Arkiterapiaa

Viikonloppu oli juuri sellainen kuin oli tarkoitus: rentouttava, hauska, voimia antava ja kaikin puolin mukava. En muista koska viimeksi olisimme viettäneet aikaa kunnolla nimenomaan tällä kokoonpanolla, me molemmat vanhemmat Sinin kanssa kolmisin.

Kymmenvuotiaan kanssa matkustaessa voi jo mennä periaatteessa samoilla ehdoilla kuin jos olisimme matkanneet kahdestaan. Tuon ikäinen ei ihan joka nälästä ja tuiskusta kiukuttele, osaa nauttia vaihtuvista maisemista ja unirytmikään ei niin pilkuntarkkaa ole. Pieneen minilomaseemme saimme mahdutettua hyvää ruokaa, shoppailukierroksia, kahvilapysähdyksiä, teatteripätkän, leffakäynnin ja vielä yömyöhään kestäneet lautapelihetken UMK:n finaalia katsellen. Sunnuntain reilun hotelliaamiaisen jälkeen suuntasimme vielä nokan kohti Ideaparkia kunnes olikin aika noutaa loput perheestä matkaan ja palailla kotiin. Illalla ehdimme kahvitella vielä isäni ja pikkusisarteni vieraillessa myöhäisillä synttärikahveilla, ja lopulta oli aika paketoida väsyneet mutta onnelliset perheenjäsenet peteihin.

Itse olen erittäin tyytyväinen siihen että vointini oli koko viikonlopun lähes normaali, sain nauttia lomasesta täysin. Nyt tosin huomaa että on tullut stepattua pitkin Tamperetta ja ylipäätään oltua reissussa, sen verran väsy on tänään vaivannut. Tämä väsy ei silti yllä lähellekään sitä pahinta laatua olevaa hoitoväsyä, joten täytyy olla ihan onnellinen :)

Tälle viikolle on taas luvassa yhtä jos toista pientä puuhailua, ja toivon että energiaa riittää koko viikolle. Yritän olla ajattelematta ensi viikon tiistaina odottavaa hoitoiskua, nauttia normaaleista päivistä niin kauan kuin niitä riittää.

Aamupäivän ohjelmassa tänään oli jo aikaa sitten varaamani käynti Syöpäyhdistyksen neuvontapisteelle. En tiedä miksi etukäteen jännitin tapaamista, ajattelin kohtaavani nipun kuudenkymmenen paremmalla puolella olevia vertaissiskoja joiden avustuksella vaivaantuneesti etsisimme sopivaa rintafilettä (lue -proteesia). Vastassa olikin kuntoutussihteeri Hannele Salovaara, jonka kanssa vierähti reilu tunti puhuessa ja tilannettani käsitellessä. Hannelen koko olemus henkii luotettavaa empatiaa, viisautta ja kokemusta. Hän ohjaili keskustelua sujuvasti ja sai kertomaan kaikenlaisista tunteista aina diagnoosista lähtien tulevaisuuden suunnitelmiini asti. Lähdin lopulta Hämeenkadulta oudon keventynein mielin ja uudella, oikein sopivalla rintafileellä varustettuna.

En vieläkään osaa sanoa mistä johtui ennakkoasenteeni, mutta se tuli kumottua kertaheitolla. Huomasin että olikin erittäin terapeuttista päästä keskustelemaan tuntojaan ulos jollekin joka ihan oikeasti tietää mistä puhun ja on kiinnostunut. Hyvä etten itkua vääntänyt kohdatessani noin aidosti empaattisen ihmisen joka käytti aikaansa juuri minuun. Tosin olen varsinkin tämän matkan alussa huomannut useampaan otteeseen että juuri empatiaa kohdatessani meinaa aina väkisinkin alkaa itkettämään, miten ihania ihmiset ovatkaan! Tuntuu siltä että ihan oikeasti olen hyvissä käsissä, juuri sellaisena kuin olen.

Johtuen ehkä reissuväsymyksestä tai hormooniaalloista, meinaa aamupäivän energisyys ja keveys vaihtua pahanlaatuiseksi tupakiukuksi :/. Jotenkin taas paras ratkaisu olisi joko päästä viltin alle kauas muusta maailmasta tai hyppäys lumihankeen, mutta tiedän ettei tämä olotila mene ihan äkkiä ohitse. Toki pieni kiukku silloin tällöin sallitaan kenelle vain, mutta asian tekee hankalaksi se kun oma kiukku alkaa ärsyttämään ja lisää kiukkua entisestään :D. Varsinaista tunteiden vuoristorataa siis täällä taas. Lapsetkin taitavat olla reissuväsyjä ja varsinkin pienimmän kohdalla on havaittavissa samanlaista kiukkukipinää kuin allekirjoittaneella. Ehkä pyrimme tänään ajoissa petiin ja heräämme huomiseen laskiaistiistaihin ihan uusin aatoksin!

Pidä sinä itsestäsi huolta, mukavaa alkanutta viikkoa!

- Terhi