Liitän tähän suoraan eilisen viestini Rintasyöpäyhdistyksen sivuilta. Mitä sitä kaunistelemaan.
Ehdin aivan turhaan unohtamaan jo kaiken paskan, vaikka muistin sen
kivun ja tuskan ajattelin että hengissä silti selvisin ensimmäisestä
hoitoryöpystä, siinä ne menee seuraavatkin.
Olin muka unohtanut
kuinka viimeksi pelkäsin vuoroin kuolemaa ja vuoroin sitä että kipu
loppuukin - onko se samalla minun loppuni?
Mutta se meni ohi,
hiljalleen. Ja väliviikko oli armotonta väsymystä lukuunottamatta
melkein normaali, maistoin jopa jo sen verran että osasin nauttia
syömisestä.
Nyt maanantaina sain toisen taxoni ja aloitin xelodat
taas. Tällä kertaa vatsa meni niin lukkoon että parin päivän
toimimattomuuden jäljiltä kierin tuskissani tänään vessan ja sängyn
väliä kunnes lopulta miehen tuomat Microlaxit (otin kolme) tehosivat ja
sain pahimman tulpan ulos.
Koko päivän on taas pää kipuillut, se
meni välillä taka-alalle vatsatuskailuiden vuoksi. Nyt kun pahin paine
meni vatsasta on pää taas kovin kipeä. Periaatteessa lääkkeitä on mutta
nyt on jo maksimimäärä syöty.
Pelottaa. Ahdistaa. Miksen jaksa paremmin?
Täällä
on niin kovin monta minua urheampaa, useimmilla vaivoilla kiusattua ja
pidempään kärsinyttä. Miksi minä luulin tästä pärjääväni järjissäni?
Tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa. Mutta eipä tästä junasta pääse pois.
Kolme
täydellistä lasta ja aviomies takaavat sen että elämänhalua on. Mutta
millä lopettaa minuuttien laskeminen ja parempien hetkien odottaminen?
Anteeksi urheimmille, tiedän olevani raukka.
--
Kirjoitin tekstin eilen illalla, ja sain onnekseni tukea antavia vastausviestejä lähes välittömästi. En edelleenkän koe olevani sen urheampi vaikka ehkä hitusen tänään jaksan jo taas uskoa parempaan.
Tämä ei ole herkkua. Ei voi muuta sanoa.
- Terhi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti