...tai voiko sitä tipattomaksi sanoa jos olotila johtuu sytostaateista? Enivei, tällä viikolla on tullut taas todettua että eipä tarvitse aikoihin ryypiskellä kun on saanut kolmen viikon välein kokea vähintään viikon kestävän kankkusen kaikilla herkuilla.
Nyt ei ole ehkä parhain mahdollinen olotila kirjoittamiseen, mutta kaikessa rehellisyydessäni haluan julkaista ajatuksia myös silloin kuin ne pinnalla ovat - turha siloittelu kuulukoon muualle.
Maanantain tiputus meni jo tutuksi tulleella kaavalla. Illan halailin pönttöä pariin kertaan ja siitä lähtien olen nukkunut puolet vuorokausista ja haamuillut toisen puolen. Tänään laitoin nenäni hetkeksi ulos poikaa hakiessa päiväkodilta, vain todetakseni etten ole vielä ulkoilmakykyinen. Noh, päivä kerrallaan.
Hiukset ovat historiaa. Jos uskallan, laitan kuvan tännekin pöllönpoikas-lookistani. Loput haivenet saivat kyytiä viime perjantaina, ja lapset ovat jo tottuneet. Itse vielä välillä säpsähdän peilikuvaa, mutta ennemmin ehkä taas tämän hoitoviikon kovin kalpean olomuodon vuoksi.
Yritän parhaani mukaan kurkkia tulevaan, mutta päädyn laskemaan minuutteja jotta parempi olo jo koittaisi. Jokohan huomenna?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti