Elämää allakan mukaan.

Heti alkuun on huomautettava että tämä ja edellinen kirjoitus on laadittu ns. sytostaattihuuruissa, eli pahoittelen vilpittömästi jos ajatuksistani ei saa tolkkua. En kuitenkaan sen kummemmin tahdo näitä palata myöhemmin editoimaan, sillä mielestäni ajatusvirran tulee näkyä juuri sellaisena kuin se on.

--


Tässä sitä ollaan. Huomasin eilen illalla että lääkedosettini on paras keino kertomaan vastauksen siihen mikä viikonpäivä on menossa, olettaen toki että olen muistaut ottaa jokaisen pillerin ajallaan. Niistä taas on puhelin täynnä muistutuksia, ja pyrin ottamaan lääkepussukkani esille aamulla ensimmäisenä kun alakertaan hiivin.

Hoitorumba vol. 2 siis menossa. Itse tiputus meni taas ihan sujuvasti, ehkä aika kävi tällä kertaa jopa vähän pitkäksi. Paikalla oli huomattavasti enemmän potilaita kuin edelliskerralla, televisiosta tuli suomifilmi lähes äänettömällä ja olin jokseenkin levoton. Käväisin välillä kyllä keittiön puolella leipää syömässä ja muuten seikkailemassa, mutta ensi kerralla aion varata mielekästä lukemista mukaan.

Koen osittaista ahdistusta siitä että olen hetkessä muuttanut tämän blogini pelkästään sairauskertomukseksi. Toisaalta taas yritän itselleni vakuuttaa että tahdon näyttää elämänkirjoni sellaisena kuin se nyt on, tämä kun täyttää vallan suuren palan arkea juuri nyt. Mutta onhan sitä muutakin. Joulu hiipii lähemmäs, vaikka viimeisetkin lumennokareet ovat jo jokin aika sitten joutuneet väistymään kuralätäkköjen tieltä. Otsikko viittaa lähinnä siihen että joudun jo nyt suunnittelemaan tulevat puuhani sen mukaan mikä vaihe on menossa; hoitoviikko, vähän parempi viikko vaiko taukoviikko. Ja näistäkin välietapeista kun ei oikein voi varmaksi sanoa, sen olen jo oppinut. Vaikkei kaikkein suurin lääkeryöppy olisikaan niskassa, voi olo olla silti aivan vetämätön. Ja toisaalta, myös lääkepäiviin on mahtunut muutama energisempikin jakso, eli mene ja tiedä.

Hiustenlähtö etenee tohinalla. Vielä pari päivää sitten ei eroa entiseen huomannut jos tukkaa piti kiinni, nyt on sen verran ohuet höyhenet ettei voi olla huomaamatta. Itse olen toki tilanteeseen jollain tapaa jo joutunut sopeutumaan, mutta tiedän jo valmiiksi että suurimmat kynnykset kiivetään sitten kun tulee ns. edustustilaisuuksia joulujuhlien ja vastaavien merkeissä.

Olen varannut tosiaan itselleni pari kivaa huivia, ja hankkinut peruukin. Ajatukseni peruukista vaihtelevat laidasta toiseen, enkä vieläkään osaa sanoa tuleeko sitä pidettyä. Pidän normaalielämässä hiusksistani mahdollisimman luonnollisina, ja siihen nähden peruukki on turhan laitetun oloinen. Toki se on huolella valittu ja oikein hyvänoloinen, mutta nähtäväksi jää hiippailenko sittenkin mieluummin pipoissa ja huiveissa.

Lapset suhtautuvat hiustenlähtöön kukin omalla tavallaan. Siinä missä Oton asenne on lähinnä 'Hei, siistiä! Äitistä tulee kalju!', ei Nea halua oikein sulattaa koko touhua ja haluaa etten juurikaan näyttäydy sitten pää paljaana. Sini taas on omaan tyyliinsä diplomaattisen hiljainen aiheesta, ei tunnu olevan ahdistunut muttei juuri kommentoi. Tietäväthän he että tilanne palautuu sitten taas ajan kuluessa normaaliksi (jos sitä sanaa voi tässä yhteydessä käyttää).

Muutoinkin koko lasten suhtautuminen sairauteen on tähän mennessä ollut varsin hyvä. Pientä stressiä on toki ollut ilmassa, varsinkin heti leikkauksen jälkeen ja edelliskerran päivystysreissulla. Selkeästi heidän on myös ollut välillä vaikea muistaa onko äidillä nyt parempi vai huonompi päivä ja miten pitää milloinkin olla. Olemme silti onneksi pystyneet pitämään lasten elämän niin lähellä normaalia arkea kuin mahdollista, eikä vielä ainakaan ole näkyvisssä isompia ahdistuksia tai huolenpuuskia. Onneksi ovat vielä sen ikäisiä että melko avoimesti kertovat tunteistaan ja ajatuksistaan, ja ne pystytään sitten käsittelemään pieninä paloina.

Pahoittelen jos ajatustulvani katkaisen nyt kuin seinään, mutta huomaan ettei pää taas oikein pidä pitkistä hetkistä näytön edessä. Keskityn laittamaan saunan päälle piiiitkästä aikaa, odottelen loppuperhettä kotiin harrastusreissulta ja hyppään Oton viereen lukemaan Rölliä.

Ihana, paras arki. Vaikka sitten vähän puolikkaanakin välillä.

- Terhi