Kolmas sytostaattimatkani meni taas aivan omalla kaavallaan, jokainen kerta on tähän asti ollut hitusen erilainen. Makumuutoksista, päänsäryistä, ja jo tutuksi tulleesta päänsumuisuudesta ei päästy tälläkään kertaa. Jotenkin lähestyvä joulu ja sen mukanaan tuomat puuhat saivat minut puskemaan läpi oireiden, läpi hankalampien päivien kaljuuntuva otsa edellä. Oli joulunalusvierailuja, ostoksilla ravaamista, leipomista ja tohinaa.
Jotenkin olin syksyllä ajatellut että tämä joulu on se jolloin makaan kaljuna ja pahoinvoivana sängynpohjalla, en jaksa osallistua perheen juhlintaan ja koko juhla-aika menisi jonkinlaisessa sumussa. Kun kaikeksi onnekseni kaikki menikin toisin, tuli touhuttua liikaakin ja energioita tuhlattua vaikkei niitä aina ollutkaan. Ihmismieli on outo.
Nyt on takana joulunvietto, kuopuksen syntymäpäiväjuhlinta ja monen monta juhlakauden herkkua. Tänään ilmaan ammutaan uudenvuoden sähikäiset, ja sitten kai saa jo hiljalleen aloitella arjen ihmettelemistä. Se kai tämän pitkän juhlakauden tarkoitus onkin, että arki maistuu taas moninverroin mukavammalta?
Aivan kohta olen matkalla polille, tällä kertaa lääkärin vastaanotolle. En edes tiedä tarkalleen mitä kaikkea infoa on mahdollisuus saada, enkä ole osannut yhtään viisasta kysymystä valmistella. Tämä menee taas jo tutuksi tulleella 'otetaan vastaan se mitä annetaan' -asenteella näköjään.
Palaan kertomaan mikäli kerrottavaa on, loistavaa vuodenvaihdetta Juuri Sinulle!
- Terhi
maanantai 31. joulukuuta 2012
sunnuntai 23. joulukuuta 2012
Rakas Joulupukki
Ilmassa on taikaa. Se ei pelkästään leijaile kimmeltävinä hiukkasina
ja saa lapset kikattamaan jännittyneenä, se myös ympäröi tunnelmallaan
kuin suuri punainen viltti ja saa kaiken tuntumaan mukavan pehmoiselta.
Olen äärimmäisen onnellinen siitä että saan tänäkin Jouluna nähdä tämän kaiken. Kulunut vuosi on ollut yhtä vuoristorataa erilaisine tapahtumineen ja tilanteineen, yhtälailla niitä upeita nousuja kuin turhankin jännittäviä laskuja. Nyt on vihdoin aika pysähtyä, nauttia siitä että kaikki on juuri nyt hyvin. Kun vierellä on rakas perhe, ympärillä läheisiä ja ystäviä en voisi olla tämän rikkaampi.
Hyvä Joulupukki, tiedän että tämä on sinulle sitä kaikkein kiireisintä aikaa. Muistathan itsekin levähtää? Hörppää Joulumuorin kanssa kuppi kuumaa teetä ja rapsuta tonttuja aina kun ne ohi vilahtavat. Kaikkein tärkeintä kun on aina Tämä Hetki.
Haukkaan possupiparilta saparon ja katselen kauneinta kuusta jonka lapset eilen koristelivat, kuuntelen elämää ympärillä. Tässä on hyvä.
Ihanaa Joulua Joulupukki, kuin myös sitä parasta Joulua aivan kaikille maailmassa <3 <3
- Terhi
Olen äärimmäisen onnellinen siitä että saan tänäkin Jouluna nähdä tämän kaiken. Kulunut vuosi on ollut yhtä vuoristorataa erilaisine tapahtumineen ja tilanteineen, yhtälailla niitä upeita nousuja kuin turhankin jännittäviä laskuja. Nyt on vihdoin aika pysähtyä, nauttia siitä että kaikki on juuri nyt hyvin. Kun vierellä on rakas perhe, ympärillä läheisiä ja ystäviä en voisi olla tämän rikkaampi.
Hyvä Joulupukki, tiedän että tämä on sinulle sitä kaikkein kiireisintä aikaa. Muistathan itsekin levähtää? Hörppää Joulumuorin kanssa kuppi kuumaa teetä ja rapsuta tonttuja aina kun ne ohi vilahtavat. Kaikkein tärkeintä kun on aina Tämä Hetki.
Haukkaan possupiparilta saparon ja katselen kauneinta kuusta jonka lapset eilen koristelivat, kuuntelen elämää ympärillä. Tässä on hyvä.
Ihanaa Joulua Joulupukki, kuin myös sitä parasta Joulua aivan kaikille maailmassa <3 <3
- Terhi
tiistai 11. joulukuuta 2012
Lumisateen tuomaa
Jos uskaltaisin ääneen sanoa, kertoisin että viime kertaisen hoitoryöpyn jälkeen toivuin ehkä aavistuksen verran nopeammin kuin edellisen. Tosin en uskalla, tämän suhteen ei kannata maalailla piruja seinille.
Mutta selvisin kuin selvisinkin, pääsin joulushoppailemaan rakkaan äitini ja siskoni seurassa ja nauttimaan arkisista iloista. Viime viikolle ajoittunut kokonaan lääkkeetön viikko meni jo lähes normaalissa olossa, ei iskenyt niin paha uupumuskaan kuin edellisellä kerralla.
Silti tuttu Alakulon Alho ajoittui taas niihin hetkiin kun olo alkoi fyysisesti olemaan jo siedettävä. Kun pää ei humise talvimyrskyn tavoin tai kaikki ei enää maistu vaipoille, on ehkä liikaakin aikaa pohtia kaikkea. Vaikken mielestäni mitään masennusta podekaan, väkisin niinä hetkinä kaikki harmaa ja tummasävyinen hiipii mieleen ja olo on lohduton. Paitsi että oma terveydellinen tulevaisuus väkisinkin aiheuttaa tuolloin erityisen paljon ahdistusta, käy tunneryöppyihin mikä vain syötiksi. Iskee suunnaton ikävä edesmennyttä pappaa, huoli siitä että olen niin kovin huono vaimo ja äiti pahimpina päivinä, ja parempinakaan ei aina jaksa. Koitan ajatella niin että tunteet pitää tuntea sellaisina kuin ne tulevat, etteivät ne patoudu. Kovin hankala silti suhtautua tällaisiin tummiin aaltoihin.
Tänään istuin taas tutun polin seinien sisällä, tällä kertaa hivenen sivummassa. Olin napannut lukemista mukaan (korkkasin vihdoin Johanna Sinisalon 'Ennen päivänlaskua ei voi', joka on pokkarimuotoisena odottanut vuoroaan hyllyssä ihan liian kauan), ja lukien aika meni siivillä. Ehdin kirjassa reilusti yli puolenvälin, ja taidan lukaista sen illalla tai huomenna loppuun. Joulun ajan saan olla sitten aivan tauolla, ja seuraava istunto odottaa vasta toisella viikolla tammikuussa. Tosin tuohon väliin ehdin käymään lääkärin luona väli-istunnolla, joten täysin tästä aiheesta en pääse pyhienkään aikaan.
Pokkareista puheenollen, rakastan lukemista - olen vain jostain syystä ollut aivan liian laiska viimeaikoina sillä saralla. Lähinnä on tullut tämän vuoden puolella luettua kevyen sorttisia viihdeteoksia, ja muutamia runokirjoja. Suurimpien annosten lääkepäivinä ei yksinkertaisesti pysty keskittymään pitkäksi aikaa kirjan ääreen, ja muina päivinä meinaa unohtua.
Olen myös epätoivon vimmalla virkannut pitkästä aikaa, taito jonka herätin henkiin taas aikuisiällä pari vuotta sitten. Tai no taidosta ei niinkään voi puhua, lähinnä huiveja ja pannunalusia tullut toistaiseksi suhistua. Toisaalta taas pidän juuri sellaisista puoliaivottomista puikotuksista joita voi harrastaa siinä samalla kun televisiosta pyörii jokin ohjelma. Ja kaupat ovat täynnä toinen toistaan ihanempia lankoja, ei niitä voi sinne jättää!
Kutoa en ole koskaan osannut, saattaa olla etten edes koskaan kokeillut. Sen voisi sitten kai seuraavaksi opetella, lienee nopeampaa kuin virkkaaminen? Ehkä sitten kun sen osaa, lähinnä ;)
Loppuviikolle odotan vaihtelevia olotiloja, pelkään hitusen millainen musta myrskypilvi siellä tällä kertaa odottaa ja yritän parhaani mukaan siirtää ajatukset kovaa vauhtia lähestyvään jouluun. Monituiset paketit odottavat jo paperointia, ja joulun ajassahan ei mitään negatiivista ole. Nyt pikkuhiljaa se jo kietoo minutkin lumenpehmeään vilttiinsä, pistää lukuiset joululaulut pyörimään päässä ja nauttimaan ihanista mausteisista tuoksuista. Tule vain Joulu, me odotamme!
- Terhi
Mutta selvisin kuin selvisinkin, pääsin joulushoppailemaan rakkaan äitini ja siskoni seurassa ja nauttimaan arkisista iloista. Viime viikolle ajoittunut kokonaan lääkkeetön viikko meni jo lähes normaalissa olossa, ei iskenyt niin paha uupumuskaan kuin edellisellä kerralla.
Silti tuttu Alakulon Alho ajoittui taas niihin hetkiin kun olo alkoi fyysisesti olemaan jo siedettävä. Kun pää ei humise talvimyrskyn tavoin tai kaikki ei enää maistu vaipoille, on ehkä liikaakin aikaa pohtia kaikkea. Vaikken mielestäni mitään masennusta podekaan, väkisin niinä hetkinä kaikki harmaa ja tummasävyinen hiipii mieleen ja olo on lohduton. Paitsi että oma terveydellinen tulevaisuus väkisinkin aiheuttaa tuolloin erityisen paljon ahdistusta, käy tunneryöppyihin mikä vain syötiksi. Iskee suunnaton ikävä edesmennyttä pappaa, huoli siitä että olen niin kovin huono vaimo ja äiti pahimpina päivinä, ja parempinakaan ei aina jaksa. Koitan ajatella niin että tunteet pitää tuntea sellaisina kuin ne tulevat, etteivät ne patoudu. Kovin hankala silti suhtautua tällaisiin tummiin aaltoihin.
Tänään istuin taas tutun polin seinien sisällä, tällä kertaa hivenen sivummassa. Olin napannut lukemista mukaan (korkkasin vihdoin Johanna Sinisalon 'Ennen päivänlaskua ei voi', joka on pokkarimuotoisena odottanut vuoroaan hyllyssä ihan liian kauan), ja lukien aika meni siivillä. Ehdin kirjassa reilusti yli puolenvälin, ja taidan lukaista sen illalla tai huomenna loppuun. Joulun ajan saan olla sitten aivan tauolla, ja seuraava istunto odottaa vasta toisella viikolla tammikuussa. Tosin tuohon väliin ehdin käymään lääkärin luona väli-istunnolla, joten täysin tästä aiheesta en pääse pyhienkään aikaan.
Pokkareista puheenollen, rakastan lukemista - olen vain jostain syystä ollut aivan liian laiska viimeaikoina sillä saralla. Lähinnä on tullut tämän vuoden puolella luettua kevyen sorttisia viihdeteoksia, ja muutamia runokirjoja. Suurimpien annosten lääkepäivinä ei yksinkertaisesti pysty keskittymään pitkäksi aikaa kirjan ääreen, ja muina päivinä meinaa unohtua.
Olen myös epätoivon vimmalla virkannut pitkästä aikaa, taito jonka herätin henkiin taas aikuisiällä pari vuotta sitten. Tai no taidosta ei niinkään voi puhua, lähinnä huiveja ja pannunalusia tullut toistaiseksi suhistua. Toisaalta taas pidän juuri sellaisista puoliaivottomista puikotuksista joita voi harrastaa siinä samalla kun televisiosta pyörii jokin ohjelma. Ja kaupat ovat täynnä toinen toistaan ihanempia lankoja, ei niitä voi sinne jättää!
Kutoa en ole koskaan osannut, saattaa olla etten edes koskaan kokeillut. Sen voisi sitten kai seuraavaksi opetella, lienee nopeampaa kuin virkkaaminen? Ehkä sitten kun sen osaa, lähinnä ;)
Loppuviikolle odotan vaihtelevia olotiloja, pelkään hitusen millainen musta myrskypilvi siellä tällä kertaa odottaa ja yritän parhaani mukaan siirtää ajatukset kovaa vauhtia lähestyvään jouluun. Monituiset paketit odottavat jo paperointia, ja joulun ajassahan ei mitään negatiivista ole. Nyt pikkuhiljaa se jo kietoo minutkin lumenpehmeään vilttiinsä, pistää lukuiset joululaulut pyörimään päässä ja nauttimaan ihanista mausteisista tuoksuista. Tule vain Joulu, me odotamme!
- Terhi
tiistai 27. marraskuuta 2012
Ajoittain selkeää, pieniä äitiyskyyneleitä
Olohuoneen ikkunasta virtaa raikas, sateentuoksuinen marraskuun ilma. Ilmatieteenlaitoksen mukaan sää on kääntymässä taas kohti pakkasta ja ihan oikeasti talvisempaa muotoa, samaa tahtia kulkee päänsisukseni taas päivä kerrallaan polun helpompia päiviä päin.
Kun ihminen on niinsanotusti normaalisti kipeä; flunssan tai vatsataudin tai jonkun muun tuikitavallisen pöpön kourassa, sitä viruu pitkin sohvannurkkia voivotellen ja torkkuu pahaa oloa pois. Kun vointi alkaa paranemaan, kadonnut energia löytyy ja keho on taas täynnä touhua - varokaa villakoirat ja kauas karatkoon puolivalmiit einespöperöt! Näin siis ainakin omalla kohdallani. Tämä kaikki onkin sitten jotain ihan muuta.
Nyt kun pahimmat myrskypilvet ovat taas siirtyneet kauemmas (ei toki tarpeeksi pitkälle, vain nurkan taakse odottamaan seuraavaa iskua), olo on jotakuinkin kuin pienen mankelin läpi vedetyllä tyynyliinalla. Tottakai osaan iloita paremmasta voinnista, mutta energiataso on edelleen aivan pohjalukemissa. Osansa varmasti vaikuttaa kaiken muun lisäksi hemoglobiinitaso joka oli viime mittauksissa päässyt taas tipahtamaan, nyt enää 106.
Koitan silti tehdä kaikkeni edes asenteen tasolla jotta pääsisin nauttimaan mahdollisimman monesta oikein hyvästä päivästä ennen taas seuraavaa ryöpytystä. Onneksi on tämä suloinen joulunalusaika joka tuo mukanaan jos jonkinlaista pientä puuhattavaa ja pohdittavaa, kasoittain kynttilöitä ja lasten joulujuhlat!
Tänä vuonna aloitammekin melko ajoissa; päiväkodin joulujuhlia vietetään jo huomenna. Tosin perinteisten esitysten sijasta kokoonnumme Oton ryhmän kanssa päiväkodin pihalle tontturasteilemaan, puuhailemaan ja nauttimaan glögiä pipareineen. Mukava ilta siis tiedossa, ja tänään on aika laskea tonttulakit ja ommella tipahtaneita tiukuja paikoilleen.
Tyttöjen joulujuhlat ovatkin lähempänä aattoa, ja vielä ei ole varmuutta onko molempien luokilla esitykset. Äitiyden kultahetkiä on nähdä omat lapsensa päiväkodin tai koulun lavalla, päät ylpeästi pystyssä ja reippaana hoitamassa oman osuutensa esityksestä - oli se sitten pidempi yksin esitetty runo tai pieni lauluosuus ryhmän mukana. Koskaan ei ole ilman kyyneleitä näistä tilaisuuksista selvitty, äidin silmissä siis. Sitä tunnetta ei voi varmasti tietää ennenkuin itse sen kokee.
Eilen noihin kyyneleihin johti lyhyt viesti Nean opettajalta, jossa hän innosta puhkuen kehui kuinka Nea oli kirjoittanut lukuisia sanoja ilman virheitä ja kirjoitustaito etenee yhtä huimaa vauhtia kuin lukutaitokin. Olemme tietysto erittäin ylpeitä höpöttäväisestä tyttösestämme, mutta on myös hienoa huomata miten opettajakin on niin tohkeissaan mukana näiden ekaluokkalaisten tärkeissä etapeissa.
Ainahan oman lapsen koulunkäyntiä on mielenkiintoista seurata, mutta Nean koulupolusta tekee meille erityisen ehkä juuri se että Nea on oppinut asiansa ns. perinteisessä järjestyksessä. Eskarin aikana loputkin kirjaimet löysivät kirjoitustaitonsa, ja ekaluokalle Nea meni ilman pienintäkää lukutaitoa. No toki oman nimensä ja pari pientä tuttu sanaa osasi kirjoittaa muttei sen enempää. Tyttö oli vielä syksylläkin huolissaan itse että mitä ellei lukutaito löydykään? Nyt on mentykin sitten kohisten eteenpäin, kiinnostus lukemiseen on löytynyt ja kirjoitustaito tullut siinä hienosti rinnalla. Ja intoa riittää!
Sinin vastaava taival meni samalla tavalla kuin omani aikanaan, tosin Sini oppi lukemaan vielä vähän nuorempana. Aivan itseoppien, sanoista ja kirjoista tolkuttoman kiinnostuneena jo heti taaperoiästä alkaen, tyttö löysin lukemisen taidon viisivuotiaana. Toki silloin jäi tavutusvaihe pois ja meni hetki ennenkuin kirjoittaminen tuli rinnalle, mutta lukeminen on ollut siitä lähtien parasta mitä tyttö tietää.
Aikainen lukutaito vaikuttikin sitten kaikkeen koulunkäyntiin, ja sillä taipaleella ei ongelmia ole vielä ollutkaan. Nykyinen koulusysteemi on taannut myös sen ettei Sini päässyt turhautumaan ensimmäisten luokkien aikana, aina oli jotakin opittavaa ja koulu ei käynyt tylsäksi. Nyt kolmannella luokalla kaiken vaikeutuessa on taas omat haasteensa, mutta onneksi Sini ei näytä niistä lannistuvan. Englannin opiskeluun tuntuu olevan motivaatiota, ja vaikeimmat matematiikan tehtävät eivät lannista kunhan huomaamme itse olla tukemassa ja testikokeita puuhaamassa.
Odottelemme jatkossa millainen tulee Oton vastaava koulupolku olemaan, ainakin päiväkotielämä on alkanut oikein mukavasti. Näiden asioiden äärellä on taas kerran joutunut huomaamaan (saanut huomata?) ettei kolmea lasta voi pistää samaan muottiin ja käsitellä täsmälleen samoilla kaavoilla, niin vahvasti nuo jokainen on se oma ihana persoonallisuutensa. Ja jokaisesta löytyy hauskasti sekaisin ominaisuuksia molemmista vanhemmistaan :)
Näihin tunnelmiin päättäen,
Terhi
Kun ihminen on niinsanotusti normaalisti kipeä; flunssan tai vatsataudin tai jonkun muun tuikitavallisen pöpön kourassa, sitä viruu pitkin sohvannurkkia voivotellen ja torkkuu pahaa oloa pois. Kun vointi alkaa paranemaan, kadonnut energia löytyy ja keho on taas täynnä touhua - varokaa villakoirat ja kauas karatkoon puolivalmiit einespöperöt! Näin siis ainakin omalla kohdallani. Tämä kaikki onkin sitten jotain ihan muuta.
Nyt kun pahimmat myrskypilvet ovat taas siirtyneet kauemmas (ei toki tarpeeksi pitkälle, vain nurkan taakse odottamaan seuraavaa iskua), olo on jotakuinkin kuin pienen mankelin läpi vedetyllä tyynyliinalla. Tottakai osaan iloita paremmasta voinnista, mutta energiataso on edelleen aivan pohjalukemissa. Osansa varmasti vaikuttaa kaiken muun lisäksi hemoglobiinitaso joka oli viime mittauksissa päässyt taas tipahtamaan, nyt enää 106.
Koitan silti tehdä kaikkeni edes asenteen tasolla jotta pääsisin nauttimaan mahdollisimman monesta oikein hyvästä päivästä ennen taas seuraavaa ryöpytystä. Onneksi on tämä suloinen joulunalusaika joka tuo mukanaan jos jonkinlaista pientä puuhattavaa ja pohdittavaa, kasoittain kynttilöitä ja lasten joulujuhlat!
Tänä vuonna aloitammekin melko ajoissa; päiväkodin joulujuhlia vietetään jo huomenna. Tosin perinteisten esitysten sijasta kokoonnumme Oton ryhmän kanssa päiväkodin pihalle tontturasteilemaan, puuhailemaan ja nauttimaan glögiä pipareineen. Mukava ilta siis tiedossa, ja tänään on aika laskea tonttulakit ja ommella tipahtaneita tiukuja paikoilleen.
Tyttöjen joulujuhlat ovatkin lähempänä aattoa, ja vielä ei ole varmuutta onko molempien luokilla esitykset. Äitiyden kultahetkiä on nähdä omat lapsensa päiväkodin tai koulun lavalla, päät ylpeästi pystyssä ja reippaana hoitamassa oman osuutensa esityksestä - oli se sitten pidempi yksin esitetty runo tai pieni lauluosuus ryhmän mukana. Koskaan ei ole ilman kyyneleitä näistä tilaisuuksista selvitty, äidin silmissä siis. Sitä tunnetta ei voi varmasti tietää ennenkuin itse sen kokee.
Eilen noihin kyyneleihin johti lyhyt viesti Nean opettajalta, jossa hän innosta puhkuen kehui kuinka Nea oli kirjoittanut lukuisia sanoja ilman virheitä ja kirjoitustaito etenee yhtä huimaa vauhtia kuin lukutaitokin. Olemme tietysto erittäin ylpeitä höpöttäväisestä tyttösestämme, mutta on myös hienoa huomata miten opettajakin on niin tohkeissaan mukana näiden ekaluokkalaisten tärkeissä etapeissa.
Ainahan oman lapsen koulunkäyntiä on mielenkiintoista seurata, mutta Nean koulupolusta tekee meille erityisen ehkä juuri se että Nea on oppinut asiansa ns. perinteisessä järjestyksessä. Eskarin aikana loputkin kirjaimet löysivät kirjoitustaitonsa, ja ekaluokalle Nea meni ilman pienintäkää lukutaitoa. No toki oman nimensä ja pari pientä tuttu sanaa osasi kirjoittaa muttei sen enempää. Tyttö oli vielä syksylläkin huolissaan itse että mitä ellei lukutaito löydykään? Nyt on mentykin sitten kohisten eteenpäin, kiinnostus lukemiseen on löytynyt ja kirjoitustaito tullut siinä hienosti rinnalla. Ja intoa riittää!
Sinin vastaava taival meni samalla tavalla kuin omani aikanaan, tosin Sini oppi lukemaan vielä vähän nuorempana. Aivan itseoppien, sanoista ja kirjoista tolkuttoman kiinnostuneena jo heti taaperoiästä alkaen, tyttö löysin lukemisen taidon viisivuotiaana. Toki silloin jäi tavutusvaihe pois ja meni hetki ennenkuin kirjoittaminen tuli rinnalle, mutta lukeminen on ollut siitä lähtien parasta mitä tyttö tietää.
Aikainen lukutaito vaikuttikin sitten kaikkeen koulunkäyntiin, ja sillä taipaleella ei ongelmia ole vielä ollutkaan. Nykyinen koulusysteemi on taannut myös sen ettei Sini päässyt turhautumaan ensimmäisten luokkien aikana, aina oli jotakin opittavaa ja koulu ei käynyt tylsäksi. Nyt kolmannella luokalla kaiken vaikeutuessa on taas omat haasteensa, mutta onneksi Sini ei näytä niistä lannistuvan. Englannin opiskeluun tuntuu olevan motivaatiota, ja vaikeimmat matematiikan tehtävät eivät lannista kunhan huomaamme itse olla tukemassa ja testikokeita puuhaamassa.
Odottelemme jatkossa millainen tulee Oton vastaava koulupolku olemaan, ainakin päiväkotielämä on alkanut oikein mukavasti. Näiden asioiden äärellä on taas kerran joutunut huomaamaan (saanut huomata?) ettei kolmea lasta voi pistää samaan muottiin ja käsitellä täsmälleen samoilla kaavoilla, niin vahvasti nuo jokainen on se oma ihana persoonallisuutensa. Ja jokaisesta löytyy hauskasti sekaisin ominaisuuksia molemmista vanhemmistaan :)
Näihin tunnelmiin päättäen,
Terhi
lauantai 24. marraskuuta 2012
Ajatuskaa.
Liitän tähän suoraan eilisen viestini Rintasyöpäyhdistyksen sivuilta. Mitä sitä kaunistelemaan.
Ehdin aivan turhaan unohtamaan jo kaiken paskan, vaikka muistin sen kivun ja tuskan ajattelin että hengissä silti selvisin ensimmäisestä hoitoryöpystä, siinä ne menee seuraavatkin.
Olin muka unohtanut kuinka viimeksi pelkäsin vuoroin kuolemaa ja vuoroin sitä että kipu loppuukin - onko se samalla minun loppuni?
Mutta se meni ohi, hiljalleen. Ja väliviikko oli armotonta väsymystä lukuunottamatta melkein normaali, maistoin jopa jo sen verran että osasin nauttia syömisestä.
Nyt maanantaina sain toisen taxoni ja aloitin xelodat taas. Tällä kertaa vatsa meni niin lukkoon että parin päivän toimimattomuuden jäljiltä kierin tuskissani tänään vessan ja sängyn väliä kunnes lopulta miehen tuomat Microlaxit (otin kolme) tehosivat ja sain pahimman tulpan ulos.
Koko päivän on taas pää kipuillut, se meni välillä taka-alalle vatsatuskailuiden vuoksi. Nyt kun pahin paine meni vatsasta on pää taas kovin kipeä. Periaatteessa lääkkeitä on mutta nyt on jo maksimimäärä syöty.
Pelottaa. Ahdistaa. Miksen jaksa paremmin?
Täällä on niin kovin monta minua urheampaa, useimmilla vaivoilla kiusattua ja pidempään kärsinyttä. Miksi minä luulin tästä pärjääväni järjissäni?
Tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa. Mutta eipä tästä junasta pääse pois.
Kolme täydellistä lasta ja aviomies takaavat sen että elämänhalua on. Mutta millä lopettaa minuuttien laskeminen ja parempien hetkien odottaminen?
Anteeksi urheimmille, tiedän olevani raukka.
--
Kirjoitin tekstin eilen illalla, ja sain onnekseni tukea antavia vastausviestejä lähes välittömästi. En edelleenkän koe olevani sen urheampi vaikka ehkä hitusen tänään jaksan jo taas uskoa parempaan.
Tämä ei ole herkkua. Ei voi muuta sanoa.
- Terhi
Ehdin aivan turhaan unohtamaan jo kaiken paskan, vaikka muistin sen kivun ja tuskan ajattelin että hengissä silti selvisin ensimmäisestä hoitoryöpystä, siinä ne menee seuraavatkin.
Olin muka unohtanut kuinka viimeksi pelkäsin vuoroin kuolemaa ja vuoroin sitä että kipu loppuukin - onko se samalla minun loppuni?
Mutta se meni ohi, hiljalleen. Ja väliviikko oli armotonta väsymystä lukuunottamatta melkein normaali, maistoin jopa jo sen verran että osasin nauttia syömisestä.
Nyt maanantaina sain toisen taxoni ja aloitin xelodat taas. Tällä kertaa vatsa meni niin lukkoon että parin päivän toimimattomuuden jäljiltä kierin tuskissani tänään vessan ja sängyn väliä kunnes lopulta miehen tuomat Microlaxit (otin kolme) tehosivat ja sain pahimman tulpan ulos.
Koko päivän on taas pää kipuillut, se meni välillä taka-alalle vatsatuskailuiden vuoksi. Nyt kun pahin paine meni vatsasta on pää taas kovin kipeä. Periaatteessa lääkkeitä on mutta nyt on jo maksimimäärä syöty.
Pelottaa. Ahdistaa. Miksen jaksa paremmin?
Täällä on niin kovin monta minua urheampaa, useimmilla vaivoilla kiusattua ja pidempään kärsinyttä. Miksi minä luulin tästä pärjääväni järjissäni?
Tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa. Mutta eipä tästä junasta pääse pois.
Kolme täydellistä lasta ja aviomies takaavat sen että elämänhalua on. Mutta millä lopettaa minuuttien laskeminen ja parempien hetkien odottaminen?
Anteeksi urheimmille, tiedän olevani raukka.
--
Kirjoitin tekstin eilen illalla, ja sain onnekseni tukea antavia vastausviestejä lähes välittömästi. En edelleenkän koe olevani sen urheampi vaikka ehkä hitusen tänään jaksan jo taas uskoa parempaan.
Tämä ei ole herkkua. Ei voi muuta sanoa.
- Terhi
torstai 22. marraskuuta 2012
Elämää allakan mukaan.
Heti alkuun on huomautettava että tämä ja edellinen kirjoitus on laadittu ns. sytostaattihuuruissa, eli pahoittelen vilpittömästi jos ajatuksistani ei saa tolkkua. En kuitenkaan sen kummemmin tahdo näitä palata myöhemmin editoimaan, sillä mielestäni ajatusvirran tulee näkyä juuri sellaisena kuin se on.
--
Tässä sitä ollaan. Huomasin eilen illalla että lääkedosettini on paras keino kertomaan vastauksen siihen mikä viikonpäivä on menossa, olettaen toki että olen muistaut ottaa jokaisen pillerin ajallaan. Niistä taas on puhelin täynnä muistutuksia, ja pyrin ottamaan lääkepussukkani esille aamulla ensimmäisenä kun alakertaan hiivin.
Hoitorumba vol. 2 siis menossa. Itse tiputus meni taas ihan sujuvasti, ehkä aika kävi tällä kertaa jopa vähän pitkäksi. Paikalla oli huomattavasti enemmän potilaita kuin edelliskerralla, televisiosta tuli suomifilmi lähes äänettömällä ja olin jokseenkin levoton. Käväisin välillä kyllä keittiön puolella leipää syömässä ja muuten seikkailemassa, mutta ensi kerralla aion varata mielekästä lukemista mukaan.
Koen osittaista ahdistusta siitä että olen hetkessä muuttanut tämän blogini pelkästään sairauskertomukseksi. Toisaalta taas yritän itselleni vakuuttaa että tahdon näyttää elämänkirjoni sellaisena kuin se nyt on, tämä kun täyttää vallan suuren palan arkea juuri nyt. Mutta onhan sitä muutakin. Joulu hiipii lähemmäs, vaikka viimeisetkin lumennokareet ovat jo jokin aika sitten joutuneet väistymään kuralätäkköjen tieltä. Otsikko viittaa lähinnä siihen että joudun jo nyt suunnittelemaan tulevat puuhani sen mukaan mikä vaihe on menossa; hoitoviikko, vähän parempi viikko vaiko taukoviikko. Ja näistäkin välietapeista kun ei oikein voi varmaksi sanoa, sen olen jo oppinut. Vaikkei kaikkein suurin lääkeryöppy olisikaan niskassa, voi olo olla silti aivan vetämätön. Ja toisaalta, myös lääkepäiviin on mahtunut muutama energisempikin jakso, eli mene ja tiedä.
Hiustenlähtö etenee tohinalla. Vielä pari päivää sitten ei eroa entiseen huomannut jos tukkaa piti kiinni, nyt on sen verran ohuet höyhenet ettei voi olla huomaamatta. Itse olen toki tilanteeseen jollain tapaa jo joutunut sopeutumaan, mutta tiedän jo valmiiksi että suurimmat kynnykset kiivetään sitten kun tulee ns. edustustilaisuuksia joulujuhlien ja vastaavien merkeissä.
Olen varannut tosiaan itselleni pari kivaa huivia, ja hankkinut peruukin. Ajatukseni peruukista vaihtelevat laidasta toiseen, enkä vieläkään osaa sanoa tuleeko sitä pidettyä. Pidän normaalielämässä hiusksistani mahdollisimman luonnollisina, ja siihen nähden peruukki on turhan laitetun oloinen. Toki se on huolella valittu ja oikein hyvänoloinen, mutta nähtäväksi jää hiippailenko sittenkin mieluummin pipoissa ja huiveissa.
Lapset suhtautuvat hiustenlähtöön kukin omalla tavallaan. Siinä missä Oton asenne on lähinnä 'Hei, siistiä! Äitistä tulee kalju!', ei Nea halua oikein sulattaa koko touhua ja haluaa etten juurikaan näyttäydy sitten pää paljaana. Sini taas on omaan tyyliinsä diplomaattisen hiljainen aiheesta, ei tunnu olevan ahdistunut muttei juuri kommentoi. Tietäväthän he että tilanne palautuu sitten taas ajan kuluessa normaaliksi (jos sitä sanaa voi tässä yhteydessä käyttää).
Muutoinkin koko lasten suhtautuminen sairauteen on tähän mennessä ollut varsin hyvä. Pientä stressiä on toki ollut ilmassa, varsinkin heti leikkauksen jälkeen ja edelliskerran päivystysreissulla. Selkeästi heidän on myös ollut välillä vaikea muistaa onko äidillä nyt parempi vai huonompi päivä ja miten pitää milloinkin olla. Olemme silti onneksi pystyneet pitämään lasten elämän niin lähellä normaalia arkea kuin mahdollista, eikä vielä ainakaan ole näkyvisssä isompia ahdistuksia tai huolenpuuskia. Onneksi ovat vielä sen ikäisiä että melko avoimesti kertovat tunteistaan ja ajatuksistaan, ja ne pystytään sitten käsittelemään pieninä paloina.
Pahoittelen jos ajatustulvani katkaisen nyt kuin seinään, mutta huomaan ettei pää taas oikein pidä pitkistä hetkistä näytön edessä. Keskityn laittamaan saunan päälle piiiitkästä aikaa, odottelen loppuperhettä kotiin harrastusreissulta ja hyppään Oton viereen lukemaan Rölliä.
Ihana, paras arki. Vaikka sitten vähän puolikkaanakin välillä.
- Terhi
--
Tässä sitä ollaan. Huomasin eilen illalla että lääkedosettini on paras keino kertomaan vastauksen siihen mikä viikonpäivä on menossa, olettaen toki että olen muistaut ottaa jokaisen pillerin ajallaan. Niistä taas on puhelin täynnä muistutuksia, ja pyrin ottamaan lääkepussukkani esille aamulla ensimmäisenä kun alakertaan hiivin.
Hoitorumba vol. 2 siis menossa. Itse tiputus meni taas ihan sujuvasti, ehkä aika kävi tällä kertaa jopa vähän pitkäksi. Paikalla oli huomattavasti enemmän potilaita kuin edelliskerralla, televisiosta tuli suomifilmi lähes äänettömällä ja olin jokseenkin levoton. Käväisin välillä kyllä keittiön puolella leipää syömässä ja muuten seikkailemassa, mutta ensi kerralla aion varata mielekästä lukemista mukaan.
Koen osittaista ahdistusta siitä että olen hetkessä muuttanut tämän blogini pelkästään sairauskertomukseksi. Toisaalta taas yritän itselleni vakuuttaa että tahdon näyttää elämänkirjoni sellaisena kuin se nyt on, tämä kun täyttää vallan suuren palan arkea juuri nyt. Mutta onhan sitä muutakin. Joulu hiipii lähemmäs, vaikka viimeisetkin lumennokareet ovat jo jokin aika sitten joutuneet väistymään kuralätäkköjen tieltä. Otsikko viittaa lähinnä siihen että joudun jo nyt suunnittelemaan tulevat puuhani sen mukaan mikä vaihe on menossa; hoitoviikko, vähän parempi viikko vaiko taukoviikko. Ja näistäkin välietapeista kun ei oikein voi varmaksi sanoa, sen olen jo oppinut. Vaikkei kaikkein suurin lääkeryöppy olisikaan niskassa, voi olo olla silti aivan vetämätön. Ja toisaalta, myös lääkepäiviin on mahtunut muutama energisempikin jakso, eli mene ja tiedä.
Hiustenlähtö etenee tohinalla. Vielä pari päivää sitten ei eroa entiseen huomannut jos tukkaa piti kiinni, nyt on sen verran ohuet höyhenet ettei voi olla huomaamatta. Itse olen toki tilanteeseen jollain tapaa jo joutunut sopeutumaan, mutta tiedän jo valmiiksi että suurimmat kynnykset kiivetään sitten kun tulee ns. edustustilaisuuksia joulujuhlien ja vastaavien merkeissä.
Olen varannut tosiaan itselleni pari kivaa huivia, ja hankkinut peruukin. Ajatukseni peruukista vaihtelevat laidasta toiseen, enkä vieläkään osaa sanoa tuleeko sitä pidettyä. Pidän normaalielämässä hiusksistani mahdollisimman luonnollisina, ja siihen nähden peruukki on turhan laitetun oloinen. Toki se on huolella valittu ja oikein hyvänoloinen, mutta nähtäväksi jää hiippailenko sittenkin mieluummin pipoissa ja huiveissa.
Lapset suhtautuvat hiustenlähtöön kukin omalla tavallaan. Siinä missä Oton asenne on lähinnä 'Hei, siistiä! Äitistä tulee kalju!', ei Nea halua oikein sulattaa koko touhua ja haluaa etten juurikaan näyttäydy sitten pää paljaana. Sini taas on omaan tyyliinsä diplomaattisen hiljainen aiheesta, ei tunnu olevan ahdistunut muttei juuri kommentoi. Tietäväthän he että tilanne palautuu sitten taas ajan kuluessa normaaliksi (jos sitä sanaa voi tässä yhteydessä käyttää).
Muutoinkin koko lasten suhtautuminen sairauteen on tähän mennessä ollut varsin hyvä. Pientä stressiä on toki ollut ilmassa, varsinkin heti leikkauksen jälkeen ja edelliskerran päivystysreissulla. Selkeästi heidän on myös ollut välillä vaikea muistaa onko äidillä nyt parempi vai huonompi päivä ja miten pitää milloinkin olla. Olemme silti onneksi pystyneet pitämään lasten elämän niin lähellä normaalia arkea kuin mahdollista, eikä vielä ainakaan ole näkyvisssä isompia ahdistuksia tai huolenpuuskia. Onneksi ovat vielä sen ikäisiä että melko avoimesti kertovat tunteistaan ja ajatuksistaan, ja ne pystytään sitten käsittelemään pieninä paloina.
Pahoittelen jos ajatustulvani katkaisen nyt kuin seinään, mutta huomaan ettei pää taas oikein pidä pitkistä hetkistä näytön edessä. Keskityn laittamaan saunan päälle piiiitkästä aikaa, odottelen loppuperhettä kotiin harrastusreissulta ja hyppään Oton viereen lukemaan Rölliä.
Ihana, paras arki. Vaikka sitten vähän puolikkaanakin välillä.
- Terhi
Hoitokokemuksia tarkemmin
Edelliskertaiseen kirjoitukseeni on ihan pakko lisätä hiukan lisäselvitystä:
Ensimmäiset pari päivää menivät kutakuinkin hyvin, mutta keskiviikkona alkoi kova jalkasärky. Torstai-iltana olo alkoi olla kuin krapulaisella zombiella, ja meinasin eksyä kauppamatkalla viedessä tytärtä jumppaan. Ihmettelen edelleen kuinka saatoinkaan selvitä reissusta ehjin nahoin, huh. Kaupassa lastasin kärryyn vain sitä mihin oli mieliteko; maapähkinävoita, rusinoita, mantelia ja vesimelonia. Melonia lukuunottamatta mikään muu ei enää kotona olisi vähempää voinut kiinnostaa. Sama kaava toistui seuraavina päivinä, ihmeellisiä mielitekoja jotka eivät enää hetken päästä aiheuttaneet kuin ällötystä.
Noin puolentoista viikon ajan ensimmäisestä hoitokerrasta oli makuaisti täysin poissa, tai välillä kaikki maistui vain samalle happamalle ja pilantuneelle. Koitin kuitenkin väkisin pitää ruokarytmit jonkinlaisessa järjestyksessä, ja vältyin pahoinvoinneilta.
Ensimmäisen reissun pahin oli kuitenkin armoton päänsärky, joka iski perjantaiaamuna. Mikään tavallinen tai tavallista vahvempi kipulääke ei auttanut, ja lopulta lauantaina aamupäivällä olin siinä pisteessä että hädin tuskin pääsin miehen avustuksella päivystykseen. Kolmas kokeiltu tujumpi lääke auttoi, ja pari päivää meni toipuessa.
Asia on edelleen selvityksessä, todennäköisemmin tilanne johtui joko sytostaattien sivuvaikutuksista tai siitä että koko touhu aiheutti migreenin. Sitä ei ole minulla aiemmin todettu, muita kovahkoja pääkipuja ollut elämän varrella tosin.
En (ainakaan nyt) tahdo aiheesta sen kummemmin avautua, sillä tilanne pelotti tosissaan. Kunhan haluan listata ne varjopuoletkin ylös, etten anna turhan ruusuista kuvaa tästä matkasta. Vai voiko niin edes käydä?
Toisen viikon lopulla alkoi olo olla jo huomattavasti normaalimpi, hain peruukin (parin sovituskäynnin jälkeen) ja pää alkoi tuntua jo omemmalta. Hiuksia on alkanut lähtemään hurjaa vauhtia, ja siitä aiheesta myöhemmin lisää...
maanantai 29. lokakuuta 2012
Ensimmäinen istunto takana
Tästä matkan ehkä vaikein osuus lähtee. Eilen napsin muutaman kortisonin, aamulla aloitin tablettisytot ja käväisin ensimmäisellä tiputuskäynnillä saamassa toista sytostaattia suoraan suoneen.
Hoitajat olivat oikein mukavia, aika meni nopeasti ja vointi pysyi erittäinkin hyvänä. Odotettavissa siis on että sivuvaikutukset iskevät vasta illalla tai seuraavina päivinä.
Tällä hetkellä olo on lähes normaali, pientä sumuisuutta päässä ja ajatuksissa mutten ihmettele kun vertaa siihen lääkemäärään jota olen nyt kohta vuorokauden sisään saanut.
Hoitaja oli vaikuttunut rauhallisuudestani, ja siitä kuinka paljon olin jo ehtinyt asioista tietoa ottamaan ja niitä omaksumaan. Minkäs sille mahtaa, jos kaikki kuullut ja luetut asiat imeytyvät kuin pesusieneen :P
Päivän positiivinen viihdeanti oli kun sain harjoitella pistämistä (Neulastan alkaa huomenna) pieneen suloiseen possuun demoruiskulla. Potilas ei inahtanutkaan. Pieniä valoisia hetkiä :)
- Terhi
Hoitajat olivat oikein mukavia, aika meni nopeasti ja vointi pysyi erittäinkin hyvänä. Odotettavissa siis on että sivuvaikutukset iskevät vasta illalla tai seuraavina päivinä.
Tällä hetkellä olo on lähes normaali, pientä sumuisuutta päässä ja ajatuksissa mutten ihmettele kun vertaa siihen lääkemäärään jota olen nyt kohta vuorokauden sisään saanut.
Hoitaja oli vaikuttunut rauhallisuudestani, ja siitä kuinka paljon olin jo ehtinyt asioista tietoa ottamaan ja niitä omaksumaan. Minkäs sille mahtaa, jos kaikki kuullut ja luetut asiat imeytyvät kuin pesusieneen :P
Päivän positiivinen viihdeanti oli kun sain harjoitella pistämistä (Neulastan alkaa huomenna) pieneen suloiseen possuun demoruiskulla. Potilas ei inahtanutkaan. Pieniä valoisia hetkiä :)
- Terhi
keskiviikko 17. lokakuuta 2012
Sateisen selkeää
Minulle on mainittu hyvinkin usein viime aikoina että 'kuulostan mukavan pirteältä' ja 'näytän hyvinvoivalta'. Toki olo onkin ollut useimmiten noita molempia, mutta toisinaan on hankala suhtautua tuollaisiin toteamuksiin. Samalla kun olen tyytyväinen siitä että sekä kokonaisvointini että asenteeni on ollut vielä pääosin hyvä, aina moisen lausahduksen kuullessani vyöryy jo valmiiksi mieleen tulevat hoidot ja niiden mukavat sivuvaikutukset.
Olen turhankin tietoinen siitä millaisia romahduksia vointi ja kunto hetkellisesti tekevät hoitojen aikaan, ja aivan liikaa murehdin ympäristön ajatuksia asiasta. En voi sille mitään että useimmiten nytkin päälle työntyy sellainen ikipirteyden ja reippauden naamari, ja pelkään että sen pitäminen hoitojen aikaan tulee olemaan hyvinkin vaikeaa ellei jopa ajoittain mahdotonta.
Pari päivää sitten tapasin ensimmäistä kertaa onkologian puolen lääkärini ja hoitajan, kävin vilkaisemassa hoitotiloja. Nippu reseptejä ohjeineen, toinen nipullinen luettavaa aiheesta ja lukuisia vieraankuuloisia termejä rikkaampana palasin kotiin. Helpottuneen olon toivat tieto siitä ettei tämä vihollinen ole vielä levinnyt luustoon eikä maksaan, toki itse jäin kaipaamaan vielä ainakin yhtä levinneisyystutkimusta (CT/TT-kuvaus, tätä pyydän myöhemmin).
Asia taas joka ei yllättänyt joskaan ei myöskään hymyilyttänyt, että syöpäni on erittäin agressiivinen. (Gradus III, Imutieinvaasio, perineuraalinen invaasio ja verisuoni-invaasio ja kaikissa kainalosta otetuissa 23:ssa imusolmukkeessa syöpää. HER2-negatiivinen eli ainoa vähän parempi uutinen diagnoosissa.)
Agressiivisuus ei tullut tosiaan yllätyksenä, jotenkin olin siihen varautunutkin. Ja hoidettavahan asia on joka tapauksessa, joten näillä mennään!
Puolentoista viikon päästä alkaa sitten sytostaatit, sekä tippana että tablettina ja kortisonit päälle. Kun kuusi kolmen viikon sykleissä menevää sytokierrosta on takana, on säteiden vuoro ja niiden jälkeen viiden vuoden hormonit. Mielenkiintoinen matkani siis jatkuu, ja lääkekaappiin pitää rakentaa lisäsiipi!
On päiviä jolloin alakuloisuus iskee kimppuun salakavalasti, saa mielen murheelliseksi ja pistää piiloutumaan viltin alle. Missään nimessä en silti koe olevani masentunut tämän asian suhteen, mitähän sekin nyt auttaisi?
Perheeni, sukulaiseni ja läheiset ovat massiivisesti olleet tukenani siitä lähtien kun asiasta saivat tietää, ja olenkin koittanut pitää heidät infottuna säännöllisesti siitä missä mennään. Silti toisinaan on myös päiviä jolloin ei jaksaisi sitä kaikkea, selittää kerta toisensa jälkeen miltä tuntuu ja mitä seuraavaksi. Hetkiä jolloin haluaisi olla vain 'ihan normaali', jolloin ei halua ajatella tätä vihollista joka elämäämme on tunkeutunut. Ja heti nämä sanat kirjoitettuani kadun, saako näin edes sanoa? Toivon vain että tein itseni ymmärretyksi, en missään nimessä ole epäkiitollinen saamastani tuesta ja näistä kaikista ihanista ihmisistä elämässäni. Olen vain hitusen hankala, enkä aina itsekään tiedä mitä haluan :P
Ei ehkä sittenkään niin selkeänä,
Terhi
Olen turhankin tietoinen siitä millaisia romahduksia vointi ja kunto hetkellisesti tekevät hoitojen aikaan, ja aivan liikaa murehdin ympäristön ajatuksia asiasta. En voi sille mitään että useimmiten nytkin päälle työntyy sellainen ikipirteyden ja reippauden naamari, ja pelkään että sen pitäminen hoitojen aikaan tulee olemaan hyvinkin vaikeaa ellei jopa ajoittain mahdotonta.
Pari päivää sitten tapasin ensimmäistä kertaa onkologian puolen lääkärini ja hoitajan, kävin vilkaisemassa hoitotiloja. Nippu reseptejä ohjeineen, toinen nipullinen luettavaa aiheesta ja lukuisia vieraankuuloisia termejä rikkaampana palasin kotiin. Helpottuneen olon toivat tieto siitä ettei tämä vihollinen ole vielä levinnyt luustoon eikä maksaan, toki itse jäin kaipaamaan vielä ainakin yhtä levinneisyystutkimusta (CT/TT-kuvaus, tätä pyydän myöhemmin).
Asia taas joka ei yllättänyt joskaan ei myöskään hymyilyttänyt, että syöpäni on erittäin agressiivinen. (Gradus III, Imutieinvaasio, perineuraalinen invaasio ja verisuoni-invaasio ja kaikissa kainalosta otetuissa 23:ssa imusolmukkeessa syöpää. HER2-negatiivinen eli ainoa vähän parempi uutinen diagnoosissa.)
Agressiivisuus ei tullut tosiaan yllätyksenä, jotenkin olin siihen varautunutkin. Ja hoidettavahan asia on joka tapauksessa, joten näillä mennään!
Puolentoista viikon päästä alkaa sitten sytostaatit, sekä tippana että tablettina ja kortisonit päälle. Kun kuusi kolmen viikon sykleissä menevää sytokierrosta on takana, on säteiden vuoro ja niiden jälkeen viiden vuoden hormonit. Mielenkiintoinen matkani siis jatkuu, ja lääkekaappiin pitää rakentaa lisäsiipi!
On päiviä jolloin alakuloisuus iskee kimppuun salakavalasti, saa mielen murheelliseksi ja pistää piiloutumaan viltin alle. Missään nimessä en silti koe olevani masentunut tämän asian suhteen, mitähän sekin nyt auttaisi?
Perheeni, sukulaiseni ja läheiset ovat massiivisesti olleet tukenani siitä lähtien kun asiasta saivat tietää, ja olenkin koittanut pitää heidät infottuna säännöllisesti siitä missä mennään. Silti toisinaan on myös päiviä jolloin ei jaksaisi sitä kaikkea, selittää kerta toisensa jälkeen miltä tuntuu ja mitä seuraavaksi. Hetkiä jolloin haluaisi olla vain 'ihan normaali', jolloin ei halua ajatella tätä vihollista joka elämäämme on tunkeutunut. Ja heti nämä sanat kirjoitettuani kadun, saako näin edes sanoa? Toivon vain että tein itseni ymmärretyksi, en missään nimessä ole epäkiitollinen saamastani tuesta ja näistä kaikista ihanista ihmisistä elämässäni. Olen vain hitusen hankala, enkä aina itsekään tiedä mitä haluan :P
Ei ehkä sittenkään niin selkeänä,
Terhi
maanantai 8. lokakuuta 2012
Säteilevä maanantai
Toisin kuin joku saattaisi ajatella, elämäni ei nykyään ole vain masentuneita huokauksia ja synkistelyjä täynnä. Sen mitä tähänastisen rintasyöpäalkutaipaleeni kokemuksella voin sanoa, ei kovin monen muunkaan kanssasisaren elämä ole sellaista.
Toki ensimmäisinä hetkinä ja päivinä diagnoosin jälkeen ehdin kokea kaikki kauhun ja ahdistuksen värit, suunnittelemaan omat hautajaiseni ja testamenttini sekä murehtimaan kaikkea tekemätöntä ja sanomatonta. Pikkuhiljaa kuitenkin on ajatukset kääntyneet eri suuntaan ja toiveikkuus astunut tilalle. Suuri merkitys on ollut varmasti netin välityksellä saadusta vertaistuesta. Kahden merkittävän foorumin; Rintasyöpäyhdistyksen keskustelun sekä Syöpäjärjestöjen keskustelun kautta olen pienessä ajassa tutustunut suurenmoisiin, elämämyönteisiin ihmisiin jotka vaikeasta sairaudesta (suurella osalla pitkälle levinneestäkin) huolimatta antavat loistavan huumorin kukkia ja jakavat lämpöään eteenpäin.
Olen itse sitä ihmistyyppiä, että otan mieluusti selvää asioista etukäteen niin paljon kuin mahdollista ja joka kantilta. Niin on tämänkin sairauden suhteen, tahdon tutustua ihmisten kokemuksiin kaikenlaisista lääkkeiden sivuvaikutuksista ja niistä kurjimmistakin hetkistä, silloin on vähemmän asioita jotka omalle kohdalle osuessa ihmetyttävät tai jopa pelästyttävät.
Tänään sain jopa aivan livenä tavata erään ihmisen joka on vuoden verran minua 'edellä' omalla taipaleellaan, olemme muutaman satunnaisen viestin vaihtaneet bittiavaruudessa. On hienoa keskustella ihmisten kanssa jotka ihan oikeasti tietävät mitä koet ja tunnet, huomata ettet todellakaan ole yksin outojen ajatusten ja tilanteiden kanssa. Tiedän että vertaistuki tulee olemaan yksi tärkeimmistä asioista tulevien koettelemusten aikana.
Otsikon säteilevyys ei niinkään viittaa hehkeään olomuotooni (hah), vaan lähinnä aamupäivääni keskussairaalan ihmeellisessä maailmassa. Tutustumiseni mitä erilaisimpiin tutkimuksiin jatkuu, ja tänään oli vuorossa isotooppitutkimus jolla kartoitetaan syövän mahdollista leviämistä luustoon. Suomeksi sanottuna minuun siis ruiskutettiin radioaktiivista ainetta, ja kolmen tunnin vaikutusajan jälkeen pääsin kuvattavaksi jättimäisen kameralaitteen alle. Kivutonta, hidasta, ja äärimmäisen mielenkiintoista.
Veikkaan että kaikkien näiden kokemusteni jälkeen katson sairaalasarjoja taas ihan uudesta näkökulmasta :D
Säteilevin terveisin,
Terhi
Toki ensimmäisinä hetkinä ja päivinä diagnoosin jälkeen ehdin kokea kaikki kauhun ja ahdistuksen värit, suunnittelemaan omat hautajaiseni ja testamenttini sekä murehtimaan kaikkea tekemätöntä ja sanomatonta. Pikkuhiljaa kuitenkin on ajatukset kääntyneet eri suuntaan ja toiveikkuus astunut tilalle. Suuri merkitys on ollut varmasti netin välityksellä saadusta vertaistuesta. Kahden merkittävän foorumin; Rintasyöpäyhdistyksen keskustelun sekä Syöpäjärjestöjen keskustelun kautta olen pienessä ajassa tutustunut suurenmoisiin, elämämyönteisiin ihmisiin jotka vaikeasta sairaudesta (suurella osalla pitkälle levinneestäkin) huolimatta antavat loistavan huumorin kukkia ja jakavat lämpöään eteenpäin.
Olen itse sitä ihmistyyppiä, että otan mieluusti selvää asioista etukäteen niin paljon kuin mahdollista ja joka kantilta. Niin on tämänkin sairauden suhteen, tahdon tutustua ihmisten kokemuksiin kaikenlaisista lääkkeiden sivuvaikutuksista ja niistä kurjimmistakin hetkistä, silloin on vähemmän asioita jotka omalle kohdalle osuessa ihmetyttävät tai jopa pelästyttävät.
Tänään sain jopa aivan livenä tavata erään ihmisen joka on vuoden verran minua 'edellä' omalla taipaleellaan, olemme muutaman satunnaisen viestin vaihtaneet bittiavaruudessa. On hienoa keskustella ihmisten kanssa jotka ihan oikeasti tietävät mitä koet ja tunnet, huomata ettet todellakaan ole yksin outojen ajatusten ja tilanteiden kanssa. Tiedän että vertaistuki tulee olemaan yksi tärkeimmistä asioista tulevien koettelemusten aikana.
Otsikon säteilevyys ei niinkään viittaa hehkeään olomuotooni (hah), vaan lähinnä aamupäivääni keskussairaalan ihmeellisessä maailmassa. Tutustumiseni mitä erilaisimpiin tutkimuksiin jatkuu, ja tänään oli vuorossa isotooppitutkimus jolla kartoitetaan syövän mahdollista leviämistä luustoon. Suomeksi sanottuna minuun siis ruiskutettiin radioaktiivista ainetta, ja kolmen tunnin vaikutusajan jälkeen pääsin kuvattavaksi jättimäisen kameralaitteen alle. Kivutonta, hidasta, ja äärimmäisen mielenkiintoista.
Veikkaan että kaikkien näiden kokemusteni jälkeen katson sairaalasarjoja taas ihan uudesta näkökulmasta :D
Säteilevin terveisin,
Terhi
torstai 27. syyskuuta 2012
Kiukun kaikki puolet
Tiedätkö sen ihmistyypin joka ei ikinä hermostu? Koskaan et näe hänellä kiukusta täriseviä poskia, imuroimista raivon voimalla tai kuule kuinka jokainen elollinen tai eloton asia lähinurkissa saa kuulla kunniansa. Varmasti tiedät, mutta minä en ole sitä tyyppiä.
Väitän että paineen alla ja erityistilanteissa hallitsen hermoni hyvin. Pitkä asiakaspalvelukokemus on antanut varmuutta hoitaa ärsyttävimmätkin asiat rauhallisen tyynesti vaikka sisällä kihisee. Mutta edelleenkään en ole oppinut olemaan ylipäätään kiukustumatta, onkohan se edes mahdollista?
Tuntuu että tämän lyhyen alkutaipaleen aikana sairauteni suhteen olen ehtinyt käymään jo melkoisen kirjavan tunneskaalan läpi. Suru, epätoivo, ahdistus, ilo, hysteerinen nauru, vitutus - kaikki on tullut tutuksi. Eikä suinkaan loogisesti kukin vuorollaan, vaan iloisesti sekaisin. Mitähän kaikki tämä tulee olemaan sitten kun varsinainen lääkehoito alkaa? Hitusen pelottaa.
Mikä sitten juuri nyt kiukuttaa eniten? Ei suinkaan kaikki. Perhe on edelleen ihana, lähisuku tukena mukana ja hoitajat sekä lääkärit ystävällisen ammattitaitoisia. Kiukku syntyy kaikesta mahdollisesta muusta; aamulla kun herätyskello soi on koko vasen puoli jumissa ja niskat samoin. Edellisen päivän ylävatsapoltot ärsyttävät edelleen, eikä tilannetta helpota se etten saisi juurikaan juoda kahvia. Peilistä katsoo kalpea takkutukkainen tyyppi, ja vaatteita on hankala saada taas puettua ilman irvistyksiä. Alakertaan siirtyessä arki iskee kasvoille kuin haiseva tiskirätti, lapset on pakko hoputella aamutoimiin (tai no ei ehkä olisi mutta Komenteleva Äiti -rooli iskee päälle itsekseen) ja itsekin pitäisi valmistautua terveysasemalle lähtöä varten.
Tiedän että saa kiukuttaa. Tilanne saa ottaa päähän ja harva kai osaa ottaa kaiken tämän vastaan zen-tyyliin raukeasti hymyillen. Ja vaikka se typerältä kuulostaakin, mieluummin olen kiukkuinen kuin masentunut ja surullinen. Kiukusta saa kuitenkin omanlaista energiaa, se pistää liikkeelle ja veren kulkemaan suonissa. Parhaimpina hetkinä osaan suunnata kiukun siivoamiseen tai kävelylenkkiin jolloin saan siitä suurimman hyödyn.
Silti kiukkua ei suinkaan helpota se että tiedän olevani suunnattoman ärsyttävä. Ympärilläni pitäisi olla tiivis suojakupla jottei ympäristö joudu kuulemaan mutinaani ja sättimistä, eikä näkemään kuinka pyörin ympäriinsä touhuten ja höyryten. Huoli ympäristön kärsimisestä lisää kiukkuani entisestään, ja kierre on valmis.
Parasta olisi kuin pahimman kiukkuaallon hetkellä joku työntäisi minut ovesta ulos metsään lämpimästi puettuna, askillinen suklaarusinoita taskussa. Ehkäpä parin tunnin päästä takaisin tulisi hitusen vähemmän höyryävä yksilö.
Terhi
Väitän että paineen alla ja erityistilanteissa hallitsen hermoni hyvin. Pitkä asiakaspalvelukokemus on antanut varmuutta hoitaa ärsyttävimmätkin asiat rauhallisen tyynesti vaikka sisällä kihisee. Mutta edelleenkään en ole oppinut olemaan ylipäätään kiukustumatta, onkohan se edes mahdollista?
Tuntuu että tämän lyhyen alkutaipaleen aikana sairauteni suhteen olen ehtinyt käymään jo melkoisen kirjavan tunneskaalan läpi. Suru, epätoivo, ahdistus, ilo, hysteerinen nauru, vitutus - kaikki on tullut tutuksi. Eikä suinkaan loogisesti kukin vuorollaan, vaan iloisesti sekaisin. Mitähän kaikki tämä tulee olemaan sitten kun varsinainen lääkehoito alkaa? Hitusen pelottaa.
Mikä sitten juuri nyt kiukuttaa eniten? Ei suinkaan kaikki. Perhe on edelleen ihana, lähisuku tukena mukana ja hoitajat sekä lääkärit ystävällisen ammattitaitoisia. Kiukku syntyy kaikesta mahdollisesta muusta; aamulla kun herätyskello soi on koko vasen puoli jumissa ja niskat samoin. Edellisen päivän ylävatsapoltot ärsyttävät edelleen, eikä tilannetta helpota se etten saisi juurikaan juoda kahvia. Peilistä katsoo kalpea takkutukkainen tyyppi, ja vaatteita on hankala saada taas puettua ilman irvistyksiä. Alakertaan siirtyessä arki iskee kasvoille kuin haiseva tiskirätti, lapset on pakko hoputella aamutoimiin (tai no ei ehkä olisi mutta Komenteleva Äiti -rooli iskee päälle itsekseen) ja itsekin pitäisi valmistautua terveysasemalle lähtöä varten.
Tiedän että saa kiukuttaa. Tilanne saa ottaa päähän ja harva kai osaa ottaa kaiken tämän vastaan zen-tyyliin raukeasti hymyillen. Ja vaikka se typerältä kuulostaakin, mieluummin olen kiukkuinen kuin masentunut ja surullinen. Kiukusta saa kuitenkin omanlaista energiaa, se pistää liikkeelle ja veren kulkemaan suonissa. Parhaimpina hetkinä osaan suunnata kiukun siivoamiseen tai kävelylenkkiin jolloin saan siitä suurimman hyödyn.
Silti kiukkua ei suinkaan helpota se että tiedän olevani suunnattoman ärsyttävä. Ympärilläni pitäisi olla tiivis suojakupla jottei ympäristö joudu kuulemaan mutinaani ja sättimistä, eikä näkemään kuinka pyörin ympäriinsä touhuten ja höyryten. Huoli ympäristön kärsimisestä lisää kiukkuani entisestään, ja kierre on valmis.
Parasta olisi kuin pahimman kiukkuaallon hetkellä joku työntäisi minut ovesta ulos metsään lämpimästi puettuna, askillinen suklaarusinoita taskussa. Ehkäpä parin tunnin päästä takaisin tulisi hitusen vähemmän höyryävä yksilö.
Terhi
tiistai 18. syyskuuta 2012
Ovi josta työnnettiin
Jo vanha kansa tiesi että elämä on jono ovia joista kuljetaan, ovia joista pitää valita ja ovia jotka myös joskus sulkeutuvat nenän edestä. Kohdalleni osui vaihteeksi ovi joka ei kysynyt eikä pohtinut, siitä työnnettiin polulle joka on kuljettava.
Rintasyöpä. Miksi se yhä edelleen kuulostaa kirosanalta? Joltain joka kuiskataan hiljaa hämärässä, sanahirviöltä jonka jälkeen on ihan pakko vastapainoksi ajatella mintunvihreitä MyLittle Ponyja ja vaahtokarkkeja. Aivan sama miltä se sana maistuu tai kuinka hyiseltä se kuulostaa, se minuun liitettiin ja se mukanani kulkekoon tästä eteenpäin.
Sanotaan ettei tällaisiin osaa varautua, eikä koskaan tiedä kenen kohdalle se osuu. Silti vain kerran olen löytänyt itseni kysymästä: Miksi juuri minä? Hyvin pian se kääntyi kysymykseen Miksei? Kaikessa kamaluudessaan tämä nyt kuitenkin on suhteellisen yleistä, pelkästään Suomessa vuosittain yli 4000 uutta diagnoosia. Ja olenpahan jo ehtinyt useammasta lähteestä lukemaan että 'jos joku syöpä on saatava niin sitten rintasyöpä', viitaten hyviin ennusteisiin ja edistyksellisiin hoitoihin.
Ei, en minä ole asian kanssa vielä sinut. En suinkaan ole niin positiivinen ja optimistinen ja energinen miltä välillä vaikutan. Mutta sen verran olen jo ymmärtänyt, ettei muukaan auta. Kyyneleet tämän asian tiimoilta eivät ole vielä loppuneet, uskallan veikata että ollaan vasta ihan alkutekijöissään itkun määrän suhteen. Välillä ahdistaa suoraan sanottuna 'ihan pirusti', unissani juoksen kiiltäväsilmäisiä susia karkuun ja aamuisin olo on enemmän tai vähemmän kuin ruumiilla. Leikattu ja runnottu kroppa ei ole ilo omillekaan silmille, saati että tuntuisi mukavalta olla toisten edessä. Mutta kaikki se menee ohi.
Seuraavassa hetkessä huomaan taas olevani energinen, hymyilevä ja onnellinen. Ympärilläni on kuitenkin ihana, voimia antava perhe ja tiedän että tämä nivoo meidät entistä läheisimmiksi.
Juuri nyt on aika kerätä voimia. Seuraava pysäkki odottaa useamman viikon päässä, siellä siintävät hoidot joiden yksityiskohtia en (onneksi) vielä tiedä. Toki olen asiaa tutkinut ja tiedän jo ehkä liiankin hyvin mitä kaikkea voi olla luvassa, siksikin nyt pitää ottaa kaikki irti. Olen aina rakastanut syksyä, sen kirpeyttä ja värejä. Tämä syksy saa täyttää akkuni reunoja myöten, jotta talvi ei vie kokonaan mukanaan.
Mahdatko uskaltaa pysyä mukana?
Terhi
Rintasyöpä. Miksi se yhä edelleen kuulostaa kirosanalta? Joltain joka kuiskataan hiljaa hämärässä, sanahirviöltä jonka jälkeen on ihan pakko vastapainoksi ajatella mintunvihreitä MyLittle Ponyja ja vaahtokarkkeja. Aivan sama miltä se sana maistuu tai kuinka hyiseltä se kuulostaa, se minuun liitettiin ja se mukanani kulkekoon tästä eteenpäin.
Sanotaan ettei tällaisiin osaa varautua, eikä koskaan tiedä kenen kohdalle se osuu. Silti vain kerran olen löytänyt itseni kysymästä: Miksi juuri minä? Hyvin pian se kääntyi kysymykseen Miksei? Kaikessa kamaluudessaan tämä nyt kuitenkin on suhteellisen yleistä, pelkästään Suomessa vuosittain yli 4000 uutta diagnoosia. Ja olenpahan jo ehtinyt useammasta lähteestä lukemaan että 'jos joku syöpä on saatava niin sitten rintasyöpä', viitaten hyviin ennusteisiin ja edistyksellisiin hoitoihin.
Ei, en minä ole asian kanssa vielä sinut. En suinkaan ole niin positiivinen ja optimistinen ja energinen miltä välillä vaikutan. Mutta sen verran olen jo ymmärtänyt, ettei muukaan auta. Kyyneleet tämän asian tiimoilta eivät ole vielä loppuneet, uskallan veikata että ollaan vasta ihan alkutekijöissään itkun määrän suhteen. Välillä ahdistaa suoraan sanottuna 'ihan pirusti', unissani juoksen kiiltäväsilmäisiä susia karkuun ja aamuisin olo on enemmän tai vähemmän kuin ruumiilla. Leikattu ja runnottu kroppa ei ole ilo omillekaan silmille, saati että tuntuisi mukavalta olla toisten edessä. Mutta kaikki se menee ohi.
Seuraavassa hetkessä huomaan taas olevani energinen, hymyilevä ja onnellinen. Ympärilläni on kuitenkin ihana, voimia antava perhe ja tiedän että tämä nivoo meidät entistä läheisimmiksi.
Juuri nyt on aika kerätä voimia. Seuraava pysäkki odottaa useamman viikon päässä, siellä siintävät hoidot joiden yksityiskohtia en (onneksi) vielä tiedä. Toki olen asiaa tutkinut ja tiedän jo ehkä liiankin hyvin mitä kaikkea voi olla luvassa, siksikin nyt pitää ottaa kaikki irti. Olen aina rakastanut syksyä, sen kirpeyttä ja värejä. Tämä syksy saa täyttää akkuni reunoja myöten, jotta talvi ei vie kokonaan mukanaan.
Mahdatko uskaltaa pysyä mukana?
Terhi
perjantai 7. syyskuuta 2012
Elämääkö tämä vain onkin?
Viime päivityksestä on kulunut aikaa, tiedän sen. Syytäkin olisi ollut päivittää, asioita on tapahtunut ja kerrottavaa olisi ollut. Ehkä kuitenkin odotin sitä sopivinta hetkeä? Mene ja tiedä.
--
Kesän loppuun mahtui iloa, muutoksia ja ratkaisuja. Pari päivää edellisen kirjoituksen jälkeen sanoimme Rakkaan kanssa toisillemme Tahdon, näin kymmenen vuoden tiiviin yhteiselon sinetiksi. Tätä tietysti juhlimme tärkeimpien ja läheisimpien ihmisten kesken, ja kaikki sujui muuten mukavasti mallillaan.
Ehdin nauttia kesälomastani reilun viikon, kun kuulin että tulin valituksi koulutukseen johon hinkusin. Loma loppui lyhyeen, arki alkoi tohinalla ja tunsin olevani juuri oikeassa paikassa. Opin itsestäni lisää ja uutta tietoa tallentui pääkoppaan niin että humisi!
Kaiken positiivisen myllerryksen keskelle sitten eksyi yksi myrskypilvikin. Ensin se alkoi varovasta hattaraisesta epäilystä, kunnes muuttui liian pian huomattavasti tummemmaksi ja pelottavammaksi.
Nyt olen tässä, ja elämä heitti siis jälleen asiat ja arvot uuteen järjestykseen. Kun tämän vuoden mittaan olen nimittänyt tätä 'Uusien kokemusten vuodeksi', en arvannut mitä kaikkea tähän voi vielä mahtua.
Paljoa en pysty, en aio nyt kertoa, mutta kyse on terveydestä ja sen menettämisestä. Täysin valoton ei tämänkään tunnelin pää suinkaan ole, mutta suuri matka on edessä.
Jos tahdot pysyä matkassa, on jatkossa kirjoitusten aihe varmasti vähän muuta kuin tähän asti. Mutta edelleen on kysymys auki; Ollaanks kohta perillä?
- Terhi
--
Kesän loppuun mahtui iloa, muutoksia ja ratkaisuja. Pari päivää edellisen kirjoituksen jälkeen sanoimme Rakkaan kanssa toisillemme Tahdon, näin kymmenen vuoden tiiviin yhteiselon sinetiksi. Tätä tietysti juhlimme tärkeimpien ja läheisimpien ihmisten kesken, ja kaikki sujui muuten mukavasti mallillaan.
Ehdin nauttia kesälomastani reilun viikon, kun kuulin että tulin valituksi koulutukseen johon hinkusin. Loma loppui lyhyeen, arki alkoi tohinalla ja tunsin olevani juuri oikeassa paikassa. Opin itsestäni lisää ja uutta tietoa tallentui pääkoppaan niin että humisi!
Kaiken positiivisen myllerryksen keskelle sitten eksyi yksi myrskypilvikin. Ensin se alkoi varovasta hattaraisesta epäilystä, kunnes muuttui liian pian huomattavasti tummemmaksi ja pelottavammaksi.
Nyt olen tässä, ja elämä heitti siis jälleen asiat ja arvot uuteen järjestykseen. Kun tämän vuoden mittaan olen nimittänyt tätä 'Uusien kokemusten vuodeksi', en arvannut mitä kaikkea tähän voi vielä mahtua.
Paljoa en pysty, en aio nyt kertoa, mutta kyse on terveydestä ja sen menettämisestä. Täysin valoton ei tämänkään tunnelin pää suinkaan ole, mutta suuri matka on edessä.
Jos tahdot pysyä matkassa, on jatkossa kirjoitusten aihe varmasti vähän muuta kuin tähän asti. Mutta edelleen on kysymys auki; Ollaanks kohta perillä?
- Terhi
keskiviikko 18. heinäkuuta 2012
Vilua kesän keskellä
Evässoppa poltti kielen tunnottomaksi muttei lämmittänyt toivotulla tavalla, kehtaisiko sitä pistää jumpaksi tässä ja nyt? Ottaen huomioon että toimistolla on lisäkseni vain yksi kollega, ei taukojumppa herättäisi kovin suurta ihmetystä. Mutta jääköön se nyt vielä aikeeksi, lämmittelen mieluummin kohta taukotilaa siivoskellen.
Tämä viikko on vasta puolillaan, mutta aika tuntuu silti loppuvan kesken. Niin hiljaista ja toimetonta kuin olo toimistolla onkin, on silti puuha jos toinenkin vielä hoidettava ennenkuin perjantaina viideltä suljen oven takanani lopullisesti. Tästä kuitenkin päästään sujuvasti yhteen huonoista puolistani; olen tehoton silloin kun aikaa on liikaa.
On ehdottomasti suuri vahvuus olla tehokas paineen alla mutta jos vastapuolena on suunnaton löysäily jos aikataulu ei olekaan niin tiukka, ei tulos ole sitten ihan niin paras mahdollinen. Tavallaanhan tästä tulee toistuva kehä; lykkään tehtäviä siihen kun ne on Pakko tehdä, ja toimin sitten tehokkaasti. Onko se järkevää? Ei, ei mitenkään. Tällä onnistun vain huolestuttamaan ympäristöäni, näyttämään kovinkin laiskalta ja aiheuttamaan itselleni turhaa stressiä.
Työnhaullisesti ajateltuna tämä on tietysti sellainen kuvio josta kerron taatusti vain sen toisen puolen; Työskentelen tehokkaasti paineen alla. Piste. Kolikon kääntöpuoli kuitenkin ärsyttää minua itseäni sen verran, että tahtoisin osata tehdä asialle jotain. Hyviä vinkkejä vastaanotetaan!
Eilen olin taas kovinkin reipas, ja soitin uudelle TPT:lle (käsite tutuksi täällä). Olin jännityksestä johtumatta oikeinkin reipas ja uskoakseni onnistuin kuullostamaan jopa ihan vakuuttavalta. Positiivinen kuva jäi ainakin itselleni siitä että tuntui kuin olisimme olleet TPT:n kanssa hyvinkin samalla aaltopituudella, puhuimme molemmat jopa toistemme päälle kun asiat nyt vain sattuivat tulemaan mieleen yhtäaikaa.
Ei tietysti saisi taas liikaa innostua, tiedän kyllä että toiset ihmiset osaavat kuulostaa hyvinkin kiinnostuneilta ja positiiviselta aivan jokaisen soittajan suhteen eikä sen tarvitse tarkoittaa sen enempää. Mutta kävi miten kävi, hakemus ansioluoetteloineen on nyt ilmoille lähetetty ja jään odottamaan jatkoa (kuten niin monen muunkin asian suhteen).
Sataako siellä?
- Terhi
Tämä viikko on vasta puolillaan, mutta aika tuntuu silti loppuvan kesken. Niin hiljaista ja toimetonta kuin olo toimistolla onkin, on silti puuha jos toinenkin vielä hoidettava ennenkuin perjantaina viideltä suljen oven takanani lopullisesti. Tästä kuitenkin päästään sujuvasti yhteen huonoista puolistani; olen tehoton silloin kun aikaa on liikaa.
On ehdottomasti suuri vahvuus olla tehokas paineen alla mutta jos vastapuolena on suunnaton löysäily jos aikataulu ei olekaan niin tiukka, ei tulos ole sitten ihan niin paras mahdollinen. Tavallaanhan tästä tulee toistuva kehä; lykkään tehtäviä siihen kun ne on Pakko tehdä, ja toimin sitten tehokkaasti. Onko se järkevää? Ei, ei mitenkään. Tällä onnistun vain huolestuttamaan ympäristöäni, näyttämään kovinkin laiskalta ja aiheuttamaan itselleni turhaa stressiä.
Työnhaullisesti ajateltuna tämä on tietysti sellainen kuvio josta kerron taatusti vain sen toisen puolen; Työskentelen tehokkaasti paineen alla. Piste. Kolikon kääntöpuoli kuitenkin ärsyttää minua itseäni sen verran, että tahtoisin osata tehdä asialle jotain. Hyviä vinkkejä vastaanotetaan!
Eilen olin taas kovinkin reipas, ja soitin uudelle TPT:lle (käsite tutuksi täällä). Olin jännityksestä johtumatta oikeinkin reipas ja uskoakseni onnistuin kuullostamaan jopa ihan vakuuttavalta. Positiivinen kuva jäi ainakin itselleni siitä että tuntui kuin olisimme olleet TPT:n kanssa hyvinkin samalla aaltopituudella, puhuimme molemmat jopa toistemme päälle kun asiat nyt vain sattuivat tulemaan mieleen yhtäaikaa.
Ei tietysti saisi taas liikaa innostua, tiedän kyllä että toiset ihmiset osaavat kuulostaa hyvinkin kiinnostuneilta ja positiiviselta aivan jokaisen soittajan suhteen eikä sen tarvitse tarkoittaa sen enempää. Mutta kävi miten kävi, hakemus ansioluoetteloineen on nyt ilmoille lähetetty ja jään odottamaan jatkoa (kuten niin monen muunkin asian suhteen).
Sataako siellä?
- Terhi
 |
| Jätskiä odotellessa voi käydä aika pitkäksi... |
torstai 5. heinäkuuta 2012
Ajatusten tulvaa
Istun viileässä toimistossa muutaman hassun (oikeasti :) ) ihmisen seurassa, omalla puolellani sermiä ja näppäimistöstä kuuluu tasainen naputus. Naputuksen aiheuttaa vuoroin sekavien ajatusten kirjaaminen vähän sinne sun tänne, vuoroin typerät mutta ah niin koukuttavat pikkupelit ja välillä jopa ihan oikeat työt.
Viimeksi mainittuja on yhä vähemmän ja vähemmän, mutta ilokseni tälläkin viikolla on sentään isoimman osan työpäivästä saanut tehdä sitä mistä maksetaan ja kokea itsensä oikeasti hyödylliseksi. Takaraivossa jokaisella meistä kytee pelko siitä, osaammeko tehdä niitä oikeita töitä ihan oikeasti tehokkaasti enää jatkossa? Alkuun tällainen maleksiminen oli ihan hauskaa vaihtelua, erittäin hektinen työympäristö kun vaihtui hetkessä siihen ettei kaikille enää ollutkaan töitä ja päivät piti täyttää milloin milläkin puuhalla. Toki tämä aiheutti myös pientä kateuden kipinää; miksi tuo saa vetää lonkkaa kun itse raadan pää sauhuten?
Nyt olemme jo siinä pisteessä ettei kukaan kadehdi mitään. Kaikilla on tasan yhtä vähän mitään oikeaa tekemistä, ja päivät kuluvat joko puuduttavan hitaasti tai mukavalla temmolla riippuen täysin siitä mitä tekemistä itse keksimme. Työn kuva itsessään kun vaati sen että lähes kaikkien on oltava kuitenkin jatkuvasti jonkinlaisissa valmiuksissa, ihan siestatasolle ei voi heittää.
Olemme huomanneet näiden viimeisten viikkojen opettaneen meille niin itsestämme kuin toisistammekin hurjasti uutta. Paitsi että päivämme täyttävät puolikepeät keskustelut siitä millä kukakin vapaa-aikansa täyttää ja mitä hauskaa on kenellekin elämän varrella tapahtunut, olemme päässeet myös pintaa syvemmälle: on tehty persoonallisuustestejä ja luonneanalyysejä, on pohdittu parisuhteita ja perhesuhteita läpi joka kannalta.
Tällainen 'linkitys' ei varmasti ole mahdollista joka työpaikalla. On täysin sattumienkin summaa minkälaista porukkaa mihinkin työhön ajautuu ja millainen työyhteisöstä syntyy. Meille on kuitenkin päässyt kasautumaan melko kirjava joukko persoonallisia, omaperäisiä ja mielettömän fiksuja ihmisiä. Keväällä tietoon tulleet vaikeudet ja irtisanomisten pelko on nivonut porukan yhteen entisestään; enemmän täällä on kuultu hysteeristä naurunkikatusta kuin itkuisia nyyhkäyksiä.
Tavallaan tuntuu jopa hassulta puhua 'meistä'. Taustoista en voi enkä haluakaan kauheasti yksityiskohtia paljastaa, mutta itse olen siis palannut tänne vasta vuoden alussa 'uutena vanhana työntekijänä'. Esimiestäni lukuunottamatta kaikki olivat uusia kasvoja, mutta työnkuvani mukaan minun oli silti hypättävä heitä opastamaan ja neuvomaan. Uskomattomalta tuntuu miten nopeasti pääsin sisään porukkaan, kuinka välittömästi kaikki ottivat minut joukkoonsa ja nyt on jo pitkään tuntunut siltä kuin olisin ollut täällä aina.
Sitä surullisempaa tietysti on tietää kaiken loppuvan aivan pian. Vaikka tyhjenevässä toimistossa hiipiminen on joinain päivinä niin turhan tuntuista, olen silti onnellinen siitä että saan olla viimeinen joka tämän paikan oven takanaan sulkee. Se tekee kaikesta jotenkin konkreettisempaa, jäähyväisistä helpompaa.
--
No mutta, oikeaakin asiaa oli ja jäin jaarittelemaan nyt ihan muuta.
Hain nimittäin koulutukseen! Jännittää kovasti. Kyseistä kurssia olen kytännyt siitä lähtien kun tiesin saapuvasta työttömyydestä, olen käännellyt asiaa mielessäni ja pohtinut plussia ja miinuksia. En ole sataprosenttisen varma onko kurssi juuri minua varten tehty, mutta päädyin siihen ettei siitä haittaakaan ole. Se kuitenkin liippaa sitä alaa jonka suuntaan olen kokoajan osoittanut kiinnostusta, mutta koulupapereita ei ko. alalta vielä taskusta löydy. Mikäs sen parempi sauma kuin nyt, kaikkien ovien ollessa avoinna, hakeutua ihan uusille urille? Ihan suoranaisesta alanvaihdosta nyt ei niinkään voi puhua, mutta kuitenkin juuri sellaista hommaa mitä olen haikaillut tekeväni seuraavaksi mutta työnantajat tuntuvat kaipaavan koulutusta.
Kuulin tosin ettei tuohonkaan koulutukseen ole niin helppoa päästä, vaikka luulin sen olevan ihan läpihuutojuttu kun se on TE-keskuksen tarjoama ja niitä järjestetään parikin kertaa vuodessa. Ei saisi olettaa mitään, katsotaan nyt mitä tuleman pitää.
Tavoitteena olisi löytää vielä useampia mukavia työtarjouksia ja pari hyvää koulutussunnitelmaa, ajatuksena se ettei liian kauaa tarvitsisi kotona makoilla. Tosin ajatus moisesta makoilusta on kovin absurdi olosuhteet huomioiden, mutta ehkä siitä lisää seuraavalla kerralla.
Ihanaa viikonloppua! <3
Terhi
Viimeksi mainittuja on yhä vähemmän ja vähemmän, mutta ilokseni tälläkin viikolla on sentään isoimman osan työpäivästä saanut tehdä sitä mistä maksetaan ja kokea itsensä oikeasti hyödylliseksi. Takaraivossa jokaisella meistä kytee pelko siitä, osaammeko tehdä niitä oikeita töitä ihan oikeasti tehokkaasti enää jatkossa? Alkuun tällainen maleksiminen oli ihan hauskaa vaihtelua, erittäin hektinen työympäristö kun vaihtui hetkessä siihen ettei kaikille enää ollutkaan töitä ja päivät piti täyttää milloin milläkin puuhalla. Toki tämä aiheutti myös pientä kateuden kipinää; miksi tuo saa vetää lonkkaa kun itse raadan pää sauhuten?
Nyt olemme jo siinä pisteessä ettei kukaan kadehdi mitään. Kaikilla on tasan yhtä vähän mitään oikeaa tekemistä, ja päivät kuluvat joko puuduttavan hitaasti tai mukavalla temmolla riippuen täysin siitä mitä tekemistä itse keksimme. Työn kuva itsessään kun vaati sen että lähes kaikkien on oltava kuitenkin jatkuvasti jonkinlaisissa valmiuksissa, ihan siestatasolle ei voi heittää.
Olemme huomanneet näiden viimeisten viikkojen opettaneen meille niin itsestämme kuin toisistammekin hurjasti uutta. Paitsi että päivämme täyttävät puolikepeät keskustelut siitä millä kukakin vapaa-aikansa täyttää ja mitä hauskaa on kenellekin elämän varrella tapahtunut, olemme päässeet myös pintaa syvemmälle: on tehty persoonallisuustestejä ja luonneanalyysejä, on pohdittu parisuhteita ja perhesuhteita läpi joka kannalta.
Tällainen 'linkitys' ei varmasti ole mahdollista joka työpaikalla. On täysin sattumienkin summaa minkälaista porukkaa mihinkin työhön ajautuu ja millainen työyhteisöstä syntyy. Meille on kuitenkin päässyt kasautumaan melko kirjava joukko persoonallisia, omaperäisiä ja mielettömän fiksuja ihmisiä. Keväällä tietoon tulleet vaikeudet ja irtisanomisten pelko on nivonut porukan yhteen entisestään; enemmän täällä on kuultu hysteeristä naurunkikatusta kuin itkuisia nyyhkäyksiä.
Tavallaan tuntuu jopa hassulta puhua 'meistä'. Taustoista en voi enkä haluakaan kauheasti yksityiskohtia paljastaa, mutta itse olen siis palannut tänne vasta vuoden alussa 'uutena vanhana työntekijänä'. Esimiestäni lukuunottamatta kaikki olivat uusia kasvoja, mutta työnkuvani mukaan minun oli silti hypättävä heitä opastamaan ja neuvomaan. Uskomattomalta tuntuu miten nopeasti pääsin sisään porukkaan, kuinka välittömästi kaikki ottivat minut joukkoonsa ja nyt on jo pitkään tuntunut siltä kuin olisin ollut täällä aina.
Sitä surullisempaa tietysti on tietää kaiken loppuvan aivan pian. Vaikka tyhjenevässä toimistossa hiipiminen on joinain päivinä niin turhan tuntuista, olen silti onnellinen siitä että saan olla viimeinen joka tämän paikan oven takanaan sulkee. Se tekee kaikesta jotenkin konkreettisempaa, jäähyväisistä helpompaa.
--
No mutta, oikeaakin asiaa oli ja jäin jaarittelemaan nyt ihan muuta.
Hain nimittäin koulutukseen! Jännittää kovasti. Kyseistä kurssia olen kytännyt siitä lähtien kun tiesin saapuvasta työttömyydestä, olen käännellyt asiaa mielessäni ja pohtinut plussia ja miinuksia. En ole sataprosenttisen varma onko kurssi juuri minua varten tehty, mutta päädyin siihen ettei siitä haittaakaan ole. Se kuitenkin liippaa sitä alaa jonka suuntaan olen kokoajan osoittanut kiinnostusta, mutta koulupapereita ei ko. alalta vielä taskusta löydy. Mikäs sen parempi sauma kuin nyt, kaikkien ovien ollessa avoinna, hakeutua ihan uusille urille? Ihan suoranaisesta alanvaihdosta nyt ei niinkään voi puhua, mutta kuitenkin juuri sellaista hommaa mitä olen haikaillut tekeväni seuraavaksi mutta työnantajat tuntuvat kaipaavan koulutusta.
Kuulin tosin ettei tuohonkaan koulutukseen ole niin helppoa päästä, vaikka luulin sen olevan ihan läpihuutojuttu kun se on TE-keskuksen tarjoama ja niitä järjestetään parikin kertaa vuodessa. Ei saisi olettaa mitään, katsotaan nyt mitä tuleman pitää.
Tavoitteena olisi löytää vielä useampia mukavia työtarjouksia ja pari hyvää koulutussunnitelmaa, ajatuksena se ettei liian kauaa tarvitsisi kotona makoilla. Tosin ajatus moisesta makoilusta on kovin absurdi olosuhteet huomioiden, mutta ehkä siitä lisää seuraavalla kerralla.
Ihanaa viikonloppua! <3
Terhi
torstai 28. kesäkuuta 2012
Jännän äärellä
Käytin tämän aamun varsin tehokkaissa merkeissä, sillä harjoittelin yksinpuheluna työmatkani aikana tulevaa soittoa The Potentiaaliselle Työnantajalle (TPT). Kyseinen monologi vei ajatukset niin kattavasti suuntaansa että ajoin eväskaupan ohi, jolloin jouduin tekemään viimehetkellä tiukan kurvin seuraavan Valintatalon pihaan - mutta oli se kai sen arvoista.
Työkoneille kirjauduttuani vetäydyin sitten tyhjään neukkariin suorittamaan puhelua kädet vapisten niin pahasti että puhelin meinasi livetä lattialle. Uskoakseni onnistuin kuulostamaan silti edes jonkin verran vakuuttavalta ja osaavalta, tosin varmasti myös hermoiluni kuului langan toiseen päähän mutta veikkaan etten ole ainoa joka vastaavissa puheluissa jännittää.
Mielestäni tällaiset ennen hakemuksen lähettämistä tehtävät puhelinsoitot ovat mielettömän tärkeitä, ja ne kannattaa ehdottomasti hoitaa varsinkin jos kyseinen TPT on oikeasti kiinnostava. Myönnän etten itse ole läheskään kaikkiin hakemiini paikkoihin soitellut (en ennen hakua enkä jälkeenkään), mutta parhaimpien paikkojen kohdalla tämä on jäänyt harmittamaan. Tänä päivänä kun työnhakijoita riittää jonoiksi asti, on erittäin tärkeä päästä erottautumaan joukosta kaikin mahdollisin tavoin. Niillä työrintamilla joihin itse pyrin ei varmaankaan arvostettaisi tuoksuvia glitter-koristeltuja työhakemuksia, joten uskon että asiallinen ja reipas puhelinsoitto merkitsee paljon.
Kyseinen puhelinkeskustelu TPT:n kanssa auttoi osaltaan nostamaan sen kadonneen innostuksen taas oikeisiin uomiinsa, ja sain laadittua työhakemuksen joka on ainakin omasta mielestäni varsin onnistunut. Toki oikoluetutin sen vielä rakkaan avomieheni suunnalla jotta sain tärkeän toisen mielipiteen asialle.
Nyt en voi kuin odottaa, ja tarkkailla samalla seuraavien TPT:iden pulpahtamista esille. Tahdon suhtautua koko työnhakuprosessiin myös niin että jokainen hakemus, tiedustelu ja varsinkin haastattelu antaa erittäin tärkeää kokemusta josta on pelkästään hyötyä.
Näillä mennään. Huomenna on työnhakuni kannalta erittäin oleellinen päivä: kampaajakäynti. Itsevarmuus kun lähtee huolitellusta ulkonäöstä, mikäs sen tärkeämpää kuin siisti leikkaus hiuksissa ;)
Terhi (ja vähän liikaa kahvia, jälleen)
Ps. Kuinka ärsyttävää voi olla pitää puhelimen ääniä täysillä jotta varmasti kuulee ne tärkeimmät puhelut, ja samaan aikaan on meneillään joku puhelinmyyjien tehoviikko? Ärh.
Työkoneille kirjauduttuani vetäydyin sitten tyhjään neukkariin suorittamaan puhelua kädet vapisten niin pahasti että puhelin meinasi livetä lattialle. Uskoakseni onnistuin kuulostamaan silti edes jonkin verran vakuuttavalta ja osaavalta, tosin varmasti myös hermoiluni kuului langan toiseen päähän mutta veikkaan etten ole ainoa joka vastaavissa puheluissa jännittää.
Mielestäni tällaiset ennen hakemuksen lähettämistä tehtävät puhelinsoitot ovat mielettömän tärkeitä, ja ne kannattaa ehdottomasti hoitaa varsinkin jos kyseinen TPT on oikeasti kiinnostava. Myönnän etten itse ole läheskään kaikkiin hakemiini paikkoihin soitellut (en ennen hakua enkä jälkeenkään), mutta parhaimpien paikkojen kohdalla tämä on jäänyt harmittamaan. Tänä päivänä kun työnhakijoita riittää jonoiksi asti, on erittäin tärkeä päästä erottautumaan joukosta kaikin mahdollisin tavoin. Niillä työrintamilla joihin itse pyrin ei varmaankaan arvostettaisi tuoksuvia glitter-koristeltuja työhakemuksia, joten uskon että asiallinen ja reipas puhelinsoitto merkitsee paljon.
Kyseinen puhelinkeskustelu TPT:n kanssa auttoi osaltaan nostamaan sen kadonneen innostuksen taas oikeisiin uomiinsa, ja sain laadittua työhakemuksen joka on ainakin omasta mielestäni varsin onnistunut. Toki oikoluetutin sen vielä rakkaan avomieheni suunnalla jotta sain tärkeän toisen mielipiteen asialle.
Nyt en voi kuin odottaa, ja tarkkailla samalla seuraavien TPT:iden pulpahtamista esille. Tahdon suhtautua koko työnhakuprosessiin myös niin että jokainen hakemus, tiedustelu ja varsinkin haastattelu antaa erittäin tärkeää kokemusta josta on pelkästään hyötyä.
Näillä mennään. Huomenna on työnhakuni kannalta erittäin oleellinen päivä: kampaajakäynti. Itsevarmuus kun lähtee huolitellusta ulkonäöstä, mikäs sen tärkeämpää kuin siisti leikkaus hiuksissa ;)
Terhi (ja vähän liikaa kahvia, jälleen)
Ps. Kuinka ärsyttävää voi olla pitää puhelimen ääniä täysillä jotta varmasti kuulee ne tärkeimmät puhelut, ja samaan aikaan on meneillään joku puhelinmyyjien tehoviikko? Ärh.
maanantai 25. kesäkuuta 2012
Ripaus rohkeutta, hitunen innostusta
Tiedätkö kuinka tilanteet ja hetket osaavat joskus karata pahasti ohi?
Kun olet jostakin asiasta mielettömän innostunut, täynnä energiaa ja ideoita Tehdä Jotakin suurta ja pistää pyörät pyörimään. Ja kun kaikki tuo energia pitääkin pistää takataskuun odottamaan oikeaa hetkeä, kun ihan vielä ei pysty asioita eteenpäin rullauttamaan. Ja sitten kun tämä oikea hetki tulee, kaivat energiapallon takataskusta -- vain huomataksesi että se on lytistynyt.
Työnhaussa käy useinkin näin. Näen mielenkiintoisen ilmoituksen, luen ensin epäilevästi rivit etu- ja takaperin löytääkseni sieltä epäkohtia. Kun näitä ei löydykään, näen jo mielessäni itseni marssimassa kyseiseen firmaan käsi ojossa valmiina tarttumaan toimeen ja viihtymään työssä joka on Juuri Minulle Tarkoitettu. Huomaan että ko. yritykseen voi olla yhteydessä vasta seuraavalla viikolla, ja päättäväisesti suunnittelen soittavani ensin (tehden vaikutuksen innokkuudellani) ja laativani hakemuksen vasta sitten. Kuulostaa hyvältä, eikö?
Seuraavat pari päivää menee edelleen positiivisen innokkuuden ympäröimänä, kelaan mielessäni nasevia työhakemuslauseita ja näppäriä puhelinkeskustelun aloituksia. Pohdin jo asiaa niinkin pitkälle mitä mahtaisin mahdolliseen haastatteluun pukea päälleni, saankohan nykyisestä työstäni vapaapäivää tarvittaessa ja tukun muita vastaavia ajatuksia.
Kunnes pikkuhljaa, melkein huomaamatta, arjen touhut vievät ajatukset muille urille ja työnhaulliset seikat jäävät taustalle vaimeina pyörimään. Tulee päivä jolloin voisin olla yhteydessä tähän mahdollisesti juuri minua odottavaan yritykseen, hetki jolloin on oikeasti aika tarttua luuriin ja tehdä vaikutus osaamisellaan. Mutta missä onkaan tarvittava into?
Muutaman päivän odoteltuani mieleni on alkanut ovelasti keksimään myös niitä negatiivisempiakin puolia kyseistä työtä ajatellen, varmuus on vaihtunut epävarmuudeksi ja energia latistunut pohjalukemiin. Eipä tämä taida olla minua varten, työaikakin on hankala ja piti välillä kokeilla jotakin uudenlaista... Miksi ihmeessä ihminen tekee itselleen näin?
Ymmärrän toki että asioihin on hyvä ottaa pieni etäisyys eikä lähteä suin päin ryntäämään sen ensimmäisen innonpuuskan siivittämänä mihin vain. Pieni harkinta ei ole koskaan pahasta, mutta miksi mieleni saa asian kääntymään aina ihan päälaelleen?
Ostaisin siis mieluusti joko pussillisen impulsiivisuutta, tai nipun kestävämpää innokkuutta joka ei lässähdä yhden viikonlopun aikana. Kaikki tarjoukset huomioidaan.
Kun olet jostakin asiasta mielettömän innostunut, täynnä energiaa ja ideoita Tehdä Jotakin suurta ja pistää pyörät pyörimään. Ja kun kaikki tuo energia pitääkin pistää takataskuun odottamaan oikeaa hetkeä, kun ihan vielä ei pysty asioita eteenpäin rullauttamaan. Ja sitten kun tämä oikea hetki tulee, kaivat energiapallon takataskusta -- vain huomataksesi että se on lytistynyt.
Työnhaussa käy useinkin näin. Näen mielenkiintoisen ilmoituksen, luen ensin epäilevästi rivit etu- ja takaperin löytääkseni sieltä epäkohtia. Kun näitä ei löydykään, näen jo mielessäni itseni marssimassa kyseiseen firmaan käsi ojossa valmiina tarttumaan toimeen ja viihtymään työssä joka on Juuri Minulle Tarkoitettu. Huomaan että ko. yritykseen voi olla yhteydessä vasta seuraavalla viikolla, ja päättäväisesti suunnittelen soittavani ensin (tehden vaikutuksen innokkuudellani) ja laativani hakemuksen vasta sitten. Kuulostaa hyvältä, eikö?
Seuraavat pari päivää menee edelleen positiivisen innokkuuden ympäröimänä, kelaan mielessäni nasevia työhakemuslauseita ja näppäriä puhelinkeskustelun aloituksia. Pohdin jo asiaa niinkin pitkälle mitä mahtaisin mahdolliseen haastatteluun pukea päälleni, saankohan nykyisestä työstäni vapaapäivää tarvittaessa ja tukun muita vastaavia ajatuksia.
Kunnes pikkuhljaa, melkein huomaamatta, arjen touhut vievät ajatukset muille urille ja työnhaulliset seikat jäävät taustalle vaimeina pyörimään. Tulee päivä jolloin voisin olla yhteydessä tähän mahdollisesti juuri minua odottavaan yritykseen, hetki jolloin on oikeasti aika tarttua luuriin ja tehdä vaikutus osaamisellaan. Mutta missä onkaan tarvittava into?
Muutaman päivän odoteltuani mieleni on alkanut ovelasti keksimään myös niitä negatiivisempiakin puolia kyseistä työtä ajatellen, varmuus on vaihtunut epävarmuudeksi ja energia latistunut pohjalukemiin. Eipä tämä taida olla minua varten, työaikakin on hankala ja piti välillä kokeilla jotakin uudenlaista... Miksi ihmeessä ihminen tekee itselleen näin?
Ymmärrän toki että asioihin on hyvä ottaa pieni etäisyys eikä lähteä suin päin ryntäämään sen ensimmäisen innonpuuskan siivittämänä mihin vain. Pieni harkinta ei ole koskaan pahasta, mutta miksi mieleni saa asian kääntymään aina ihan päälaelleen?
Ostaisin siis mieluusti joko pussillisen impulsiivisuutta, tai nipun kestävämpää innokkuutta joka ei lässähdä yhden viikonlopun aikana. Kaikki tarjoukset huomioidaan.
(marjapiirakka on huomattavasti työnhakua positiivisempi pakkaus)
torstai 21. kesäkuuta 2012
Pientä välitilinpäätöstä
Kun jätetään huomioimatta se tosiasia että tämäkin blogi kuivui kokoon pian alkunsa jälkeen, voidaan sopivasti hymyillen jatkaa eteenpäin kuin väliaikaa ei olisikaan. Eikö?
Elämä on niin kovin samanlaista kuin vielä edellisissä kirjoituksissa, ajatukset kulkevat osittain samoissa uomissa ja perhekin sama - silti kaikki on toisin. Niin älyttömän paljon on tapahtunut, niin monet asiat muuttuneet ja niin paljon erilaista ehditty kokemaan.
Viimeisimmässä kirjoituksessa olin asunnonmyymistunnelmissa, mieli täyttyi jännityksestä ja haikeudesta. Aiemmissa postauksissa pohdin jo pidemmälle tulevaan; miten käy keskimmäisen aloitellessa koulutaivaltaan kun ei äiti olekaan enää kotona päivittäin. Nautin lumisista ulkotouhuista pienimmän kanssa samalla kun isommat viettivät aamupäivän koulussa ja kerhossa, kiirehdimme iltapäiväksi tyttöjä hakemaan ja välipalaa pohtimaan.
Kuin suureen liukuhihnaan hypäten alkoivat asiat pyörimään eteenpäin omalla painollaan. Asunto tuli myydyksi, uusi koti löytyi mitä parhaimmalta seudulta tuoden elämäämme roppakaupalla lisää ihmisiä ja väriä. Sini kotiutui uuteen kouluunsa välittömästi (asia jota eniten pelkäsin kuntavaihdoksessa), ja Neallekin oli eskari aivan oma ympäristö.
Suurin muutos toki kaikkeen arkiseen oli oma työhönpaluuni. Otto aloitti mukavassa päiväkodissa, ja siihen liittyvät kuviot lähtivät nekin omalla painollaan ihmeen sujuvasti eteenpäin. Sosiaalisuus ja sopeutuvaisuus joilla jokaista lastamme on siunattu, on uskomattoman suuri apu kaikissa eteen tulevissa muutoksissa. Tottakai jokainen jännittää alkuun uudenlaisia tilanteita ja ihmisiä, mutta asioista on aina puhuttu paljon etukäteen ja melko nopeasti jokainen on löytänyt paikkansa laumassa niin päiväkodissa, kerhoissa kuin koulussakin. Sivusilmällä seuraten (ja edellämainituissa paikoissa käytyjen keskustelujen kautta) huomaa miten selvästikin lastemme seurassa on ns. helppo olla, ja he ottavat jokaisen kaverin huomioon niin ryhmässä kuin kahdenkeskisissäkin tilanteissa.
Kuulostaa liialliseltakin hehkutukselta, mutta kuka äiti nyt ei lapsiaan kehuisi? Tottakai jokaisesta löytyvät myös ne omat heikkoutensa myös sosiaalisissa tilanteissa. Otto asettuu ehkä hiukan liian helposti vielä altavastaajan asemaan eikä aina osaa pitää puoliaan, onneksi sitä harjoitellaan päivittäin siskojen seurassa. Nea haluaisi vähän turhan usein tehdä asiat juuri oman päänsä mukaan joka tietysti aiheuttaa omanlaisiaan ongelmia niin kotona kuin kavereiden seurassa. Sini taas tahtoisi niin kovasti miellyttää aina ja kaikkia, ettei aina oikein tiedä miten sitä ehtisikään olla jokaisen kaverin kanssa varmasti mahdollisimman paljon. Mutta kuten sanottua, jokainen ipana on omassa kaveripiirissään toivottua ja mieluista seuraa, ja näin on hyvä. Itselläni ei koskaan ollut moisen suuruista kaverilaumaa ympärillä, ja tiedän sen olevan varmasti vain rikkaus elämässä pitkälle eteenpäin.
Oma työelämäni jatkui kaiken jännittämisen ja stressaamisenkin jälkeen lopulta lähes täsmälleen siitä mihin jäinkin, samoissa kuvioissa mielekkäässä ympäristössä. Pääsin uskomattoman nopeasti ns. sisään porukkaan, löysin paikkani tässä yhteisössä joka on täynnä värikkäitä, mielenkiintoisia, kaiken ikäisiä ja kokoisia persoonia. Kaikki näytti aivan liian hyvältä ollakseen pysyvää, ja niin nurkan takaa sitten hyppäsikin iso paha YT-peikko pyyhkäisten toimistomme tyhjäksi ja kokoon kuivuvaksi.
Tässä sitä siis ollaan. Työpäiviä riittää heinäkuun loppupuolelle asti, ja itse työmäärä vähenee jatkuvalla syötöllä. Mielialat ovat vaihdelleet tässä keväästä lähtien surullisesta stressaavaksi ja hermoilevaksi, aina toiveikkaaseen ja positiiviseen suuntaan taas välillä ahdistukseen koukaten. Toimistollamme tunnelma on ehtinyt olemaan kaikkea tätä, enemmän kuitenkin hysteerisiä naurunpuuskia ja mielipuolista huumoria. Murheen ja masennuksen aalloissa ei täällä ole kauaa eletty kerrallaan, vaikkakin meistä jokainen on niitäkin tunteita joutunut kohtaamaan.
Mitä nyt? Sen kuin tietäisi. Työpaikkoja on haettu, tilaisuuksia löydetty ja niitä on myös kulkenut ohitse. Itsetutkiskelun aika on nyt enemmän kuin koskaan, ja samalla tahtoisin vain niin kovasti jatkaa jo sujumaan lähtenyttä arkea sellaisenaan kuin se ehti olemaan. En voi olla miettimättä säännöllisesti; olinko liian tyytyväinen? Hehkutinko liikaa onneani ja positiivisia sattumuksia, enkö varautunut tarpeeksi mahdollisiin notkoihin? Seuraavassa mutkassa huomaankin taas jo kääntäneeni katseen tulevaisuuteen pelkkää positiivista hehkua poskillani: Tämän oli määrä tapahtua. Nyt pystyn ottamaan ohjat käsiini, löytämään sen urapolun joka on juuri Minua varten tai mahdollisesti kouluttautumaan kohti aivan uusia tuulia.
Koitan epätoivoisempien ajatusten vallatessa mieltä suunnata katseen kohti kotia. Oma, täydellinen ja kaikkein rakkain perheeni on se joka antaa voimia tilanteeseen kuin tilanteeseen. Kymmenen vuoden ajan olemme rakentaneet yhteistä polkua joka on kulkenut niin leppoisia rantareittejä pitkin kuin myös välillä oksaisempaa metsätietäkin koukkien. Uskon vakaasti että vahvakin rakkaus ja yhteenkuuluvuuden tunne tarvitsee aika ajoin pientä kehityskeskusteluiden ja syvempien pohdintojen rypästä joka vahvistaa perustaa entisestään. Yhdessä on hyvä olla, ja mikään muu ei voisi olla parempaa.
__
Tästä on hyvä jatkaa. Lupaan täyttää blogin jatkossa kattavilla päivityksillä aiheista 'Mikä minusta tulee isona?', 'Mikä työvoimatoimistossa käymisessä ahdistaa?' sekä 'Voisiko minusta oikeasti olla tuohon?'. Päivitystiheydestä on turha luvata mitään, mennään päivä kerrallaan.
Kiitos, pidäthän itsestäsi huolta?
Terhi
Ripaus Oton positiivisuutta tarttuu väkisinkin, nautitaan kesästä <3
Elämä on niin kovin samanlaista kuin vielä edellisissä kirjoituksissa, ajatukset kulkevat osittain samoissa uomissa ja perhekin sama - silti kaikki on toisin. Niin älyttömän paljon on tapahtunut, niin monet asiat muuttuneet ja niin paljon erilaista ehditty kokemaan.
Viimeisimmässä kirjoituksessa olin asunnonmyymistunnelmissa, mieli täyttyi jännityksestä ja haikeudesta. Aiemmissa postauksissa pohdin jo pidemmälle tulevaan; miten käy keskimmäisen aloitellessa koulutaivaltaan kun ei äiti olekaan enää kotona päivittäin. Nautin lumisista ulkotouhuista pienimmän kanssa samalla kun isommat viettivät aamupäivän koulussa ja kerhossa, kiirehdimme iltapäiväksi tyttöjä hakemaan ja välipalaa pohtimaan.
Kuin suureen liukuhihnaan hypäten alkoivat asiat pyörimään eteenpäin omalla painollaan. Asunto tuli myydyksi, uusi koti löytyi mitä parhaimmalta seudulta tuoden elämäämme roppakaupalla lisää ihmisiä ja väriä. Sini kotiutui uuteen kouluunsa välittömästi (asia jota eniten pelkäsin kuntavaihdoksessa), ja Neallekin oli eskari aivan oma ympäristö.
Suurin muutos toki kaikkeen arkiseen oli oma työhönpaluuni. Otto aloitti mukavassa päiväkodissa, ja siihen liittyvät kuviot lähtivät nekin omalla painollaan ihmeen sujuvasti eteenpäin. Sosiaalisuus ja sopeutuvaisuus joilla jokaista lastamme on siunattu, on uskomattoman suuri apu kaikissa eteen tulevissa muutoksissa. Tottakai jokainen jännittää alkuun uudenlaisia tilanteita ja ihmisiä, mutta asioista on aina puhuttu paljon etukäteen ja melko nopeasti jokainen on löytänyt paikkansa laumassa niin päiväkodissa, kerhoissa kuin koulussakin. Sivusilmällä seuraten (ja edellämainituissa paikoissa käytyjen keskustelujen kautta) huomaa miten selvästikin lastemme seurassa on ns. helppo olla, ja he ottavat jokaisen kaverin huomioon niin ryhmässä kuin kahdenkeskisissäkin tilanteissa.
Kuulostaa liialliseltakin hehkutukselta, mutta kuka äiti nyt ei lapsiaan kehuisi? Tottakai jokaisesta löytyvät myös ne omat heikkoutensa myös sosiaalisissa tilanteissa. Otto asettuu ehkä hiukan liian helposti vielä altavastaajan asemaan eikä aina osaa pitää puoliaan, onneksi sitä harjoitellaan päivittäin siskojen seurassa. Nea haluaisi vähän turhan usein tehdä asiat juuri oman päänsä mukaan joka tietysti aiheuttaa omanlaisiaan ongelmia niin kotona kuin kavereiden seurassa. Sini taas tahtoisi niin kovasti miellyttää aina ja kaikkia, ettei aina oikein tiedä miten sitä ehtisikään olla jokaisen kaverin kanssa varmasti mahdollisimman paljon. Mutta kuten sanottua, jokainen ipana on omassa kaveripiirissään toivottua ja mieluista seuraa, ja näin on hyvä. Itselläni ei koskaan ollut moisen suuruista kaverilaumaa ympärillä, ja tiedän sen olevan varmasti vain rikkaus elämässä pitkälle eteenpäin.
Oma työelämäni jatkui kaiken jännittämisen ja stressaamisenkin jälkeen lopulta lähes täsmälleen siitä mihin jäinkin, samoissa kuvioissa mielekkäässä ympäristössä. Pääsin uskomattoman nopeasti ns. sisään porukkaan, löysin paikkani tässä yhteisössä joka on täynnä värikkäitä, mielenkiintoisia, kaiken ikäisiä ja kokoisia persoonia. Kaikki näytti aivan liian hyvältä ollakseen pysyvää, ja niin nurkan takaa sitten hyppäsikin iso paha YT-peikko pyyhkäisten toimistomme tyhjäksi ja kokoon kuivuvaksi.
Tässä sitä siis ollaan. Työpäiviä riittää heinäkuun loppupuolelle asti, ja itse työmäärä vähenee jatkuvalla syötöllä. Mielialat ovat vaihdelleet tässä keväästä lähtien surullisesta stressaavaksi ja hermoilevaksi, aina toiveikkaaseen ja positiiviseen suuntaan taas välillä ahdistukseen koukaten. Toimistollamme tunnelma on ehtinyt olemaan kaikkea tätä, enemmän kuitenkin hysteerisiä naurunpuuskia ja mielipuolista huumoria. Murheen ja masennuksen aalloissa ei täällä ole kauaa eletty kerrallaan, vaikkakin meistä jokainen on niitäkin tunteita joutunut kohtaamaan.
Mitä nyt? Sen kuin tietäisi. Työpaikkoja on haettu, tilaisuuksia löydetty ja niitä on myös kulkenut ohitse. Itsetutkiskelun aika on nyt enemmän kuin koskaan, ja samalla tahtoisin vain niin kovasti jatkaa jo sujumaan lähtenyttä arkea sellaisenaan kuin se ehti olemaan. En voi olla miettimättä säännöllisesti; olinko liian tyytyväinen? Hehkutinko liikaa onneani ja positiivisia sattumuksia, enkö varautunut tarpeeksi mahdollisiin notkoihin? Seuraavassa mutkassa huomaankin taas jo kääntäneeni katseen tulevaisuuteen pelkkää positiivista hehkua poskillani: Tämän oli määrä tapahtua. Nyt pystyn ottamaan ohjat käsiini, löytämään sen urapolun joka on juuri Minua varten tai mahdollisesti kouluttautumaan kohti aivan uusia tuulia.
Koitan epätoivoisempien ajatusten vallatessa mieltä suunnata katseen kohti kotia. Oma, täydellinen ja kaikkein rakkain perheeni on se joka antaa voimia tilanteeseen kuin tilanteeseen. Kymmenen vuoden ajan olemme rakentaneet yhteistä polkua joka on kulkenut niin leppoisia rantareittejä pitkin kuin myös välillä oksaisempaa metsätietäkin koukkien. Uskon vakaasti että vahvakin rakkaus ja yhteenkuuluvuuden tunne tarvitsee aika ajoin pientä kehityskeskusteluiden ja syvempien pohdintojen rypästä joka vahvistaa perustaa entisestään. Yhdessä on hyvä olla, ja mikään muu ei voisi olla parempaa.
__
Tästä on hyvä jatkaa. Lupaan täyttää blogin jatkossa kattavilla päivityksillä aiheista 'Mikä minusta tulee isona?', 'Mikä työvoimatoimistossa käymisessä ahdistaa?' sekä 'Voisiko minusta oikeasti olla tuohon?'. Päivitystiheydestä on turha luvata mitään, mennään päivä kerrallaan.
Kiitos, pidäthän itsestäsi huolta?
Terhi
