torstai 24. tammikuuta 2013

Kaapista tulemiset

Otsikko ei niinkään viittaa seksuaalisiin suuntautumisiin (pahoittelen jos petyit), vaan ajatuksiini tämän sairauskummajaisen kanssa elämisestä. Kanssakulkijoille termi on varmaan tullut tutuksi eri tavoin, pohdin asiaa täysin omasta näkökulmastani.

Ehkä jokainen vakavampi sairaus on sellainen jota ei tee mieli huudella jokaiselle vastaantulijalle, mutta itse koen että rintasyöpä etenkin aiheuttaa kuoreen vetäytymistä ja peittelyä. Aiheeseen kun heti liittyy naiseuden säröytyminen ja minäkuvan muuttuminen, ja vaikka asia hienosti nykyään onkin esillä suunnassa jos toisessakin, pitää se silti edelleen sisällään paljon epätietoisuutta ja kysymyksiä ilman vastauksia.

Viime syksystä lähtien olen joutunut opettelemaan aivan uudenlaista avoimuutta. Lääkärin jos toisenkin vastaanotoilla on tullut hypittyä ilman paitaa, ja kaikenlaisista henkilökohtaisuuksista on ollut pakkokin avautua. En silti koe sitä edelleenkään miellyttäväksi, olen vain oppinut siirtämään ajatukseni tilanteen ulkopuolelle.

Nyt kun hiukset alkavat oikeasti olla historiaa, on taas ajatuksissa ulkomaailman kohtaaminen. En ole todellakaan valmis kuuluttamaan sairauttani kaikkialle, ja kalju perheenäiti herättää heti kysymyksiä. Olen alusta asti ollut sitä mieltä että hiustenlähtö on tämän sairauden murheista se pienin, ja edelleen kantani on sama. Kaljuuntuminen kuitenkin antaa sairaudelle ne näkyvät kasvot, ja tällainen kaapista tuleminen mietityttää turhankin paljon.

Haluaisin olla se vahva soturinainen joka leuka pystyssä ylpeästi kantaa itsensä ja näyttää koko maailmalle että tässä olen! Siskot -projekti on toiminut hienona suunnannäyttäjänä, ja tahtoisin niin kovasti löytää itsestäni saman rohkeuden joka näyttelyn naisilla on. Ehkäpä vielä joskus?

Pala palalta olen valmis hiipimään päivänvaloon sellaisena kuin olen. Mitäpä muutakaan voin? En tahdo näyttää lapsilleni että tämänkään asian kanssa täytyy häpeillä ja piilotella, mutta itsetunnon lymyillessä lattialistojen alla on toisenlainen suhtautuminen hyvinkin vaikeaa.

Toistaiseksi asiasta tietävät lähimmät ihmiset, ystävät, lasten koulu ja päiväkoti. Tämän enempään en koe tarvetta, katson aina tapauskohtaisesti kun uusia tilanteita eteen sattuu. Tänään pojan neuvolakäynnillä olisin halunnut asiasta keskustella, mutta paikalla olikin vain harjoittelija jonka kanssa en osannut asiaa ottaa puheeksi. Olin sen kirjannut lasta koskevaan lomakkeeseen joten neuvolan tietoihin se sentään jäi.

Nyt keskityn hetkeksi pojan seuraan leffaa ihmettelemään, ja olen kovin tyytyväinen siihen että kotona tunnen itseni riittäväksi juuri sellaisena kuin olen. 

2 kommenttia:

  1. "Hiustenlähtö on tämän sairauden murheista se pienin, kaljuuntuminen kuitenkin antaa sairaudelle ne näkyvät kasvot" - hieman muokaten lainasin, mutta tuo on niin totta. Itse en kuitenkaan kertaakaan käyttänyt peruukkia, joka on niin epäaito kun olla ja voi (olen siis nähnyt ihan kivannäköisiäkin ja kuvittelin peruukin leikattavan toiveideni mukaan, mutta ei..). Sen lisäksi se on kuuma ja kutittava. Niinpä linjanikin sitten valikoitui melkoisen avoimeksi. Toisaalta kun niin moni on ihan vakavissaan sitä mieltä, että rs on nykyään "helppohoitoinen" juttu, niin eivät tule edes ajatelleeksi, että useilta (varsinkin nuorilta) poistetaan koko rinta ja monelta myös ne kainalon imusolmukkeet. Saati uusiutumisen ja leviämisen mahdollisuutta. Moni on todella yllättynyt näistä, joten monikaan ei siis tule näitä edes ajatelleeksi.

    Itselläni on juuri takana kolmevuotiskontrolli ja toiveissa uusi rinta. Toisaalta ihan hullua, mihin kaikkeen sitä sen vuoksi on valmis..

    Tsemppiä ja tehokkaita tippoja kaimalle!

    VastaaPoista
  2. Itseä vaivaa myös tuo ajatusmaailma että 'sehän on ihan helppo juttu', tosiaan kun nuorempien ollessa kyseessä ovat toimenpiteet lähes poikkeuksetta radikaalimpia ja läääkitykset samoin. Lisäksi tosiaan taudin agressiivisuus jne.

    Koko rinta-ajatus on niin eri tavalla pinnalla kun kaiken elää ja kokee itse. Vielä ennen leikkausta olin sitä mieltä että 'ei se poisto nyt niin maailmaa mullista' (vaikka kyllähän iso itku pääsi kun lääkäriltä sen ensi kertaa kuuli), vasta elämä toispuoleisena on antanut ymmärtää kuinka moniin asioihin tämä vaikuttaa ja kuinka monella tapaa esimerkiksi pukeutumisessa asia on huomioitava.

    Hienossa vaiheessa olet itse! Olen täysin samaa mieltä että hulluahan se on ruveta taas ihan 'vapaaehtoisesti' leikkauspöydälle ja potilaaksi. Toisaalta olen itse päättänyt että korjausleikkaukseen todellakin tahdon kun aika koittaa, toivon että se mahdollista on.

    Kiitos kovasti tsemppauksesta, ja terveitä vuosia sinulle kaima! :)

    VastaaPoista