Seuraavan polun äärellä

Mitäs elämää se sellainen on joka ei silloin tällöin kirpaise ja karvaasti? 

Lähes tasan vuosi oli kulunut leikkauksesta josta alkoi ensimmäinen hoitopolkuni, ja astelin epävarmana mutta hymyillen lääkärin vastaanotolle kuulemaan vihdoin vastauksia. Nuorehko, erikoistuva lääkäri ei edes pystynyt katsomaan silmiin kertoessaan 'kuvausten tulokset ovat tulleet, ja täällä on metastaaseihin sopivia muutoksia...'. PAM. Tieto taisi rekisteröityä nopeammin viereisellä penkillä istuvalle Rakkaimmalle, jonka kyyneleet tulivat esiin ehkä nanosekuntia omiani aiemmin.

Sain vastauksen siihen miksi selkäni ja lonkkani olivat kipuilleet jatkuvasti enemmän loppukesästä lähtien, ja samalla sain vastauksen siihen pystyikö tähänkään varautumaan ennalta? Ei. Tottakai tiesin että tämä mahdollisuus oli ollut alusta lähtien, Pelosta oli tullut niin läheinen tuttavuus että aika-ajoin jo unohdin sen olemassaolon ja vakavuuden. Nyt se iski painavalla lekalla päin naamaa ja nauroi räkäisesti päälle: ''Luulitko tosiaan että tämä oli tässä? Luulitko että tosiaan riittää kun asennoituu oikein ja muistaa kivasti kuntoilla koko loppuelämän ajan?''

Etäpesäkkeitä on mm. useammassa eri kohtaa nikamissa, muualla luustossa, rintarangassa ja maksassa. Jos kaikki muutenkin pelottaa tarpeeksi paljon, ei pelkoa vähennä se tieto että kaikki ne ovat ilmestyneet viime helmikuun puhtaiden TT-kuvien jälkeen.

Olen itkenyt diagnoosista lähtien niin että nestehukka on lähellä, olen kiroillut mielessäni jokaisen osaamani voimasanan ja romahtanut kymmeniä kertoja päivässä. Ehkä kroppakaan ei enää jaksanut äkillistä stressiryöppyä, sillä käväisin kolmen päivän visiitillä sairaalassa äkillisen kovan kuumeen ja hengitystieinfektio-epäilyn vuoksi. Noina kolmena päivänä ikävöin joka solullani kotiin tärkeimpien luokse, olin valmis lähtemään tippaletkuineen päivineen elleivät olisi lopulta laskeneet pois kun lupasin jatkaa seurantaa kotoa käsin.

Sairaalassa ollessani tajusin myös jotakin tärkeää; vielä ei suinkaan ole aika luovuttaa. Vaikka yksikään päivä ei ole kivuton vaan säryt kulkevat inhottavasti muistuttamassa vihollisesta joka hiipii pitkin kehoani, tiedän että henki kulkee vielä. Aika on taas askel kerrallaan nousta tuota vihollista vastaan, tehdä kaikkensa sen nujertamiseksi ja samalla muistaa elää joka solulla niin ettei yksikään hetki ole turhaa.

Eilen pääsin tapaamaan onkologiani ja kuulemaan hoitosuunnitelman. Se itsessään antoi taas syyn nostaa pään pystyyn, periksi ei anneta. Hoito tulee käymään voimille, mutta se on ainoa vaihtoehto. 

Jos ei ota omaa ahdistustaan huomioon, on vaikempien asioiden joukossa ehdottomasti lähimmille ihmisille kertominen. Se ettei itse meinaa pysyä koossa asiaa miettiessään, korostuu kymmenkertaiseksi kun siitä puhuu toisille. Näet silmissään sen saman pelon johon itse yrität vielä tottua, näet surun ja epätoivon.

Tiedän itse niin kovin paljon enemmän, tiedän mitä tämä voi raadollisimmillaan olla ja tiedän että asiat voivat mennä myös hyvin. Nyt vain tuntuu niin typerältä vakuuttaa 'älä huoli, kaikki järjestyy' kun ei siihen kovin montaa hetkeä päivässä itsekään usko. Pitää uskoa toki, muutakaan ei voi.

Uskallatko vielä pysyä mukana?

- Terhi

Tärkeintä on Rakkaus

Sain vääriä uutisia. Vastauksia toki nekin.  Jos jonkinlainen matto oli jalkojen alle ehditty kutomaan, se kiskaistiin pois.

Nyt vetäydyn ihan hetkeksi takavasemmalle, lupaan kirjoittaa ajatuksiani kun pystyn niitä itse katsomaan. Olen ihan ok, ei huolta. 

- Terhi

Elämän ja ihmismielen pieniä polkuja ihmettelemässä

Kuluneen vuoden ajan olen katsellut melkoisen moneen tutkimushuoneen kattoon. Olen laskenut loisteputkien pituuksia, olen miettinyt olenko juuri nämä kattolaatat nähnyt ennenkin ja muistinko kenties laskea ne viimeksi. Jo vuosi sitten huomasin miten outoja polkuja ihmismieli kulkee silloin kun on ajateltava Jotakin Ihan Muuta, saatava ahdistus ja kyyneleet pysymään sisällä tai unohdettua miten käsistä on jo aikaa sitten lähtenyt tunto hankalassa magneettikuvausasennossa. Mielessä soivat vuoroin Aikakoneen Keltainen Toukokuu (aivan, tähän ei ole mitään selitystä), ja jokin ratkettavan hauska asia jonka joskus kuulin. Mietin kuinka kissanpentujen nenät ovat yksi suloisin asia maailmassa, muistelen aiempaa pyöräretkeä perheen kesken ja pienen poikani hassuja ilmeitä.

Kaikkien värikkäimpienkin ajatuspolkujen seassa kulkevat sinnikkäästi ne joita et haluaisi ajatella. Mitä jos tämä on sitä? Kuinka kauan on aikaa? Mitä se tarkoittaa? Miksi minä? Miksen?

Jos muutoinkin olen oppinut suurehkon vuoren verran lisää itsestäni ja voimavaroistani, olen oppinut psyykkaamisen jalon taidon. Vain sisällä kuohuu, ja sekin jossakin sen verran syvällä ettei siitä ole muut tietoisia. Toisinaan mietin, onko siinä järkeä? Miksen saisi näyttää tutkivalle sairaalahenkilöstölle että pelottaa niin pirusti? Miksen voisi antaa kyynelten tulla, pulssin nousta ja ilmeen näyttää siltä miltä oikeasti tuntuu? Ehkä eniten suojelen itseäni. Jostain kumpuaa aina ääni joka huutaa 'Pakko olla vahva!', niin että korviin sattuu. Pelkään sitä miten mureneminen ei pysähdy jos päästän muurin romahtamaan.

Kyynelillekin on ollut aikansa, ja tulee jatkossakin olemaan. Olen huomannut herkistyneeni monellekin asialle ympäröivässä maailmassa, vaikken toki mikään kivisydän ollut aiemminkaan. Tunteellisuus ei kai koskaan ole pahaksi, eihän?

Juuri nyt psyykkaamistaidot ovat koetuksella. Reiluksi viikoksi tulisi unohtaa kivut ja kolotukset, oudot näkyvät ja näkymättömät oireet. Elää, olla, tuntea ja hymyillä. Mitään en voi asialle nyt enää tehdä, odottavan aika on aina pitkä joten olen odottamatta. Teen jotain muuta, pelaan lukuisia eriä Afrikan Tähteä ja ostelen lasten kavereiden synttäreille lahjoja, rouskuttelen oman pihan omenoita ja nautin alkaneesta syksystä.

Niin, nautihan sinäkin olostasi. Sellaisena kuin se on.

- Terhi