Ajatuskaa.

Liitän tähän suoraan eilisen viestini Rintasyöpäyhdistyksen sivuilta. Mitä sitä kaunistelemaan.

Ehdin aivan turhaan unohtamaan jo kaiken paskan, vaikka muistin sen kivun ja tuskan ajattelin että hengissä silti selvisin ensimmäisestä hoitoryöpystä, siinä ne menee seuraavatkin.

Olin muka unohtanut kuinka viimeksi pelkäsin vuoroin kuolemaa ja vuoroin sitä että kipu loppuukin - onko se samalla minun loppuni?

Mutta se meni ohi, hiljalleen. Ja väliviikko oli armotonta väsymystä lukuunottamatta melkein normaali, maistoin jopa jo sen verran että osasin nauttia syömisestä.

Nyt maanantaina sain toisen taxoni ja aloitin xelodat taas. Tällä kertaa vatsa meni niin lukkoon että parin päivän toimimattomuuden jäljiltä kierin tuskissani tänään vessan ja sängyn väliä kunnes lopulta miehen tuomat Microlaxit (otin kolme) tehosivat ja sain pahimman tulpan ulos.

Koko päivän on taas pää kipuillut, se meni välillä taka-alalle vatsatuskailuiden vuoksi. Nyt kun pahin paine meni vatsasta on pää taas kovin kipeä. Periaatteessa lääkkeitä on mutta nyt on jo maksimimäärä syöty.

Pelottaa. Ahdistaa. Miksen jaksa paremmin?

Täällä on niin kovin monta minua urheampaa, useimmilla vaivoilla kiusattua ja pidempään kärsinyttä. Miksi minä luulin tästä pärjääväni järjissäni?

Tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa. Mutta eipä tästä junasta pääse pois.

Kolme täydellistä lasta ja aviomies takaavat sen että elämänhalua on. Mutta millä lopettaa minuuttien laskeminen ja parempien hetkien odottaminen?

Anteeksi urheimmille, tiedän olevani raukka.

--

Kirjoitin tekstin eilen illalla, ja sain onnekseni tukea antavia vastausviestejä lähes välittömästi. En edelleenkän koe olevani sen urheampi vaikka ehkä hitusen tänään jaksan jo taas uskoa parempaan.

Tämä ei ole herkkua. Ei voi muuta sanoa. 

- Terhi