...ja ennen kaikkea perjantain aiheuttamia ajatustulvia. Jokin alkavassa viikonlopussa pistää aina vyöryn ajatuskimppuja liikkeelle, pyörimään toistensa seassa hämmentäen mielen ja sielun. Onko se vaarallista? Tuskin. Uskon täysillä ajattelen, siis olen -filosofiaan. Niin kauan kuin mieleni ei ole turtaa sumua, tunnen oikeasti eläväni. Niitä sumuisiakin hetkiä on ihan riittämiin ollut elämän varrella, joko turhauttavan elämänvaiheen tai viimeaikaisten lääkehuurujen vuoksi. Noiden sumujen aallokossa voi vain odottaa, pyrkiä ajatuksissaan jo sumuisten päivien tuolle puolen ja uskoa kirkkauden voittavan.
Muutama sananen katkeruudesta, tai jostakin sen sukuisesta. Kaikki vakavat sairaudet tai suuret (lähinnä negatiiviset) tapahtumat elämässä saavan usein ihmisen ajattelemaan perinteisesti 'Miksi juuri minä?'. Sen lauseen ympärille on liiankin helppo jäädä pyörimään, siitä on helppo ottaa itselleen mantra joka toistuu jokaisena aamuna silmien auettua ja viimeisenä illalla ennen niiden sulkemista. Itse olen tätä mantraa toistellut ihan riittämiin, ja tällä nykyisellä matkallani koittanut parhaani mukaan ravistaa sen harteilta. Tuolla lauseella on niin kovin syövyttävä vaikutus, se nitistää ja kutistaa ne viimeisetkin sisukkaat elämänhalut pikkuhiljaa hapertaen.
Uskallan siis väittää että oma katkeruuteni on nykyään suunnilleen kärpässienen vastaavaan verrattavissa. Kärpässieni varmasti ehtii elonsa aikana pohtimaan useampaankin kertaan 'Miksi juuri minä?'. Miksi juuri minä olen niin kaunis ja pirteä, mutta petollisen myrkyllinen? Miksi nuo muut saavat olla herkullisia ja himoittuja, eivät kauhua ja pelkoa herättäviä kuten minun pilkullinen lakkini? Mutta uskoakseni kuitenkin kärpässieni ehtii kutistamaan katkeruutensa, ymmärtämään ettei se hyödytä mitään. Jos se viettäisi koko elämänsä vain tuon katkeruuden vallassa, lopulta sen värit hiipuisivat eikä sille jäisi edes kauneutensa hohtoa.
Minulla ei tällä hetkellä ole kauneutta eikä terveyttä, mutta ympärilläni on rakastava perhe ja sisälläni lämmin sydän. Arvostan elämääni ja elämää yleensä, sen jokaiselta kantilta. Elämänhaluni kantaa eteenpäin, tämän nykyisen matkan läpi vaikka tie onkin varsin pitkä ja ajoittain pahasti karikkoinen. Jos jäisin kylpemään siihen katkeruuteen joka säännöllisesti yrittää päätään nostaa, en pian olisi tässä. Ja ellen jaksa suosta nousta itseni vuoksi, teen sen kaikkein eniten perhettäni ajatellen. Tahdon lapsilleni olla se hassutteleva ja halaava, turvallinen ja enimmäkseen vahva äiti jollainen oikeammillani olen - en niinkään se kalpea ja väsynyt haamu joka ajoittain sohvamme pohjalla esiintyy. Väitän että lapset ovat jo tähän mennessä oppineet että äiti nousee suosta uudelleen ja uudelleen, vaikka toki huonompina päivinä huoli on kova.
Nyt on aika taas suunnata ajatukset alkavaan viikonloppuun, vaihtaa melankolinen taustamusiikki pirteämpiin voimasointuihin ja toivottaa juuri Sinulle oikein rentouttavaa viikonvaihdetta!
- Terhi
Eksyin blogiisi, koska tässä ollaan "samassa veneessä". Itse olen pitänyt blogiani jo vuosia, joten päätin olla sielläkin avoin tästä täysin yllättäväst elämänkäänteestä. Ensin ajattelin, että en ala seuraamaan yhtäkään rintasyövästäkertovaa blogia, ja sitten eksyin tänne. Luin vanhoja postauksiasi, ja olisin niistä monet lauseet voinut kirjoittaa itse. Itse olen vasta alkumetreillä, mutta sen tiedän, että kaikki tunteet on läpikäytävä ja täysillä.
VastaaPoistaKaikkea hyvää sinulle ja sovitaanko niin, että periksi ei anneta ja perille päästään? Vaikka välillä vikaan ajetaankiin!
Oikein mukavaa että eksyit tänne! Samaan veneeseen ei toki toivoisi uusia tulijoita, mutta tämä vene kun tahtoo napata ihmisiä kyytiinsä niin voinemme tehdä matkasta helpomman kulkemalla yhdessä. Hienoa myös kuulla että ajatukseni tuntuvat tutuilta, se tarkoittanee etten ole minäkään yksin aivoituksineni.
VastaaPoistaPeriksi ei anneta ja eteenpäin pusketaan, toivon sinulle mahdollisimman hyvää vointia ja paljon auringonpaistetta!