Kaljuun tuulee

Toisinaan uskallan käydä (ihan hetken ajan) mielessäni läpi kaikkea kohdalle osunutta, viimeisen kahden vuoden ajalta. Vielä en pysty pitkäksi aikaa niihin aatoksiin jäämään, mutta pikavierailu aikahyppynä taaksepäin on mielenkiintoista. Väitän edelleen olevani sisäisesti täsmälleen sama Terhi kuin vaikkapa silloin kaksi vuotta taaksepäin, mutta siihen ne yhtäläisyydet sitten jäävätkin. Jos ajatellaan että jo pelkästään 'yhden kierroksen' sytostaattihoidot jättävät jälkensä (puhumattakaan leikkauksesta), ovat siihen päälle heitetyt antihormoonihoidot ja lisäsytostaatit mukavana kuormana niskassa. Puhumatakaan lukuisista tutkimuksista ja pienemmistä toimenpiteistä, jotka jokainen osaltaan kuormittavat kehoa lisää.

En varmasti koskaan ole ollut mitenkään äärimmäisen ulkonäkökeskeinen. En ollut löytänyt mitään omaa vahvaa tyyliäni, olen aina vaihdellut hius- ja vaatetyylejä ihan tilanteen ja fiiliksen mukaan. En ole ollut järin ahkera käymään kampaajalla, sekin täysin kausittaista. Kynteni ovat aina olleet joko pitkät ja huolella lakatut tai ihan lyhyen käytännölliset - edelleen fiiliksen mukaan. Ylipainoa on pienesti ollut aina, joskin painoni on jojoillut viime vuodet muutenkin lasten syntymän ja muiden muutosten mukaan.

Olen useampaan otteeseen puhunut täälläkin huonosta itsetunnostani, se ei enää liene kenellekään yllätys. Kun huonon itsetunnon päälle heitetään kaikki aiemmin luetellut kuormat, mitä jää jäljelle? Ei sentään ihan raunioita.

Askel kerrallaan on tästäkin opittu. Enää jokainen ovesta ulos poistuminen ei tuota välitöntä ahdistusta, mutta vielä on liikaa niitä päiviä kun haluan vain vältellä peilejä.

Ei saa käsittää väärin, en missään nimessä kieri täällä huonon itsetuntoni kourissa ja välttele ihmiskontakteja. Olen vain taas kerran huomannut että tällekin asialle pitäisi tehdä jotakin, eiköhän tässä ole muutakin kuormaa tarpeeksi kannettavana.

Mutta minkäs teet. Loput hiuksistani ajelin juuri ennen viimeisintä sytostaatti-iskua, eipä enää paljoa ajeltavaa ollutkaan. Pahimpina päivinä peilistä katsova, kortisoniturvotuksinen kaljupää, pisti yökkäämään ja itkettämään muiden tuskien lisäksi. Taas kerran jouduin huokaisemaan; miksi olen taas tässä? Eikö yksi hiusten menetyskerta ihan oikeasti riittäisi, se meni lopulta ihan hymyillen kun tiesi hiusten taas kasvavan takaisin.

Kun tuskaviikosta (ja sen päätteeksi potemastani rajusta vatsataudista) selvisin, oli toinen ääni kellossa. Kiskoin päähäni kirkkaan lilan peruukin, meikkasin tavallista rajummin ja otin useita hehkeitä vappukuvia. Minäkö se siinä olin? Pakko oli hymyillä.

Kotona hillun tietysti pää paljaana, pakko onkin kun ottaa huomioon viiden minuutin välein iskevät kuumat aallot. Mutta välittömästi kynnykseltä ulos astuessa on päässä huivi, joka sekin istuu vähän hassusti nyt kun lopukin kutrit välistä ovat poissa.

Arjessa jo pärjään, mikäs siinä. Huivi on ihan jees vaikka se vähän huutaakin SYÖPÄ-sanaa, ehkä korvaan sen isolla hymyllä. Mutta ajatus lähitulevaisuudessa siintävistä isoista juhlista hirvittää. Ei tietenkään pelkän pään osalta, vaan ihan koko kokonnaisuuden. Jos juhlavaatetuksen etsiminen voi muutenkin olla hankalaa, nyt sille on taas ihan omat haasteensa. Mahdollisimman kevyttä - ne kuumat aallot. Mahdollisimman peittävää - ne kymmenet arvet ja muut puutteet. Mahdollisimman juhlavaa, itsetuntoa hivelevää. Saisinko glitterpäällysteisen säkin?

Onneksi kaiken keskellä kyse on hyvin pienistä jutuista. Ohimenevät juhlapäivät, satunnaiset tilanteet. Jotenkin tuntuu jopa helpottavalta kun voi miettiä välillä turhamaisempiakin asioita, silloin täytyy asioiden olla edes jotakuinkin hyvin. Eikö niin?

Aurinkoista viisuviikkoa toivoen,

Terhi