...ja ennen kaikkea perjantain aiheuttamia ajatustulvia. Jokin alkavassa viikonlopussa pistää aina vyöryn ajatuskimppuja liikkeelle, pyörimään toistensa seassa hämmentäen mielen ja sielun. Onko se vaarallista? Tuskin. Uskon täysillä ajattelen, siis olen -filosofiaan. Niin kauan kuin mieleni ei ole turtaa sumua, tunnen oikeasti eläväni. Niitä sumuisiakin hetkiä on ihan riittämiin ollut elämän varrella, joko turhauttavan elämänvaiheen tai viimeaikaisten lääkehuurujen vuoksi. Noiden sumujen aallokossa voi vain odottaa, pyrkiä ajatuksissaan jo sumuisten päivien tuolle puolen ja uskoa kirkkauden voittavan.
Muutama sananen katkeruudesta, tai jostakin sen sukuisesta. Kaikki vakavat sairaudet tai suuret (lähinnä negatiiviset) tapahtumat elämässä saavan usein ihmisen ajattelemaan perinteisesti 'Miksi juuri minä?'. Sen lauseen ympärille on liiankin helppo jäädä pyörimään, siitä on helppo ottaa itselleen mantra joka toistuu jokaisena aamuna silmien auettua ja viimeisenä illalla ennen niiden sulkemista. Itse olen tätä mantraa toistellut ihan riittämiin, ja tällä nykyisellä matkallani koittanut parhaani mukaan ravistaa sen harteilta. Tuolla lauseella on niin kovin syövyttävä vaikutus, se nitistää ja kutistaa ne viimeisetkin sisukkaat elämänhalut pikkuhiljaa hapertaen.
Uskallan siis väittää että oma katkeruuteni on nykyään suunnilleen kärpässienen vastaavaan verrattavissa. Kärpässieni varmasti ehtii elonsa aikana pohtimaan useampaankin kertaan 'Miksi juuri minä?'. Miksi juuri minä olen niin kaunis ja pirteä, mutta petollisen myrkyllinen? Miksi nuo muut saavat olla herkullisia ja himoittuja, eivät kauhua ja pelkoa herättäviä kuten minun pilkullinen lakkini? Mutta uskoakseni kuitenkin kärpässieni ehtii kutistamaan katkeruutensa, ymmärtämään ettei se hyödytä mitään. Jos se viettäisi koko elämänsä vain tuon katkeruuden vallassa, lopulta sen värit hiipuisivat eikä sille jäisi edes kauneutensa hohtoa.
Minulla ei tällä hetkellä ole kauneutta eikä terveyttä, mutta ympärilläni on rakastava perhe ja sisälläni lämmin sydän. Arvostan elämääni ja elämää yleensä, sen jokaiselta kantilta. Elämänhaluni kantaa eteenpäin, tämän nykyisen matkan läpi vaikka tie onkin varsin pitkä ja ajoittain pahasti karikkoinen. Jos jäisin kylpemään siihen katkeruuteen joka säännöllisesti yrittää päätään nostaa, en pian olisi tässä. Ja ellen jaksa suosta nousta itseni vuoksi, teen sen kaikkein eniten perhettäni ajatellen. Tahdon lapsilleni olla se hassutteleva ja halaava, turvallinen ja enimmäkseen vahva äiti jollainen oikeammillani olen - en niinkään se kalpea ja väsynyt haamu joka ajoittain sohvamme pohjalla esiintyy. Väitän että lapset ovat jo tähän mennessä oppineet että äiti nousee suosta uudelleen ja uudelleen, vaikka toki huonompina päivinä huoli on kova.
Nyt on aika taas suunnata ajatukset alkavaan viikonloppuun, vaihtaa melankolinen taustamusiikki pirteämpiin voimasointuihin ja toivottaa juuri Sinulle oikein rentouttavaa viikonvaihdetta!
- Terhi
perjantai 15. helmikuuta 2013
tiistai 12. helmikuuta 2013
maanantai 11. helmikuuta 2013
Arkiterapiaa
Viikonloppu oli juuri sellainen kuin oli tarkoitus: rentouttava, hauska, voimia antava ja kaikin puolin mukava. En muista koska viimeksi olisimme viettäneet aikaa kunnolla nimenomaan tällä kokoonpanolla, me molemmat vanhemmat Sinin kanssa kolmisin.
Kymmenvuotiaan kanssa matkustaessa voi jo mennä periaatteessa samoilla ehdoilla kuin jos olisimme matkanneet kahdestaan. Tuon ikäinen ei ihan joka nälästä ja tuiskusta kiukuttele, osaa nauttia vaihtuvista maisemista ja unirytmikään ei niin pilkuntarkkaa ole. Pieneen minilomaseemme saimme mahdutettua hyvää ruokaa, shoppailukierroksia, kahvilapysähdyksiä, teatteripätkän, leffakäynnin ja vielä yömyöhään kestäneet lautapelihetken UMK:n finaalia katsellen. Sunnuntain reilun hotelliaamiaisen jälkeen suuntasimme vielä nokan kohti Ideaparkia kunnes olikin aika noutaa loput perheestä matkaan ja palailla kotiin. Illalla ehdimme kahvitella vielä isäni ja pikkusisarteni vieraillessa myöhäisillä synttärikahveilla, ja lopulta oli aika paketoida väsyneet mutta onnelliset perheenjäsenet peteihin.
Itse olen erittäin tyytyväinen siihen että vointini oli koko viikonlopun lähes normaali, sain nauttia lomasesta täysin. Nyt tosin huomaa että on tullut stepattua pitkin Tamperetta ja ylipäätään oltua reissussa, sen verran väsy on tänään vaivannut. Tämä väsy ei silti yllä lähellekään sitä pahinta laatua olevaa hoitoväsyä, joten täytyy olla ihan onnellinen :)
Tälle viikolle on taas luvassa yhtä jos toista pientä puuhailua, ja toivon että energiaa riittää koko viikolle. Yritän olla ajattelematta ensi viikon tiistaina odottavaa hoitoiskua, nauttia normaaleista päivistä niin kauan kuin niitä riittää.
Aamupäivän ohjelmassa tänään oli jo aikaa sitten varaamani käynti Syöpäyhdistyksen neuvontapisteelle. En tiedä miksi etukäteen jännitin tapaamista, ajattelin kohtaavani nipun kuudenkymmenen paremmalla puolella olevia vertaissiskoja joiden avustuksella vaivaantuneesti etsisimme sopivaa rintafilettä (lue -proteesia). Vastassa olikin kuntoutussihteeri Hannele Salovaara, jonka kanssa vierähti reilu tunti puhuessa ja tilannettani käsitellessä. Hannelen koko olemus henkii luotettavaa empatiaa, viisautta ja kokemusta. Hän ohjaili keskustelua sujuvasti ja sai kertomaan kaikenlaisista tunteista aina diagnoosista lähtien tulevaisuuden suunnitelmiini asti. Lähdin lopulta Hämeenkadulta oudon keventynein mielin ja uudella, oikein sopivalla rintafileellä varustettuna.
En vieläkään osaa sanoa mistä johtui ennakkoasenteeni, mutta se tuli kumottua kertaheitolla. Huomasin että olikin erittäin terapeuttista päästä keskustelemaan tuntojaan ulos jollekin joka ihan oikeasti tietää mistä puhun ja on kiinnostunut. Hyvä etten itkua vääntänyt kohdatessani noin aidosti empaattisen ihmisen joka käytti aikaansa juuri minuun. Tosin olen varsinkin tämän matkan alussa huomannut useampaan otteeseen että juuri empatiaa kohdatessani meinaa aina väkisinkin alkaa itkettämään, miten ihania ihmiset ovatkaan! Tuntuu siltä että ihan oikeasti olen hyvissä käsissä, juuri sellaisena kuin olen.
Johtuen ehkä reissuväsymyksestä tai hormooniaalloista, meinaa aamupäivän energisyys ja keveys vaihtua pahanlaatuiseksi tupakiukuksi :/. Jotenkin taas paras ratkaisu olisi joko päästä viltin alle kauas muusta maailmasta tai hyppäys lumihankeen, mutta tiedän ettei tämä olotila mene ihan äkkiä ohitse. Toki pieni kiukku silloin tällöin sallitaan kenelle vain, mutta asian tekee hankalaksi se kun oma kiukku alkaa ärsyttämään ja lisää kiukkua entisestään :D. Varsinaista tunteiden vuoristorataa siis täällä taas. Lapsetkin taitavat olla reissuväsyjä ja varsinkin pienimmän kohdalla on havaittavissa samanlaista kiukkukipinää kuin allekirjoittaneella. Ehkä pyrimme tänään ajoissa petiin ja heräämme huomiseen laskiaistiistaihin ihan uusin aatoksin!
Pidä sinä itsestäsi huolta, mukavaa alkanutta viikkoa!
- Terhi
Kymmenvuotiaan kanssa matkustaessa voi jo mennä periaatteessa samoilla ehdoilla kuin jos olisimme matkanneet kahdestaan. Tuon ikäinen ei ihan joka nälästä ja tuiskusta kiukuttele, osaa nauttia vaihtuvista maisemista ja unirytmikään ei niin pilkuntarkkaa ole. Pieneen minilomaseemme saimme mahdutettua hyvää ruokaa, shoppailukierroksia, kahvilapysähdyksiä, teatteripätkän, leffakäynnin ja vielä yömyöhään kestäneet lautapelihetken UMK:n finaalia katsellen. Sunnuntain reilun hotelliaamiaisen jälkeen suuntasimme vielä nokan kohti Ideaparkia kunnes olikin aika noutaa loput perheestä matkaan ja palailla kotiin. Illalla ehdimme kahvitella vielä isäni ja pikkusisarteni vieraillessa myöhäisillä synttärikahveilla, ja lopulta oli aika paketoida väsyneet mutta onnelliset perheenjäsenet peteihin.
Itse olen erittäin tyytyväinen siihen että vointini oli koko viikonlopun lähes normaali, sain nauttia lomasesta täysin. Nyt tosin huomaa että on tullut stepattua pitkin Tamperetta ja ylipäätään oltua reissussa, sen verran väsy on tänään vaivannut. Tämä väsy ei silti yllä lähellekään sitä pahinta laatua olevaa hoitoväsyä, joten täytyy olla ihan onnellinen :)
Tälle viikolle on taas luvassa yhtä jos toista pientä puuhailua, ja toivon että energiaa riittää koko viikolle. Yritän olla ajattelematta ensi viikon tiistaina odottavaa hoitoiskua, nauttia normaaleista päivistä niin kauan kuin niitä riittää.
Aamupäivän ohjelmassa tänään oli jo aikaa sitten varaamani käynti Syöpäyhdistyksen neuvontapisteelle. En tiedä miksi etukäteen jännitin tapaamista, ajattelin kohtaavani nipun kuudenkymmenen paremmalla puolella olevia vertaissiskoja joiden avustuksella vaivaantuneesti etsisimme sopivaa rintafilettä (lue -proteesia). Vastassa olikin kuntoutussihteeri Hannele Salovaara, jonka kanssa vierähti reilu tunti puhuessa ja tilannettani käsitellessä. Hannelen koko olemus henkii luotettavaa empatiaa, viisautta ja kokemusta. Hän ohjaili keskustelua sujuvasti ja sai kertomaan kaikenlaisista tunteista aina diagnoosista lähtien tulevaisuuden suunnitelmiini asti. Lähdin lopulta Hämeenkadulta oudon keventynein mielin ja uudella, oikein sopivalla rintafileellä varustettuna.
En vieläkään osaa sanoa mistä johtui ennakkoasenteeni, mutta se tuli kumottua kertaheitolla. Huomasin että olikin erittäin terapeuttista päästä keskustelemaan tuntojaan ulos jollekin joka ihan oikeasti tietää mistä puhun ja on kiinnostunut. Hyvä etten itkua vääntänyt kohdatessani noin aidosti empaattisen ihmisen joka käytti aikaansa juuri minuun. Tosin olen varsinkin tämän matkan alussa huomannut useampaan otteeseen että juuri empatiaa kohdatessani meinaa aina väkisinkin alkaa itkettämään, miten ihania ihmiset ovatkaan! Tuntuu siltä että ihan oikeasti olen hyvissä käsissä, juuri sellaisena kuin olen.
Johtuen ehkä reissuväsymyksestä tai hormooniaalloista, meinaa aamupäivän energisyys ja keveys vaihtua pahanlaatuiseksi tupakiukuksi :/. Jotenkin taas paras ratkaisu olisi joko päästä viltin alle kauas muusta maailmasta tai hyppäys lumihankeen, mutta tiedän ettei tämä olotila mene ihan äkkiä ohitse. Toki pieni kiukku silloin tällöin sallitaan kenelle vain, mutta asian tekee hankalaksi se kun oma kiukku alkaa ärsyttämään ja lisää kiukkua entisestään :D. Varsinaista tunteiden vuoristorataa siis täällä taas. Lapsetkin taitavat olla reissuväsyjä ja varsinkin pienimmän kohdalla on havaittavissa samanlaista kiukkukipinää kuin allekirjoittaneella. Ehkä pyrimme tänään ajoissa petiin ja heräämme huomiseen laskiaistiistaihin ihan uusin aatoksin!
Pidä sinä itsestäsi huolta, mukavaa alkanutta viikkoa!
- Terhi
keskiviikko 6. helmikuuta 2013
Vuoden viisaampana
Eilen pääsin virallisesti korkkaamaan uuden kymmenen, mittariin kääntyi 31. Edellisvuosi oli heti maagisen 30 täytettyäni melkoista tunteiden ja kokemusten vuoristorataa, tästä oletan tulevan paljon rauhallisempi.
Mainitsin facebook-statuksessani tänään tämän vuoden olevan täynnä pieniä odotuksia ja suuria toiveita, ja se onkin paras tapa kuvata tämän hetken tunteita.
Opin jatkuvasti paremmin elämään hetken kerrallaan, sijoittamaan silti aina muutaman mukavan suunnitelman lähitulevaisuuteen jotta on jotakin mitä odottaa. Niinä synkempinä hetkinä jolloin ei oikeasti jaksaisi edes pukea sukkia jalkoihin, on paras suunnata ajatukset kohti nurkan takana kurkkiviin parempiin päiviin.
Tänään olen saanut nauttia nappisilmäisen nelivuotiaani seurasta rauhallisesti kirjastoa koluten ja ruokakaappeja täydentäen. Jaksoin vihdoin myös hypätä megalomaanisen puhtaanpyykinkasan kimppuun, taas riittää kaappiin ahdettavaa.
Koin edellispäivien aikana taas melkoisen aallonpohjan, eikä sellaisen aikana yhtään lohduta tieto siitä että sieltä noustessa odottaa hieman kirkkaampi taivas ja kevyempi polku. Näiden päivien yli silti päästiin, eikä vähiten vertaistuen ansiosta. En ole sairastaipaleeni aikana hakeutunut vertaistapaamisiin tai tukihenkilöiden luo, mutta nettivertaiset ovat olleet korvaamattomia. Kun voi unohtaa asuinpaikat ja etäisyydet, huomaa kuinka paljon meitä nuorempina sairastuneita on. Vaikka kaikki vertaistuki on erittäin tarpeellista, on ehdottomasti tärkeintä saada tukea myös samassa elämäntilanteessa eläviltä ikätovereilta.
Muina voimanlähteinäni ovat tietenkin olleet perhe, ystävät, puoliturhat tv-ohjelmat ja musiikki. Myönnän että lohduksi tulee syötyä välillä myös kaikenlaista moskaa, onneksi määrät eivät ole huimia kun ruokahalu pysyy edelleen lattianraossa. Onneksi usein sitä suurinta herkkua ovat hedelmät ja tuoreet kasvikset, pysyy jonkinlainen balanssi.
Tulevana viikonloppuna suuntaamme kohti iki-ihanaa Tamperetta. Matkaamme pienellä mutta tehokkaalla iskuryhmällä, kun viemme Rakkaimman kanssa Sinin synttärireissulleen. Luvassa teatteria, shoppailua ja yöpyminen hotellin pehmoisessa hoivassa. Pienemmät eivät hekään joudu viettämään viikonloppua tylsästi vaan pääsevät mummin ja papan luo yökyläilemään. Ipanat ovat sen verran harvoin yön yli missään joten jokainen kerta on pieni seikkailu.
Lupaan raportoida voimamatkan jälkeen, saa kadehtia jo valmiiksi! :)
- Terhi
Mainitsin facebook-statuksessani tänään tämän vuoden olevan täynnä pieniä odotuksia ja suuria toiveita, ja se onkin paras tapa kuvata tämän hetken tunteita.
Opin jatkuvasti paremmin elämään hetken kerrallaan, sijoittamaan silti aina muutaman mukavan suunnitelman lähitulevaisuuteen jotta on jotakin mitä odottaa. Niinä synkempinä hetkinä jolloin ei oikeasti jaksaisi edes pukea sukkia jalkoihin, on paras suunnata ajatukset kohti nurkan takana kurkkiviin parempiin päiviin.
Tänään olen saanut nauttia nappisilmäisen nelivuotiaani seurasta rauhallisesti kirjastoa koluten ja ruokakaappeja täydentäen. Jaksoin vihdoin myös hypätä megalomaanisen puhtaanpyykinkasan kimppuun, taas riittää kaappiin ahdettavaa.
Koin edellispäivien aikana taas melkoisen aallonpohjan, eikä sellaisen aikana yhtään lohduta tieto siitä että sieltä noustessa odottaa hieman kirkkaampi taivas ja kevyempi polku. Näiden päivien yli silti päästiin, eikä vähiten vertaistuen ansiosta. En ole sairastaipaleeni aikana hakeutunut vertaistapaamisiin tai tukihenkilöiden luo, mutta nettivertaiset ovat olleet korvaamattomia. Kun voi unohtaa asuinpaikat ja etäisyydet, huomaa kuinka paljon meitä nuorempina sairastuneita on. Vaikka kaikki vertaistuki on erittäin tarpeellista, on ehdottomasti tärkeintä saada tukea myös samassa elämäntilanteessa eläviltä ikätovereilta.
Muina voimanlähteinäni ovat tietenkin olleet perhe, ystävät, puoliturhat tv-ohjelmat ja musiikki. Myönnän että lohduksi tulee syötyä välillä myös kaikenlaista moskaa, onneksi määrät eivät ole huimia kun ruokahalu pysyy edelleen lattianraossa. Onneksi usein sitä suurinta herkkua ovat hedelmät ja tuoreet kasvikset, pysyy jonkinlainen balanssi.
Tulevana viikonloppuna suuntaamme kohti iki-ihanaa Tamperetta. Matkaamme pienellä mutta tehokkaalla iskuryhmällä, kun viemme Rakkaimman kanssa Sinin synttärireissulleen. Luvassa teatteria, shoppailua ja yöpyminen hotellin pehmoisessa hoivassa. Pienemmät eivät hekään joudu viettämään viikonloppua tylsästi vaan pääsevät mummin ja papan luo yökyläilemään. Ipanat ovat sen verran harvoin yön yli missään joten jokainen kerta on pieni seikkailu.
Lupaan raportoida voimamatkan jälkeen, saa kadehtia jo valmiiksi! :)
- Terhi
 | |
| Kotoinen Otto |
keskiviikko 30. tammikuuta 2013
Tipattoman krapulan keskeltä
...tai voiko sitä tipattomaksi sanoa jos olotila johtuu sytostaateista? Enivei, tällä viikolla on tullut taas todettua että eipä tarvitse aikoihin ryypiskellä kun on saanut kolmen viikon välein kokea vähintään viikon kestävän kankkusen kaikilla herkuilla.
Nyt ei ole ehkä parhain mahdollinen olotila kirjoittamiseen, mutta kaikessa rehellisyydessäni haluan julkaista ajatuksia myös silloin kuin ne pinnalla ovat - turha siloittelu kuulukoon muualle.
Maanantain tiputus meni jo tutuksi tulleella kaavalla. Illan halailin pönttöä pariin kertaan ja siitä lähtien olen nukkunut puolet vuorokausista ja haamuillut toisen puolen. Tänään laitoin nenäni hetkeksi ulos poikaa hakiessa päiväkodilta, vain todetakseni etten ole vielä ulkoilmakykyinen. Noh, päivä kerrallaan.
Hiukset ovat historiaa. Jos uskallan, laitan kuvan tännekin pöllönpoikas-lookistani. Loput haivenet saivat kyytiä viime perjantaina, ja lapset ovat jo tottuneet. Itse vielä välillä säpsähdän peilikuvaa, mutta ennemmin ehkä taas tämän hoitoviikon kovin kalpean olomuodon vuoksi.
Yritän parhaani mukaan kurkkia tulevaan, mutta päädyn laskemaan minuutteja jotta parempi olo jo koittaisi. Jokohan huomenna?
Nyt ei ole ehkä parhain mahdollinen olotila kirjoittamiseen, mutta kaikessa rehellisyydessäni haluan julkaista ajatuksia myös silloin kuin ne pinnalla ovat - turha siloittelu kuulukoon muualle.
Maanantain tiputus meni jo tutuksi tulleella kaavalla. Illan halailin pönttöä pariin kertaan ja siitä lähtien olen nukkunut puolet vuorokausista ja haamuillut toisen puolen. Tänään laitoin nenäni hetkeksi ulos poikaa hakiessa päiväkodilta, vain todetakseni etten ole vielä ulkoilmakykyinen. Noh, päivä kerrallaan.
Hiukset ovat historiaa. Jos uskallan, laitan kuvan tännekin pöllönpoikas-lookistani. Loput haivenet saivat kyytiä viime perjantaina, ja lapset ovat jo tottuneet. Itse vielä välillä säpsähdän peilikuvaa, mutta ennemmin ehkä taas tämän hoitoviikon kovin kalpean olomuodon vuoksi.
Yritän parhaani mukaan kurkkia tulevaan, mutta päädyn laskemaan minuutteja jotta parempi olo jo koittaisi. Jokohan huomenna?
torstai 24. tammikuuta 2013
Kaapista tulemiset
Otsikko ei niinkään viittaa seksuaalisiin suuntautumisiin (pahoittelen jos petyit), vaan ajatuksiini tämän sairauskummajaisen kanssa elämisestä. Kanssakulkijoille termi on varmaan tullut tutuksi eri tavoin, pohdin asiaa täysin omasta näkökulmastani.
Ehkä jokainen vakavampi sairaus on sellainen jota ei tee mieli huudella jokaiselle vastaantulijalle, mutta itse koen että rintasyöpä etenkin aiheuttaa kuoreen vetäytymistä ja peittelyä. Aiheeseen kun heti liittyy naiseuden säröytyminen ja minäkuvan muuttuminen, ja vaikka asia hienosti nykyään onkin esillä suunnassa jos toisessakin, pitää se silti edelleen sisällään paljon epätietoisuutta ja kysymyksiä ilman vastauksia.
Viime syksystä lähtien olen joutunut opettelemaan aivan uudenlaista avoimuutta. Lääkärin jos toisenkin vastaanotoilla on tullut hypittyä ilman paitaa, ja kaikenlaisista henkilökohtaisuuksista on ollut pakkokin avautua. En silti koe sitä edelleenkään miellyttäväksi, olen vain oppinut siirtämään ajatukseni tilanteen ulkopuolelle.
Nyt kun hiukset alkavat oikeasti olla historiaa, on taas ajatuksissa ulkomaailman kohtaaminen. En ole todellakaan valmis kuuluttamaan sairauttani kaikkialle, ja kalju perheenäiti herättää heti kysymyksiä. Olen alusta asti ollut sitä mieltä että hiustenlähtö on tämän sairauden murheista se pienin, ja edelleen kantani on sama. Kaljuuntuminen kuitenkin antaa sairaudelle ne näkyvät kasvot, ja tällainen kaapista tuleminen mietityttää turhankin paljon.
Haluaisin olla se vahva soturinainen joka leuka pystyssä ylpeästi kantaa itsensä ja näyttää koko maailmalle että tässä olen! Siskot -projekti on toiminut hienona suunnannäyttäjänä, ja tahtoisin niin kovasti löytää itsestäni saman rohkeuden joka näyttelyn naisilla on. Ehkäpä vielä joskus?
Pala palalta olen valmis hiipimään päivänvaloon sellaisena kuin olen. Mitäpä muutakaan voin? En tahdo näyttää lapsilleni että tämänkään asian kanssa täytyy häpeillä ja piilotella, mutta itsetunnon lymyillessä lattialistojen alla on toisenlainen suhtautuminen hyvinkin vaikeaa.
Toistaiseksi asiasta tietävät lähimmät ihmiset, ystävät, lasten koulu ja päiväkoti. Tämän enempään en koe tarvetta, katson aina tapauskohtaisesti kun uusia tilanteita eteen sattuu. Tänään pojan neuvolakäynnillä olisin halunnut asiasta keskustella, mutta paikalla olikin vain harjoittelija jonka kanssa en osannut asiaa ottaa puheeksi. Olin sen kirjannut lasta koskevaan lomakkeeseen joten neuvolan tietoihin se sentään jäi.
Nyt keskityn hetkeksi pojan seuraan leffaa ihmettelemään, ja olen kovin tyytyväinen siihen että kotona tunnen itseni riittäväksi juuri sellaisena kuin olen.
Ehkä jokainen vakavampi sairaus on sellainen jota ei tee mieli huudella jokaiselle vastaantulijalle, mutta itse koen että rintasyöpä etenkin aiheuttaa kuoreen vetäytymistä ja peittelyä. Aiheeseen kun heti liittyy naiseuden säröytyminen ja minäkuvan muuttuminen, ja vaikka asia hienosti nykyään onkin esillä suunnassa jos toisessakin, pitää se silti edelleen sisällään paljon epätietoisuutta ja kysymyksiä ilman vastauksia.
Viime syksystä lähtien olen joutunut opettelemaan aivan uudenlaista avoimuutta. Lääkärin jos toisenkin vastaanotoilla on tullut hypittyä ilman paitaa, ja kaikenlaisista henkilökohtaisuuksista on ollut pakkokin avautua. En silti koe sitä edelleenkään miellyttäväksi, olen vain oppinut siirtämään ajatukseni tilanteen ulkopuolelle.
Nyt kun hiukset alkavat oikeasti olla historiaa, on taas ajatuksissa ulkomaailman kohtaaminen. En ole todellakaan valmis kuuluttamaan sairauttani kaikkialle, ja kalju perheenäiti herättää heti kysymyksiä. Olen alusta asti ollut sitä mieltä että hiustenlähtö on tämän sairauden murheista se pienin, ja edelleen kantani on sama. Kaljuuntuminen kuitenkin antaa sairaudelle ne näkyvät kasvot, ja tällainen kaapista tuleminen mietityttää turhankin paljon.
Haluaisin olla se vahva soturinainen joka leuka pystyssä ylpeästi kantaa itsensä ja näyttää koko maailmalle että tässä olen! Siskot -projekti on toiminut hienona suunnannäyttäjänä, ja tahtoisin niin kovasti löytää itsestäni saman rohkeuden joka näyttelyn naisilla on. Ehkäpä vielä joskus?
Pala palalta olen valmis hiipimään päivänvaloon sellaisena kuin olen. Mitäpä muutakaan voin? En tahdo näyttää lapsilleni että tämänkään asian kanssa täytyy häpeillä ja piilotella, mutta itsetunnon lymyillessä lattialistojen alla on toisenlainen suhtautuminen hyvinkin vaikeaa.
Toistaiseksi asiasta tietävät lähimmät ihmiset, ystävät, lasten koulu ja päiväkoti. Tämän enempään en koe tarvetta, katson aina tapauskohtaisesti kun uusia tilanteita eteen sattuu. Tänään pojan neuvolakäynnillä olisin halunnut asiasta keskustella, mutta paikalla olikin vain harjoittelija jonka kanssa en osannut asiaa ottaa puheeksi. Olin sen kirjannut lasta koskevaan lomakkeeseen joten neuvolan tietoihin se sentään jäi.
Nyt keskityn hetkeksi pojan seuraan leffaa ihmettelemään, ja olen kovin tyytyväinen siihen että kotona tunnen itseni riittäväksi juuri sellaisena kuin olen.
maanantai 21. tammikuuta 2013
Väliviikon aivastelut
Kokonainen viikko aikaa ennen seuraavaa koitosta, ja kaikeksi onneksi viikko on täynnä jos jonkinlaista puuhaa joten aikaa synkistelyille ei ole. Eilen alkoi taukoamaton niistely ja hillitön aivastelu höystettynä pienellä lämmöllä, joten jonkunlainen sija lepäämisellekin täytyy olla kaikista touhuista huolimatta. Perjantaiksi pitää taas saada veriarvot kuntoon joten punajuurta ja kuuma teetä kehiin!
Ensimmäisestä CEF-hoidosta on siis nyt kaksi viikkoa. Itse tiputus meni oikein hyvin, yli kolme tuntia polilla vierähtikin ja aika meinasi käydä pitkäksi -- oma, ihanan höpöttelevä hoitajani oli lomalla ja sijainen tuntui olevan kovinkin kiireinen. Ehdin lukemaan kirjan loppuun, ja loppuaika meni kelloa tuijotellessa ja kännykkäpasianssia pelatessa. Seuraavalle kerralle täytyy ehdottomasti ottaa kuulokkeet musiikkia varten mukaan, jouduin nimittäin mukavasti kuuntelemaan kuinka vieruspaikan Veikko pissasi sorsaan oikein pidemmän kaavan mukaan ja kertoili ripulikokemuksistaan hyvinkin vuolaasti :O.
Hoitaja oli sitä mieltä että pahoinvointi iskee vasta parin päivän viiveellä, ja tyhmästi jätinkin estolääkkeiden oton turhan myöhään. Tiputuspäivän ilta menikin sitten oksennellessa ja vellovassa pahoinvoinnissa, aamua kohden helpottaen. Seuraavat päivät menivät sellaisen ellottavan olon ympäröivänä, hyvin väsyneenä eli täysin sohvan pohjalla lojuen. Lääkkeet onneksi pitivät oksentelun pois, mutta olo ei ollut kovinkaan hehkeä. Loppuviikkoa kohden itse pahoinvointi väistyi hiljalleen, mutta tilalle tuli vanha tuttu päänsärky. Ihan päivystykseen asti ei tällä kertaa ollut tarvetta lähteä, mutta särkylääkkeitä meni yli maksimimäärien ja olo oli ihan tarpeeksi tukala. Kivut kun helpottivat oli vuorossa ylävatsan polttelut (ei mikään ihme kyseisten särkylääkemäärien jälkeen), mutta sitten olo alkoikin olemaan jo huomattavasti parempi.
Vielä viime viikon alkupuoli meni hyvin kokonaisvaltaisen väsymyksen valloissa, mutta loppuviikosta oma energia löytyi ja tuntui upealta siivoilla ja leipoa kun oikeasti jaksoi!
Ison osan väsymyksestä pistän matalan hemoglobiinin piikkiin, oli viime mittauksissa taas tippunut 105:een. Kaikki muutkin arvot olivat hitusen liian matalalla, mutta hoitajan mukaan juuri ja juuri sai hoidon antaa. Nyt vähän hirvittää tulevat mittaukset, kun on vasta niin vähän aikaa ollut normaalimpi olo ja nyt flunssakin päällä.
Kaiken kaikkiaan olen silti huomattavasti tyytyväisempi CEF:iin kuin Taxotere-Xeloda -hoitoon. Kaikesta pahoinvoinnista ja muista huolimatta olo oli silti 'omempi' kuin edellisillä sytostaattikerroilla. Toki pahoinvointilääkkeet tekivät osaltaan huimausta ja välillä jopa tokkuraa, mutta makuaisti säilyi kuta kuinkin omana eikä tullut tunnetta että pää on vaihtunut jonkin toisen kanssa. Tottakai taas hoitoviikoilla oli niitä kovinkin synkkiä hetkiä, kun tunsin itseni maailman huonoimmaksi äidiksi ja surin kaikkea mitä maailmaan mahtuu. Onneksi Rakkain oli noinakin hetkinä sähköpostin päässä joten sain heti purettua pahimmat tunteet ulos ja sain tarvittavaa tukea välittömästi.
Ylihuomenna rakas esikoiseni täyttää huimat kymmenen vuotta, tuntuu uskomattomalta! Sini on fiksu, hassu, pohtivainen ja tanssivainen tyttö joka aikanaan teki meistä kahdesta perheen, kasvatti meitä enemmän kuin vieläkään osaamme arvata ja muistuttaa kaikin tavoin hämmentävän paljon meitä molempia. Eilen aloitimme kakuttelut pienimuotoisesti sukulaisten vierailulla, ja ensi viikonloppuna jatkamme juhlintaa kavereiden kesken. Olen tarkoituksella jakanut tänä vuonna juhlimisen kahteen viikonloppuun, ihan itsekkäästi omaa energiamäärää ajatellen. Toki lapsillekin riittää yksi hulinapäivä per viikonloppu, ehtii lataamaan akkuja ennen seuraavaa viikkoa.
Nyt lysähdän sohvan pohjalle lataamaan omia akkujani, ehkä täytyy seuraksi ottaa jokin korkkaamattomista leffoista jotka hyllyllä odottavat.
Aurinkoista pakkasviikkoa juuri sinulle!
Ensimmäisestä CEF-hoidosta on siis nyt kaksi viikkoa. Itse tiputus meni oikein hyvin, yli kolme tuntia polilla vierähtikin ja aika meinasi käydä pitkäksi -- oma, ihanan höpöttelevä hoitajani oli lomalla ja sijainen tuntui olevan kovinkin kiireinen. Ehdin lukemaan kirjan loppuun, ja loppuaika meni kelloa tuijotellessa ja kännykkäpasianssia pelatessa. Seuraavalle kerralle täytyy ehdottomasti ottaa kuulokkeet musiikkia varten mukaan, jouduin nimittäin mukavasti kuuntelemaan kuinka vieruspaikan Veikko pissasi sorsaan oikein pidemmän kaavan mukaan ja kertoili ripulikokemuksistaan hyvinkin vuolaasti :O.
Hoitaja oli sitä mieltä että pahoinvointi iskee vasta parin päivän viiveellä, ja tyhmästi jätinkin estolääkkeiden oton turhan myöhään. Tiputuspäivän ilta menikin sitten oksennellessa ja vellovassa pahoinvoinnissa, aamua kohden helpottaen. Seuraavat päivät menivät sellaisen ellottavan olon ympäröivänä, hyvin väsyneenä eli täysin sohvan pohjalla lojuen. Lääkkeet onneksi pitivät oksentelun pois, mutta olo ei ollut kovinkaan hehkeä. Loppuviikkoa kohden itse pahoinvointi väistyi hiljalleen, mutta tilalle tuli vanha tuttu päänsärky. Ihan päivystykseen asti ei tällä kertaa ollut tarvetta lähteä, mutta särkylääkkeitä meni yli maksimimäärien ja olo oli ihan tarpeeksi tukala. Kivut kun helpottivat oli vuorossa ylävatsan polttelut (ei mikään ihme kyseisten särkylääkemäärien jälkeen), mutta sitten olo alkoikin olemaan jo huomattavasti parempi.
Vielä viime viikon alkupuoli meni hyvin kokonaisvaltaisen väsymyksen valloissa, mutta loppuviikosta oma energia löytyi ja tuntui upealta siivoilla ja leipoa kun oikeasti jaksoi!
Ison osan väsymyksestä pistän matalan hemoglobiinin piikkiin, oli viime mittauksissa taas tippunut 105:een. Kaikki muutkin arvot olivat hitusen liian matalalla, mutta hoitajan mukaan juuri ja juuri sai hoidon antaa. Nyt vähän hirvittää tulevat mittaukset, kun on vasta niin vähän aikaa ollut normaalimpi olo ja nyt flunssakin päällä.
Kaiken kaikkiaan olen silti huomattavasti tyytyväisempi CEF:iin kuin Taxotere-Xeloda -hoitoon. Kaikesta pahoinvoinnista ja muista huolimatta olo oli silti 'omempi' kuin edellisillä sytostaattikerroilla. Toki pahoinvointilääkkeet tekivät osaltaan huimausta ja välillä jopa tokkuraa, mutta makuaisti säilyi kuta kuinkin omana eikä tullut tunnetta että pää on vaihtunut jonkin toisen kanssa. Tottakai taas hoitoviikoilla oli niitä kovinkin synkkiä hetkiä, kun tunsin itseni maailman huonoimmaksi äidiksi ja surin kaikkea mitä maailmaan mahtuu. Onneksi Rakkain oli noinakin hetkinä sähköpostin päässä joten sain heti purettua pahimmat tunteet ulos ja sain tarvittavaa tukea välittömästi.
Ylihuomenna rakas esikoiseni täyttää huimat kymmenen vuotta, tuntuu uskomattomalta! Sini on fiksu, hassu, pohtivainen ja tanssivainen tyttö joka aikanaan teki meistä kahdesta perheen, kasvatti meitä enemmän kuin vieläkään osaamme arvata ja muistuttaa kaikin tavoin hämmentävän paljon meitä molempia. Eilen aloitimme kakuttelut pienimuotoisesti sukulaisten vierailulla, ja ensi viikonloppuna jatkamme juhlintaa kavereiden kesken. Olen tarkoituksella jakanut tänä vuonna juhlimisen kahteen viikonloppuun, ihan itsekkäästi omaa energiamäärää ajatellen. Toki lapsillekin riittää yksi hulinapäivä per viikonloppu, ehtii lataamaan akkuja ennen seuraavaa viikkoa.
Nyt lysähdän sohvan pohjalle lataamaan omia akkujani, ehkä täytyy seuraksi ottaa jokin korkkaamattomista leffoista jotka hyllyllä odottavat.
Aurinkoista pakkasviikkoa juuri sinulle!
 | |
| Kymmenen kynttilää, vielä mahtuu... |
perjantai 4. tammikuuta 2013
Arkirakkautta
Tällaisina päivinä on todella helppoa unohtaa sairaus, jättää se jonnekin taka-alalle piiloon odottamaan omaa vuoroaan. Olen nauttinut vapaapäivästä pojan kanssa, ja joka hetki on käytetty tehokkaasti hyväksi. Ehdimme aamupäivän aikaan käymään pikaisella laboratoriokäynnillä lahjoittamassa putkilollisen verta keskussairaalalle, sieltä ajoimme kirjastolle palauttamaan jättirepullisen luettua aineistoa ja lainaamassa vielä painavemman jättirepullisen tuoretta luettavaa. Kurvasimme vielä ruokakaupasta hakemassa liian painavat kassilliset kaapintäytettä, ja palasimme kotiin vatsat nälkää huutaen mutta varsin tyytyväisinä tehokkaaseen retkeen.
Nyt reipas höpöttäjäni lepäilee päiväunta odotellen, ehdin hetken hörppimään kahvia ja notkumaan aivottomasti internetin ihmeellisessä maailmassa.
Vielä on välissä kokonainen viikonlopullinen vapaata perheen kesken, ja maanantaina odottaa taas paluu polille ja lääkekaapille. Ehkä joulun ajan pidennetystä lääketauosta johtuen ei tuleva hoitorumba ahdista ihan niin paljoa kuin mitä aiempina kertoina näihin aikoihin. Pelottaa, sitä se kyllä tekee. Niinkuin koko sairaus kieroine kuvioineen säännöllisesti muutenkin, mutta ei sentään ihan päivittäin enää.
Viime maanantain lääkärikäynniltä jäi pelkästään positiivinen mieli. Itse lääkäri oli vakuuttava, asiallinen ja kiinnostunut. Kyseli tarkkaan kokemuksistani ja ajatuksistani tähän mennessä, teki erinäisiä testejä viitaten tuntoaistiin ja näköön sekä tutki haavat ja kainalon alueet tarkkaan. Puhuimme jatkosta hoitojen osalta ja katsoimme lyhyesti verikokeiden tuloksia lähinnä hormonitasoja ja hemoglobiinia koskien.
Ainoa mistä lääkärikin oli vähän huolissaan on jatkuneet päänsärkyni, jotka siis ensimmäisen sytosatsin jälkeen iskivät painajaismaisesti päälle. Toki tilanne on nyt ollut vähän paremmin hallinnassa ja lääkityksellä kurissa, mutta asiaa täytyy tarkkailla. Sain neuvoksi kuulostella mahdollisia muita oireita (näköhäiriöt jne), ja mikäli pääkivut jatkuvat sytostaattihoitojen jälkeen on syytä tehdä pään alueen kuvaus. Lääkärikin oli toki sitä mieltä että päänsärky voi johtua kymmenistäkin eri syistä, mutta aina kannattaa varmistaa.
Maanantaina alkavaan ensimmäiseen CEF-hoitoon olen varustautunut kahdella eri pahoinvoinninestolääkeellä, jo tutuksi tulleella Neulastan-piikillä sekä ripauksella positiivista asennetta. Olen selvästi saanut pyhien aikaan kasattua energiatasoja paremmaksi, ulkoiltua ja syötyä hyvin. Tämän lisäksi suhtaudun ehkä turhankin toiveikkaasti tuleviin CEF-hoidon sivuoireisiin; toki odotettavissa on pahempaa pahoinvointia ja väsymystä, mutta ei niinkään todennäköisesti kaikkia niitä outoja oloja joita Taxotere sai aikaan. Huolettaa toki se että CEF ja pahoinvoinninestolääke saattavat aiheuttaa pääsärkyjä, enkä näe mitään hyvää väsymyksessä tai yökkö-olossa, mutta otetaan nyt taas vastaan mitä annetaan. Sentään nyt saan olla ilman Xelodaa ja kortisonia.
Uuden lääkkeen ensimmäisessä kerrassa on aina kaksi puolta: onnekseni en tiedä vielä miten juuri minun kroppani tähän suhtautuu enkä siis tarkalleen tiedä mitä odottaa. Toisaalta taas ensimmäinen kerta saattaa aiheuttaa ne pahimmat sivuoireet, joten voi olla että olen hyvinkin taas mustien aaltojen pohjalla vähintään tulevan viikon ajan.
Kuten alussa sanoin, tänään ei ehdi murehtimaan olevaa ja tulevaa vaan on aika elää arkea juuri tällaisena soljuvana ja sujuvana kuin se tällä hetkellä on. Aika täyttää kahvimuki kuumemmalla sisällöllä, napata joulunjäännössuklaa kaveriksi ja odotella tyttöjä koulusta kotiin.
Mukavaa viikonloppua sinulle!
- Terhi
Nyt reipas höpöttäjäni lepäilee päiväunta odotellen, ehdin hetken hörppimään kahvia ja notkumaan aivottomasti internetin ihmeellisessä maailmassa.
Vielä on välissä kokonainen viikonlopullinen vapaata perheen kesken, ja maanantaina odottaa taas paluu polille ja lääkekaapille. Ehkä joulun ajan pidennetystä lääketauosta johtuen ei tuleva hoitorumba ahdista ihan niin paljoa kuin mitä aiempina kertoina näihin aikoihin. Pelottaa, sitä se kyllä tekee. Niinkuin koko sairaus kieroine kuvioineen säännöllisesti muutenkin, mutta ei sentään ihan päivittäin enää.
Viime maanantain lääkärikäynniltä jäi pelkästään positiivinen mieli. Itse lääkäri oli vakuuttava, asiallinen ja kiinnostunut. Kyseli tarkkaan kokemuksistani ja ajatuksistani tähän mennessä, teki erinäisiä testejä viitaten tuntoaistiin ja näköön sekä tutki haavat ja kainalon alueet tarkkaan. Puhuimme jatkosta hoitojen osalta ja katsoimme lyhyesti verikokeiden tuloksia lähinnä hormonitasoja ja hemoglobiinia koskien.
Ainoa mistä lääkärikin oli vähän huolissaan on jatkuneet päänsärkyni, jotka siis ensimmäisen sytosatsin jälkeen iskivät painajaismaisesti päälle. Toki tilanne on nyt ollut vähän paremmin hallinnassa ja lääkityksellä kurissa, mutta asiaa täytyy tarkkailla. Sain neuvoksi kuulostella mahdollisia muita oireita (näköhäiriöt jne), ja mikäli pääkivut jatkuvat sytostaattihoitojen jälkeen on syytä tehdä pään alueen kuvaus. Lääkärikin oli toki sitä mieltä että päänsärky voi johtua kymmenistäkin eri syistä, mutta aina kannattaa varmistaa.
Maanantaina alkavaan ensimmäiseen CEF-hoitoon olen varustautunut kahdella eri pahoinvoinninestolääkeellä, jo tutuksi tulleella Neulastan-piikillä sekä ripauksella positiivista asennetta. Olen selvästi saanut pyhien aikaan kasattua energiatasoja paremmaksi, ulkoiltua ja syötyä hyvin. Tämän lisäksi suhtaudun ehkä turhankin toiveikkaasti tuleviin CEF-hoidon sivuoireisiin; toki odotettavissa on pahempaa pahoinvointia ja väsymystä, mutta ei niinkään todennäköisesti kaikkia niitä outoja oloja joita Taxotere sai aikaan. Huolettaa toki se että CEF ja pahoinvoinninestolääke saattavat aiheuttaa pääsärkyjä, enkä näe mitään hyvää väsymyksessä tai yökkö-olossa, mutta otetaan nyt taas vastaan mitä annetaan. Sentään nyt saan olla ilman Xelodaa ja kortisonia.
Uuden lääkkeen ensimmäisessä kerrassa on aina kaksi puolta: onnekseni en tiedä vielä miten juuri minun kroppani tähän suhtautuu enkä siis tarkalleen tiedä mitä odottaa. Toisaalta taas ensimmäinen kerta saattaa aiheuttaa ne pahimmat sivuoireet, joten voi olla että olen hyvinkin taas mustien aaltojen pohjalla vähintään tulevan viikon ajan.
Kuten alussa sanoin, tänään ei ehdi murehtimaan olevaa ja tulevaa vaan on aika elää arkea juuri tällaisena soljuvana ja sujuvana kuin se tällä hetkellä on. Aika täyttää kahvimuki kuumemmalla sisällöllä, napata joulunjäännössuklaa kaveriksi ja odotella tyttöjä koulusta kotiin.
Mukavaa viikonloppua sinulle!
- Terhi
Kuvassa edellisviikonlopun syntymäpäiväsankari Otto, nyt jo neljä vuotta iso <3
maanantai 31. joulukuuta 2012
Uuden vuoden kynnyksellä.
Kolmas sytostaattimatkani meni taas aivan omalla kaavallaan, jokainen kerta on tähän asti ollut hitusen erilainen. Makumuutoksista, päänsäryistä, ja jo tutuksi tulleesta päänsumuisuudesta ei päästy tälläkään kertaa. Jotenkin lähestyvä joulu ja sen mukanaan tuomat puuhat saivat minut puskemaan läpi oireiden, läpi hankalampien päivien kaljuuntuva otsa edellä. Oli joulunalusvierailuja, ostoksilla ravaamista, leipomista ja tohinaa.
Jotenkin olin syksyllä ajatellut että tämä joulu on se jolloin makaan kaljuna ja pahoinvoivana sängynpohjalla, en jaksa osallistua perheen juhlintaan ja koko juhla-aika menisi jonkinlaisessa sumussa. Kun kaikeksi onnekseni kaikki menikin toisin, tuli touhuttua liikaakin ja energioita tuhlattua vaikkei niitä aina ollutkaan. Ihmismieli on outo.
Nyt on takana joulunvietto, kuopuksen syntymäpäiväjuhlinta ja monen monta juhlakauden herkkua. Tänään ilmaan ammutaan uudenvuoden sähikäiset, ja sitten kai saa jo hiljalleen aloitella arjen ihmettelemistä. Se kai tämän pitkän juhlakauden tarkoitus onkin, että arki maistuu taas moninverroin mukavammalta?
Aivan kohta olen matkalla polille, tällä kertaa lääkärin vastaanotolle. En edes tiedä tarkalleen mitä kaikkea infoa on mahdollisuus saada, enkä ole osannut yhtään viisasta kysymystä valmistella. Tämä menee taas jo tutuksi tulleella 'otetaan vastaan se mitä annetaan' -asenteella näköjään.
Palaan kertomaan mikäli kerrottavaa on, loistavaa vuodenvaihdetta Juuri Sinulle!
- Terhi
Jotenkin olin syksyllä ajatellut että tämä joulu on se jolloin makaan kaljuna ja pahoinvoivana sängynpohjalla, en jaksa osallistua perheen juhlintaan ja koko juhla-aika menisi jonkinlaisessa sumussa. Kun kaikeksi onnekseni kaikki menikin toisin, tuli touhuttua liikaakin ja energioita tuhlattua vaikkei niitä aina ollutkaan. Ihmismieli on outo.
Nyt on takana joulunvietto, kuopuksen syntymäpäiväjuhlinta ja monen monta juhlakauden herkkua. Tänään ilmaan ammutaan uudenvuoden sähikäiset, ja sitten kai saa jo hiljalleen aloitella arjen ihmettelemistä. Se kai tämän pitkän juhlakauden tarkoitus onkin, että arki maistuu taas moninverroin mukavammalta?
Aivan kohta olen matkalla polille, tällä kertaa lääkärin vastaanotolle. En edes tiedä tarkalleen mitä kaikkea infoa on mahdollisuus saada, enkä ole osannut yhtään viisasta kysymystä valmistella. Tämä menee taas jo tutuksi tulleella 'otetaan vastaan se mitä annetaan' -asenteella näköjään.
Palaan kertomaan mikäli kerrottavaa on, loistavaa vuodenvaihdetta Juuri Sinulle!
- Terhi
sunnuntai 23. joulukuuta 2012
Rakas Joulupukki
Ilmassa on taikaa. Se ei pelkästään leijaile kimmeltävinä hiukkasina
ja saa lapset kikattamaan jännittyneenä, se myös ympäröi tunnelmallaan
kuin suuri punainen viltti ja saa kaiken tuntumaan mukavan pehmoiselta.
Olen äärimmäisen onnellinen siitä että saan tänäkin Jouluna nähdä tämän kaiken. Kulunut vuosi on ollut yhtä vuoristorataa erilaisine tapahtumineen ja tilanteineen, yhtälailla niitä upeita nousuja kuin turhankin jännittäviä laskuja. Nyt on vihdoin aika pysähtyä, nauttia siitä että kaikki on juuri nyt hyvin. Kun vierellä on rakas perhe, ympärillä läheisiä ja ystäviä en voisi olla tämän rikkaampi.
Hyvä Joulupukki, tiedän että tämä on sinulle sitä kaikkein kiireisintä aikaa. Muistathan itsekin levähtää? Hörppää Joulumuorin kanssa kuppi kuumaa teetä ja rapsuta tonttuja aina kun ne ohi vilahtavat. Kaikkein tärkeintä kun on aina Tämä Hetki.
Haukkaan possupiparilta saparon ja katselen kauneinta kuusta jonka lapset eilen koristelivat, kuuntelen elämää ympärillä. Tässä on hyvä.
Ihanaa Joulua Joulupukki, kuin myös sitä parasta Joulua aivan kaikille maailmassa <3 <3
- Terhi
Olen äärimmäisen onnellinen siitä että saan tänäkin Jouluna nähdä tämän kaiken. Kulunut vuosi on ollut yhtä vuoristorataa erilaisine tapahtumineen ja tilanteineen, yhtälailla niitä upeita nousuja kuin turhankin jännittäviä laskuja. Nyt on vihdoin aika pysähtyä, nauttia siitä että kaikki on juuri nyt hyvin. Kun vierellä on rakas perhe, ympärillä läheisiä ja ystäviä en voisi olla tämän rikkaampi.
Hyvä Joulupukki, tiedän että tämä on sinulle sitä kaikkein kiireisintä aikaa. Muistathan itsekin levähtää? Hörppää Joulumuorin kanssa kuppi kuumaa teetä ja rapsuta tonttuja aina kun ne ohi vilahtavat. Kaikkein tärkeintä kun on aina Tämä Hetki.
Haukkaan possupiparilta saparon ja katselen kauneinta kuusta jonka lapset eilen koristelivat, kuuntelen elämää ympärillä. Tässä on hyvä.
Ihanaa Joulua Joulupukki, kuin myös sitä parasta Joulua aivan kaikille maailmassa <3 <3
- Terhi
tiistai 11. joulukuuta 2012
Lumisateen tuomaa
Jos uskaltaisin ääneen sanoa, kertoisin että viime kertaisen hoitoryöpyn jälkeen toivuin ehkä aavistuksen verran nopeammin kuin edellisen. Tosin en uskalla, tämän suhteen ei kannata maalailla piruja seinille.
Mutta selvisin kuin selvisinkin, pääsin joulushoppailemaan rakkaan äitini ja siskoni seurassa ja nauttimaan arkisista iloista. Viime viikolle ajoittunut kokonaan lääkkeetön viikko meni jo lähes normaalissa olossa, ei iskenyt niin paha uupumuskaan kuin edellisellä kerralla.
Silti tuttu Alakulon Alho ajoittui taas niihin hetkiin kun olo alkoi fyysisesti olemaan jo siedettävä. Kun pää ei humise talvimyrskyn tavoin tai kaikki ei enää maistu vaipoille, on ehkä liikaakin aikaa pohtia kaikkea. Vaikken mielestäni mitään masennusta podekaan, väkisin niinä hetkinä kaikki harmaa ja tummasävyinen hiipii mieleen ja olo on lohduton. Paitsi että oma terveydellinen tulevaisuus väkisinkin aiheuttaa tuolloin erityisen paljon ahdistusta, käy tunneryöppyihin mikä vain syötiksi. Iskee suunnaton ikävä edesmennyttä pappaa, huoli siitä että olen niin kovin huono vaimo ja äiti pahimpina päivinä, ja parempinakaan ei aina jaksa. Koitan ajatella niin että tunteet pitää tuntea sellaisina kuin ne tulevat, etteivät ne patoudu. Kovin hankala silti suhtautua tällaisiin tummiin aaltoihin.
Tänään istuin taas tutun polin seinien sisällä, tällä kertaa hivenen sivummassa. Olin napannut lukemista mukaan (korkkasin vihdoin Johanna Sinisalon 'Ennen päivänlaskua ei voi', joka on pokkarimuotoisena odottanut vuoroaan hyllyssä ihan liian kauan), ja lukien aika meni siivillä. Ehdin kirjassa reilusti yli puolenvälin, ja taidan lukaista sen illalla tai huomenna loppuun. Joulun ajan saan olla sitten aivan tauolla, ja seuraava istunto odottaa vasta toisella viikolla tammikuussa. Tosin tuohon väliin ehdin käymään lääkärin luona väli-istunnolla, joten täysin tästä aiheesta en pääse pyhienkään aikaan.
Pokkareista puheenollen, rakastan lukemista - olen vain jostain syystä ollut aivan liian laiska viimeaikoina sillä saralla. Lähinnä on tullut tämän vuoden puolella luettua kevyen sorttisia viihdeteoksia, ja muutamia runokirjoja. Suurimpien annosten lääkepäivinä ei yksinkertaisesti pysty keskittymään pitkäksi aikaa kirjan ääreen, ja muina päivinä meinaa unohtua.
Olen myös epätoivon vimmalla virkannut pitkästä aikaa, taito jonka herätin henkiin taas aikuisiällä pari vuotta sitten. Tai no taidosta ei niinkään voi puhua, lähinnä huiveja ja pannunalusia tullut toistaiseksi suhistua. Toisaalta taas pidän juuri sellaisista puoliaivottomista puikotuksista joita voi harrastaa siinä samalla kun televisiosta pyörii jokin ohjelma. Ja kaupat ovat täynnä toinen toistaan ihanempia lankoja, ei niitä voi sinne jättää!
Kutoa en ole koskaan osannut, saattaa olla etten edes koskaan kokeillut. Sen voisi sitten kai seuraavaksi opetella, lienee nopeampaa kuin virkkaaminen? Ehkä sitten kun sen osaa, lähinnä ;)
Loppuviikolle odotan vaihtelevia olotiloja, pelkään hitusen millainen musta myrskypilvi siellä tällä kertaa odottaa ja yritän parhaani mukaan siirtää ajatukset kovaa vauhtia lähestyvään jouluun. Monituiset paketit odottavat jo paperointia, ja joulun ajassahan ei mitään negatiivista ole. Nyt pikkuhiljaa se jo kietoo minutkin lumenpehmeään vilttiinsä, pistää lukuiset joululaulut pyörimään päässä ja nauttimaan ihanista mausteisista tuoksuista. Tule vain Joulu, me odotamme!
- Terhi
Mutta selvisin kuin selvisinkin, pääsin joulushoppailemaan rakkaan äitini ja siskoni seurassa ja nauttimaan arkisista iloista. Viime viikolle ajoittunut kokonaan lääkkeetön viikko meni jo lähes normaalissa olossa, ei iskenyt niin paha uupumuskaan kuin edellisellä kerralla.
Silti tuttu Alakulon Alho ajoittui taas niihin hetkiin kun olo alkoi fyysisesti olemaan jo siedettävä. Kun pää ei humise talvimyrskyn tavoin tai kaikki ei enää maistu vaipoille, on ehkä liikaakin aikaa pohtia kaikkea. Vaikken mielestäni mitään masennusta podekaan, väkisin niinä hetkinä kaikki harmaa ja tummasävyinen hiipii mieleen ja olo on lohduton. Paitsi että oma terveydellinen tulevaisuus väkisinkin aiheuttaa tuolloin erityisen paljon ahdistusta, käy tunneryöppyihin mikä vain syötiksi. Iskee suunnaton ikävä edesmennyttä pappaa, huoli siitä että olen niin kovin huono vaimo ja äiti pahimpina päivinä, ja parempinakaan ei aina jaksa. Koitan ajatella niin että tunteet pitää tuntea sellaisina kuin ne tulevat, etteivät ne patoudu. Kovin hankala silti suhtautua tällaisiin tummiin aaltoihin.
Tänään istuin taas tutun polin seinien sisällä, tällä kertaa hivenen sivummassa. Olin napannut lukemista mukaan (korkkasin vihdoin Johanna Sinisalon 'Ennen päivänlaskua ei voi', joka on pokkarimuotoisena odottanut vuoroaan hyllyssä ihan liian kauan), ja lukien aika meni siivillä. Ehdin kirjassa reilusti yli puolenvälin, ja taidan lukaista sen illalla tai huomenna loppuun. Joulun ajan saan olla sitten aivan tauolla, ja seuraava istunto odottaa vasta toisella viikolla tammikuussa. Tosin tuohon väliin ehdin käymään lääkärin luona väli-istunnolla, joten täysin tästä aiheesta en pääse pyhienkään aikaan.
Pokkareista puheenollen, rakastan lukemista - olen vain jostain syystä ollut aivan liian laiska viimeaikoina sillä saralla. Lähinnä on tullut tämän vuoden puolella luettua kevyen sorttisia viihdeteoksia, ja muutamia runokirjoja. Suurimpien annosten lääkepäivinä ei yksinkertaisesti pysty keskittymään pitkäksi aikaa kirjan ääreen, ja muina päivinä meinaa unohtua.
Olen myös epätoivon vimmalla virkannut pitkästä aikaa, taito jonka herätin henkiin taas aikuisiällä pari vuotta sitten. Tai no taidosta ei niinkään voi puhua, lähinnä huiveja ja pannunalusia tullut toistaiseksi suhistua. Toisaalta taas pidän juuri sellaisista puoliaivottomista puikotuksista joita voi harrastaa siinä samalla kun televisiosta pyörii jokin ohjelma. Ja kaupat ovat täynnä toinen toistaan ihanempia lankoja, ei niitä voi sinne jättää!
Kutoa en ole koskaan osannut, saattaa olla etten edes koskaan kokeillut. Sen voisi sitten kai seuraavaksi opetella, lienee nopeampaa kuin virkkaaminen? Ehkä sitten kun sen osaa, lähinnä ;)
Loppuviikolle odotan vaihtelevia olotiloja, pelkään hitusen millainen musta myrskypilvi siellä tällä kertaa odottaa ja yritän parhaani mukaan siirtää ajatukset kovaa vauhtia lähestyvään jouluun. Monituiset paketit odottavat jo paperointia, ja joulun ajassahan ei mitään negatiivista ole. Nyt pikkuhiljaa se jo kietoo minutkin lumenpehmeään vilttiinsä, pistää lukuiset joululaulut pyörimään päässä ja nauttimaan ihanista mausteisista tuoksuista. Tule vain Joulu, me odotamme!
- Terhi
tiistai 27. marraskuuta 2012
Ajoittain selkeää, pieniä äitiyskyyneleitä
Olohuoneen ikkunasta virtaa raikas, sateentuoksuinen marraskuun ilma. Ilmatieteenlaitoksen mukaan sää on kääntymässä taas kohti pakkasta ja ihan oikeasti talvisempaa muotoa, samaa tahtia kulkee päänsisukseni taas päivä kerrallaan polun helpompia päiviä päin.
Kun ihminen on niinsanotusti normaalisti kipeä; flunssan tai vatsataudin tai jonkun muun tuikitavallisen pöpön kourassa, sitä viruu pitkin sohvannurkkia voivotellen ja torkkuu pahaa oloa pois. Kun vointi alkaa paranemaan, kadonnut energia löytyy ja keho on taas täynnä touhua - varokaa villakoirat ja kauas karatkoon puolivalmiit einespöperöt! Näin siis ainakin omalla kohdallani. Tämä kaikki onkin sitten jotain ihan muuta.
Nyt kun pahimmat myrskypilvet ovat taas siirtyneet kauemmas (ei toki tarpeeksi pitkälle, vain nurkan taakse odottamaan seuraavaa iskua), olo on jotakuinkin kuin pienen mankelin läpi vedetyllä tyynyliinalla. Tottakai osaan iloita paremmasta voinnista, mutta energiataso on edelleen aivan pohjalukemissa. Osansa varmasti vaikuttaa kaiken muun lisäksi hemoglobiinitaso joka oli viime mittauksissa päässyt taas tipahtamaan, nyt enää 106.
Koitan silti tehdä kaikkeni edes asenteen tasolla jotta pääsisin nauttimaan mahdollisimman monesta oikein hyvästä päivästä ennen taas seuraavaa ryöpytystä. Onneksi on tämä suloinen joulunalusaika joka tuo mukanaan jos jonkinlaista pientä puuhattavaa ja pohdittavaa, kasoittain kynttilöitä ja lasten joulujuhlat!
Tänä vuonna aloitammekin melko ajoissa; päiväkodin joulujuhlia vietetään jo huomenna. Tosin perinteisten esitysten sijasta kokoonnumme Oton ryhmän kanssa päiväkodin pihalle tontturasteilemaan, puuhailemaan ja nauttimaan glögiä pipareineen. Mukava ilta siis tiedossa, ja tänään on aika laskea tonttulakit ja ommella tipahtaneita tiukuja paikoilleen.
Tyttöjen joulujuhlat ovatkin lähempänä aattoa, ja vielä ei ole varmuutta onko molempien luokilla esitykset. Äitiyden kultahetkiä on nähdä omat lapsensa päiväkodin tai koulun lavalla, päät ylpeästi pystyssä ja reippaana hoitamassa oman osuutensa esityksestä - oli se sitten pidempi yksin esitetty runo tai pieni lauluosuus ryhmän mukana. Koskaan ei ole ilman kyyneleitä näistä tilaisuuksista selvitty, äidin silmissä siis. Sitä tunnetta ei voi varmasti tietää ennenkuin itse sen kokee.
Eilen noihin kyyneleihin johti lyhyt viesti Nean opettajalta, jossa hän innosta puhkuen kehui kuinka Nea oli kirjoittanut lukuisia sanoja ilman virheitä ja kirjoitustaito etenee yhtä huimaa vauhtia kuin lukutaitokin. Olemme tietysto erittäin ylpeitä höpöttäväisestä tyttösestämme, mutta on myös hienoa huomata miten opettajakin on niin tohkeissaan mukana näiden ekaluokkalaisten tärkeissä etapeissa.
Ainahan oman lapsen koulunkäyntiä on mielenkiintoista seurata, mutta Nean koulupolusta tekee meille erityisen ehkä juuri se että Nea on oppinut asiansa ns. perinteisessä järjestyksessä. Eskarin aikana loputkin kirjaimet löysivät kirjoitustaitonsa, ja ekaluokalle Nea meni ilman pienintäkää lukutaitoa. No toki oman nimensä ja pari pientä tuttu sanaa osasi kirjoittaa muttei sen enempää. Tyttö oli vielä syksylläkin huolissaan itse että mitä ellei lukutaito löydykään? Nyt on mentykin sitten kohisten eteenpäin, kiinnostus lukemiseen on löytynyt ja kirjoitustaito tullut siinä hienosti rinnalla. Ja intoa riittää!
Sinin vastaava taival meni samalla tavalla kuin omani aikanaan, tosin Sini oppi lukemaan vielä vähän nuorempana. Aivan itseoppien, sanoista ja kirjoista tolkuttoman kiinnostuneena jo heti taaperoiästä alkaen, tyttö löysin lukemisen taidon viisivuotiaana. Toki silloin jäi tavutusvaihe pois ja meni hetki ennenkuin kirjoittaminen tuli rinnalle, mutta lukeminen on ollut siitä lähtien parasta mitä tyttö tietää.
Aikainen lukutaito vaikuttikin sitten kaikkeen koulunkäyntiin, ja sillä taipaleella ei ongelmia ole vielä ollutkaan. Nykyinen koulusysteemi on taannut myös sen ettei Sini päässyt turhautumaan ensimmäisten luokkien aikana, aina oli jotakin opittavaa ja koulu ei käynyt tylsäksi. Nyt kolmannella luokalla kaiken vaikeutuessa on taas omat haasteensa, mutta onneksi Sini ei näytä niistä lannistuvan. Englannin opiskeluun tuntuu olevan motivaatiota, ja vaikeimmat matematiikan tehtävät eivät lannista kunhan huomaamme itse olla tukemassa ja testikokeita puuhaamassa.
Odottelemme jatkossa millainen tulee Oton vastaava koulupolku olemaan, ainakin päiväkotielämä on alkanut oikein mukavasti. Näiden asioiden äärellä on taas kerran joutunut huomaamaan (saanut huomata?) ettei kolmea lasta voi pistää samaan muottiin ja käsitellä täsmälleen samoilla kaavoilla, niin vahvasti nuo jokainen on se oma ihana persoonallisuutensa. Ja jokaisesta löytyy hauskasti sekaisin ominaisuuksia molemmista vanhemmistaan :)
Näihin tunnelmiin päättäen,
Terhi
Kun ihminen on niinsanotusti normaalisti kipeä; flunssan tai vatsataudin tai jonkun muun tuikitavallisen pöpön kourassa, sitä viruu pitkin sohvannurkkia voivotellen ja torkkuu pahaa oloa pois. Kun vointi alkaa paranemaan, kadonnut energia löytyy ja keho on taas täynnä touhua - varokaa villakoirat ja kauas karatkoon puolivalmiit einespöperöt! Näin siis ainakin omalla kohdallani. Tämä kaikki onkin sitten jotain ihan muuta.
Nyt kun pahimmat myrskypilvet ovat taas siirtyneet kauemmas (ei toki tarpeeksi pitkälle, vain nurkan taakse odottamaan seuraavaa iskua), olo on jotakuinkin kuin pienen mankelin läpi vedetyllä tyynyliinalla. Tottakai osaan iloita paremmasta voinnista, mutta energiataso on edelleen aivan pohjalukemissa. Osansa varmasti vaikuttaa kaiken muun lisäksi hemoglobiinitaso joka oli viime mittauksissa päässyt taas tipahtamaan, nyt enää 106.
Koitan silti tehdä kaikkeni edes asenteen tasolla jotta pääsisin nauttimaan mahdollisimman monesta oikein hyvästä päivästä ennen taas seuraavaa ryöpytystä. Onneksi on tämä suloinen joulunalusaika joka tuo mukanaan jos jonkinlaista pientä puuhattavaa ja pohdittavaa, kasoittain kynttilöitä ja lasten joulujuhlat!
Tänä vuonna aloitammekin melko ajoissa; päiväkodin joulujuhlia vietetään jo huomenna. Tosin perinteisten esitysten sijasta kokoonnumme Oton ryhmän kanssa päiväkodin pihalle tontturasteilemaan, puuhailemaan ja nauttimaan glögiä pipareineen. Mukava ilta siis tiedossa, ja tänään on aika laskea tonttulakit ja ommella tipahtaneita tiukuja paikoilleen.
Tyttöjen joulujuhlat ovatkin lähempänä aattoa, ja vielä ei ole varmuutta onko molempien luokilla esitykset. Äitiyden kultahetkiä on nähdä omat lapsensa päiväkodin tai koulun lavalla, päät ylpeästi pystyssä ja reippaana hoitamassa oman osuutensa esityksestä - oli se sitten pidempi yksin esitetty runo tai pieni lauluosuus ryhmän mukana. Koskaan ei ole ilman kyyneleitä näistä tilaisuuksista selvitty, äidin silmissä siis. Sitä tunnetta ei voi varmasti tietää ennenkuin itse sen kokee.
Eilen noihin kyyneleihin johti lyhyt viesti Nean opettajalta, jossa hän innosta puhkuen kehui kuinka Nea oli kirjoittanut lukuisia sanoja ilman virheitä ja kirjoitustaito etenee yhtä huimaa vauhtia kuin lukutaitokin. Olemme tietysto erittäin ylpeitä höpöttäväisestä tyttösestämme, mutta on myös hienoa huomata miten opettajakin on niin tohkeissaan mukana näiden ekaluokkalaisten tärkeissä etapeissa.
Ainahan oman lapsen koulunkäyntiä on mielenkiintoista seurata, mutta Nean koulupolusta tekee meille erityisen ehkä juuri se että Nea on oppinut asiansa ns. perinteisessä järjestyksessä. Eskarin aikana loputkin kirjaimet löysivät kirjoitustaitonsa, ja ekaluokalle Nea meni ilman pienintäkää lukutaitoa. No toki oman nimensä ja pari pientä tuttu sanaa osasi kirjoittaa muttei sen enempää. Tyttö oli vielä syksylläkin huolissaan itse että mitä ellei lukutaito löydykään? Nyt on mentykin sitten kohisten eteenpäin, kiinnostus lukemiseen on löytynyt ja kirjoitustaito tullut siinä hienosti rinnalla. Ja intoa riittää!
Sinin vastaava taival meni samalla tavalla kuin omani aikanaan, tosin Sini oppi lukemaan vielä vähän nuorempana. Aivan itseoppien, sanoista ja kirjoista tolkuttoman kiinnostuneena jo heti taaperoiästä alkaen, tyttö löysin lukemisen taidon viisivuotiaana. Toki silloin jäi tavutusvaihe pois ja meni hetki ennenkuin kirjoittaminen tuli rinnalle, mutta lukeminen on ollut siitä lähtien parasta mitä tyttö tietää.
Aikainen lukutaito vaikuttikin sitten kaikkeen koulunkäyntiin, ja sillä taipaleella ei ongelmia ole vielä ollutkaan. Nykyinen koulusysteemi on taannut myös sen ettei Sini päässyt turhautumaan ensimmäisten luokkien aikana, aina oli jotakin opittavaa ja koulu ei käynyt tylsäksi. Nyt kolmannella luokalla kaiken vaikeutuessa on taas omat haasteensa, mutta onneksi Sini ei näytä niistä lannistuvan. Englannin opiskeluun tuntuu olevan motivaatiota, ja vaikeimmat matematiikan tehtävät eivät lannista kunhan huomaamme itse olla tukemassa ja testikokeita puuhaamassa.
Odottelemme jatkossa millainen tulee Oton vastaava koulupolku olemaan, ainakin päiväkotielämä on alkanut oikein mukavasti. Näiden asioiden äärellä on taas kerran joutunut huomaamaan (saanut huomata?) ettei kolmea lasta voi pistää samaan muottiin ja käsitellä täsmälleen samoilla kaavoilla, niin vahvasti nuo jokainen on se oma ihana persoonallisuutensa. Ja jokaisesta löytyy hauskasti sekaisin ominaisuuksia molemmista vanhemmistaan :)
Näihin tunnelmiin päättäen,
Terhi
lauantai 24. marraskuuta 2012
Ajatuskaa.
Liitän tähän suoraan eilisen viestini Rintasyöpäyhdistyksen sivuilta. Mitä sitä kaunistelemaan.
Ehdin aivan turhaan unohtamaan jo kaiken paskan, vaikka muistin sen kivun ja tuskan ajattelin että hengissä silti selvisin ensimmäisestä hoitoryöpystä, siinä ne menee seuraavatkin.
Olin muka unohtanut kuinka viimeksi pelkäsin vuoroin kuolemaa ja vuoroin sitä että kipu loppuukin - onko se samalla minun loppuni?
Mutta se meni ohi, hiljalleen. Ja väliviikko oli armotonta väsymystä lukuunottamatta melkein normaali, maistoin jopa jo sen verran että osasin nauttia syömisestä.
Nyt maanantaina sain toisen taxoni ja aloitin xelodat taas. Tällä kertaa vatsa meni niin lukkoon että parin päivän toimimattomuuden jäljiltä kierin tuskissani tänään vessan ja sängyn väliä kunnes lopulta miehen tuomat Microlaxit (otin kolme) tehosivat ja sain pahimman tulpan ulos.
Koko päivän on taas pää kipuillut, se meni välillä taka-alalle vatsatuskailuiden vuoksi. Nyt kun pahin paine meni vatsasta on pää taas kovin kipeä. Periaatteessa lääkkeitä on mutta nyt on jo maksimimäärä syöty.
Pelottaa. Ahdistaa. Miksen jaksa paremmin?
Täällä on niin kovin monta minua urheampaa, useimmilla vaivoilla kiusattua ja pidempään kärsinyttä. Miksi minä luulin tästä pärjääväni järjissäni?
Tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa. Mutta eipä tästä junasta pääse pois.
Kolme täydellistä lasta ja aviomies takaavat sen että elämänhalua on. Mutta millä lopettaa minuuttien laskeminen ja parempien hetkien odottaminen?
Anteeksi urheimmille, tiedän olevani raukka.
--
Kirjoitin tekstin eilen illalla, ja sain onnekseni tukea antavia vastausviestejä lähes välittömästi. En edelleenkän koe olevani sen urheampi vaikka ehkä hitusen tänään jaksan jo taas uskoa parempaan.
Tämä ei ole herkkua. Ei voi muuta sanoa.
- Terhi
Ehdin aivan turhaan unohtamaan jo kaiken paskan, vaikka muistin sen kivun ja tuskan ajattelin että hengissä silti selvisin ensimmäisestä hoitoryöpystä, siinä ne menee seuraavatkin.
Olin muka unohtanut kuinka viimeksi pelkäsin vuoroin kuolemaa ja vuoroin sitä että kipu loppuukin - onko se samalla minun loppuni?
Mutta se meni ohi, hiljalleen. Ja väliviikko oli armotonta väsymystä lukuunottamatta melkein normaali, maistoin jopa jo sen verran että osasin nauttia syömisestä.
Nyt maanantaina sain toisen taxoni ja aloitin xelodat taas. Tällä kertaa vatsa meni niin lukkoon että parin päivän toimimattomuuden jäljiltä kierin tuskissani tänään vessan ja sängyn väliä kunnes lopulta miehen tuomat Microlaxit (otin kolme) tehosivat ja sain pahimman tulpan ulos.
Koko päivän on taas pää kipuillut, se meni välillä taka-alalle vatsatuskailuiden vuoksi. Nyt kun pahin paine meni vatsasta on pää taas kovin kipeä. Periaatteessa lääkkeitä on mutta nyt on jo maksimimäärä syöty.
Pelottaa. Ahdistaa. Miksen jaksa paremmin?
Täällä on niin kovin monta minua urheampaa, useimmilla vaivoilla kiusattua ja pidempään kärsinyttä. Miksi minä luulin tästä pärjääväni järjissäni?
Tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa. Mutta eipä tästä junasta pääse pois.
Kolme täydellistä lasta ja aviomies takaavat sen että elämänhalua on. Mutta millä lopettaa minuuttien laskeminen ja parempien hetkien odottaminen?
Anteeksi urheimmille, tiedän olevani raukka.
--
Kirjoitin tekstin eilen illalla, ja sain onnekseni tukea antavia vastausviestejä lähes välittömästi. En edelleenkän koe olevani sen urheampi vaikka ehkä hitusen tänään jaksan jo taas uskoa parempaan.
Tämä ei ole herkkua. Ei voi muuta sanoa.
- Terhi
torstai 22. marraskuuta 2012
Elämää allakan mukaan.
Heti alkuun on huomautettava että tämä ja edellinen kirjoitus on laadittu ns. sytostaattihuuruissa, eli pahoittelen vilpittömästi jos ajatuksistani ei saa tolkkua. En kuitenkaan sen kummemmin tahdo näitä palata myöhemmin editoimaan, sillä mielestäni ajatusvirran tulee näkyä juuri sellaisena kuin se on.
--
Tässä sitä ollaan. Huomasin eilen illalla että lääkedosettini on paras keino kertomaan vastauksen siihen mikä viikonpäivä on menossa, olettaen toki että olen muistaut ottaa jokaisen pillerin ajallaan. Niistä taas on puhelin täynnä muistutuksia, ja pyrin ottamaan lääkepussukkani esille aamulla ensimmäisenä kun alakertaan hiivin.
Hoitorumba vol. 2 siis menossa. Itse tiputus meni taas ihan sujuvasti, ehkä aika kävi tällä kertaa jopa vähän pitkäksi. Paikalla oli huomattavasti enemmän potilaita kuin edelliskerralla, televisiosta tuli suomifilmi lähes äänettömällä ja olin jokseenkin levoton. Käväisin välillä kyllä keittiön puolella leipää syömässä ja muuten seikkailemassa, mutta ensi kerralla aion varata mielekästä lukemista mukaan.
Koen osittaista ahdistusta siitä että olen hetkessä muuttanut tämän blogini pelkästään sairauskertomukseksi. Toisaalta taas yritän itselleni vakuuttaa että tahdon näyttää elämänkirjoni sellaisena kuin se nyt on, tämä kun täyttää vallan suuren palan arkea juuri nyt. Mutta onhan sitä muutakin. Joulu hiipii lähemmäs, vaikka viimeisetkin lumennokareet ovat jo jokin aika sitten joutuneet väistymään kuralätäkköjen tieltä. Otsikko viittaa lähinnä siihen että joudun jo nyt suunnittelemaan tulevat puuhani sen mukaan mikä vaihe on menossa; hoitoviikko, vähän parempi viikko vaiko taukoviikko. Ja näistäkin välietapeista kun ei oikein voi varmaksi sanoa, sen olen jo oppinut. Vaikkei kaikkein suurin lääkeryöppy olisikaan niskassa, voi olo olla silti aivan vetämätön. Ja toisaalta, myös lääkepäiviin on mahtunut muutama energisempikin jakso, eli mene ja tiedä.
Hiustenlähtö etenee tohinalla. Vielä pari päivää sitten ei eroa entiseen huomannut jos tukkaa piti kiinni, nyt on sen verran ohuet höyhenet ettei voi olla huomaamatta. Itse olen toki tilanteeseen jollain tapaa jo joutunut sopeutumaan, mutta tiedän jo valmiiksi että suurimmat kynnykset kiivetään sitten kun tulee ns. edustustilaisuuksia joulujuhlien ja vastaavien merkeissä.
Olen varannut tosiaan itselleni pari kivaa huivia, ja hankkinut peruukin. Ajatukseni peruukista vaihtelevat laidasta toiseen, enkä vieläkään osaa sanoa tuleeko sitä pidettyä. Pidän normaalielämässä hiusksistani mahdollisimman luonnollisina, ja siihen nähden peruukki on turhan laitetun oloinen. Toki se on huolella valittu ja oikein hyvänoloinen, mutta nähtäväksi jää hiippailenko sittenkin mieluummin pipoissa ja huiveissa.
Lapset suhtautuvat hiustenlähtöön kukin omalla tavallaan. Siinä missä Oton asenne on lähinnä 'Hei, siistiä! Äitistä tulee kalju!', ei Nea halua oikein sulattaa koko touhua ja haluaa etten juurikaan näyttäydy sitten pää paljaana. Sini taas on omaan tyyliinsä diplomaattisen hiljainen aiheesta, ei tunnu olevan ahdistunut muttei juuri kommentoi. Tietäväthän he että tilanne palautuu sitten taas ajan kuluessa normaaliksi (jos sitä sanaa voi tässä yhteydessä käyttää).
Muutoinkin koko lasten suhtautuminen sairauteen on tähän mennessä ollut varsin hyvä. Pientä stressiä on toki ollut ilmassa, varsinkin heti leikkauksen jälkeen ja edelliskerran päivystysreissulla. Selkeästi heidän on myös ollut välillä vaikea muistaa onko äidillä nyt parempi vai huonompi päivä ja miten pitää milloinkin olla. Olemme silti onneksi pystyneet pitämään lasten elämän niin lähellä normaalia arkea kuin mahdollista, eikä vielä ainakaan ole näkyvisssä isompia ahdistuksia tai huolenpuuskia. Onneksi ovat vielä sen ikäisiä että melko avoimesti kertovat tunteistaan ja ajatuksistaan, ja ne pystytään sitten käsittelemään pieninä paloina.
Pahoittelen jos ajatustulvani katkaisen nyt kuin seinään, mutta huomaan ettei pää taas oikein pidä pitkistä hetkistä näytön edessä. Keskityn laittamaan saunan päälle piiiitkästä aikaa, odottelen loppuperhettä kotiin harrastusreissulta ja hyppään Oton viereen lukemaan Rölliä.
Ihana, paras arki. Vaikka sitten vähän puolikkaanakin välillä.
- Terhi
--
Tässä sitä ollaan. Huomasin eilen illalla että lääkedosettini on paras keino kertomaan vastauksen siihen mikä viikonpäivä on menossa, olettaen toki että olen muistaut ottaa jokaisen pillerin ajallaan. Niistä taas on puhelin täynnä muistutuksia, ja pyrin ottamaan lääkepussukkani esille aamulla ensimmäisenä kun alakertaan hiivin.
Hoitorumba vol. 2 siis menossa. Itse tiputus meni taas ihan sujuvasti, ehkä aika kävi tällä kertaa jopa vähän pitkäksi. Paikalla oli huomattavasti enemmän potilaita kuin edelliskerralla, televisiosta tuli suomifilmi lähes äänettömällä ja olin jokseenkin levoton. Käväisin välillä kyllä keittiön puolella leipää syömässä ja muuten seikkailemassa, mutta ensi kerralla aion varata mielekästä lukemista mukaan.
Koen osittaista ahdistusta siitä että olen hetkessä muuttanut tämän blogini pelkästään sairauskertomukseksi. Toisaalta taas yritän itselleni vakuuttaa että tahdon näyttää elämänkirjoni sellaisena kuin se nyt on, tämä kun täyttää vallan suuren palan arkea juuri nyt. Mutta onhan sitä muutakin. Joulu hiipii lähemmäs, vaikka viimeisetkin lumennokareet ovat jo jokin aika sitten joutuneet väistymään kuralätäkköjen tieltä. Otsikko viittaa lähinnä siihen että joudun jo nyt suunnittelemaan tulevat puuhani sen mukaan mikä vaihe on menossa; hoitoviikko, vähän parempi viikko vaiko taukoviikko. Ja näistäkin välietapeista kun ei oikein voi varmaksi sanoa, sen olen jo oppinut. Vaikkei kaikkein suurin lääkeryöppy olisikaan niskassa, voi olo olla silti aivan vetämätön. Ja toisaalta, myös lääkepäiviin on mahtunut muutama energisempikin jakso, eli mene ja tiedä.
Hiustenlähtö etenee tohinalla. Vielä pari päivää sitten ei eroa entiseen huomannut jos tukkaa piti kiinni, nyt on sen verran ohuet höyhenet ettei voi olla huomaamatta. Itse olen toki tilanteeseen jollain tapaa jo joutunut sopeutumaan, mutta tiedän jo valmiiksi että suurimmat kynnykset kiivetään sitten kun tulee ns. edustustilaisuuksia joulujuhlien ja vastaavien merkeissä.
Olen varannut tosiaan itselleni pari kivaa huivia, ja hankkinut peruukin. Ajatukseni peruukista vaihtelevat laidasta toiseen, enkä vieläkään osaa sanoa tuleeko sitä pidettyä. Pidän normaalielämässä hiusksistani mahdollisimman luonnollisina, ja siihen nähden peruukki on turhan laitetun oloinen. Toki se on huolella valittu ja oikein hyvänoloinen, mutta nähtäväksi jää hiippailenko sittenkin mieluummin pipoissa ja huiveissa.
Lapset suhtautuvat hiustenlähtöön kukin omalla tavallaan. Siinä missä Oton asenne on lähinnä 'Hei, siistiä! Äitistä tulee kalju!', ei Nea halua oikein sulattaa koko touhua ja haluaa etten juurikaan näyttäydy sitten pää paljaana. Sini taas on omaan tyyliinsä diplomaattisen hiljainen aiheesta, ei tunnu olevan ahdistunut muttei juuri kommentoi. Tietäväthän he että tilanne palautuu sitten taas ajan kuluessa normaaliksi (jos sitä sanaa voi tässä yhteydessä käyttää).
Muutoinkin koko lasten suhtautuminen sairauteen on tähän mennessä ollut varsin hyvä. Pientä stressiä on toki ollut ilmassa, varsinkin heti leikkauksen jälkeen ja edelliskerran päivystysreissulla. Selkeästi heidän on myös ollut välillä vaikea muistaa onko äidillä nyt parempi vai huonompi päivä ja miten pitää milloinkin olla. Olemme silti onneksi pystyneet pitämään lasten elämän niin lähellä normaalia arkea kuin mahdollista, eikä vielä ainakaan ole näkyvisssä isompia ahdistuksia tai huolenpuuskia. Onneksi ovat vielä sen ikäisiä että melko avoimesti kertovat tunteistaan ja ajatuksistaan, ja ne pystytään sitten käsittelemään pieninä paloina.
Pahoittelen jos ajatustulvani katkaisen nyt kuin seinään, mutta huomaan ettei pää taas oikein pidä pitkistä hetkistä näytön edessä. Keskityn laittamaan saunan päälle piiiitkästä aikaa, odottelen loppuperhettä kotiin harrastusreissulta ja hyppään Oton viereen lukemaan Rölliä.
Ihana, paras arki. Vaikka sitten vähän puolikkaanakin välillä.
- Terhi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)