ettei jokainen vanhemmaksi itse tahdo, mutta miksi niin silmittömästi hyökätä heitä vastaan jotka tahtovat? Tottakai viikottain törmää erittäin huonosti käyttäytyviin, meluisiin ja usein puhtaasti ärsyttäviin lapsiin. Miksi silti ei kohdisteta niitä moitteita näiden kullannuppujen vanhempiin, vaan yleistetään kaikki yhdeksi suureksi lapsivihaksi?
Jos olen itse aikuisseurassa ravintolassa rentoutumassa hyvän ruoan äärellä, tottahan minunkin korvani soivat jos naapuripöydän MattiPetteri kiljuu ja hakkaa lusikalla mukiin koko illan. Ei silti tulisi mieleenikään ahdistua vihaamaan kaikkia muitakin MattiPettereitä, vaan lähinnä pohtimaan ääneen sitä miksei kyseisen MattiPetterin vanhemmat saa lastaan kuriin.
Ugh, olen puhunut. Mutten suinkaan vielä tarpeeksi. Jatkoa odotellessa.
- Terhi
ps. Tätä kirjoittaessa uunissa tuoksuu makaronilaatikko. Itsetehty, sillä Saarioisten äitien tekemät einesversiot maistuvat kuralta, jos siltäkään. Silti myös meillä syödään silloin tällöin eineksiä eväänä tai pika-avuksi aterian osana, eikä kukaan ole vielä toistaiseksi saanut traumoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti