torstai 25. huhtikuuta 2013

Tyhmä, laiska ja saamaton

Vaikken sitä vielä täysin ole sisäistänyt, on jonkinlainen maaliviiva jo tuossa ihan nurkan takana. Viimeisen kahdeksan kuukautta olen elänyt enemmän ja vähemmän erilaisten hoitoaikataulujan tahtiin, pitänyt jatkuvasti mielessä missä odottaa seuraava laboratorioaika tai hoitorysäys ja koska pitää muistaa valmistautua erilaisiin tutkimuksiin ja kuvauksiin. Alun uteliaisuuden velloessa luin jokaisen saamani brosyyrin kannesta kanteen ja imin tietoa kuin sieni, pikkuhiljaa tiedonjano vaihtui hoitotulvan mukana ajelehtimiseen ja melko passiiviseen otteeseen.

Huomisaamuna odottaa viimeinen sädetyskerta, viimeinen lääkärikäynti tällä erää. Tiedän toki olevani ahkerassa seurannassa lähitulevaisuudessa, mutta viikottaiset (tai jopa jokapäiväiset) käynnit sairaalalla saan hetkeksi unohtaa. Jollain tapaa olotilani on nyt saman kaltainen kuin viimeiseen sytostaattihoitoon lähdettäessä. Järki sanoo että pitäisi hurrata ja hihkua onnesta, kilistellä skumppaa ja hyppiä riemusta. Tunteet se sijaan ovat jokseenkin turrat, kaikki tulee hitaalla viiveellä varovasti makustellen.

Saattaa mennä viikko jos toinenkin ennenkuin sen kaiken ihan oikeasti sisäistää. Ensin vuorossa on sen yksinkertaisen faktan tajuaminen että Ihan Oikeasti tämä oli tällä erää tässä. Seuraavana on aika kerätä hitaasti mutta varmasti omat rapistuneet voimat ja energiat kasaan sieltä täältä. Sen jälkeen, ehkä koko loppuelämäni ajan, on aika sisäistää Mitä Tapahtui.

Kun ihminen joutuu hyvin tapahtumarikkaan vuoden syyspuolella tilanteeseen jossa matto vedetään hetkeksi totaalisen alta, jotain muuttuu välittömästi. Sillä häviävän pienellä hetkellä kun näin minua tutkivan lääkärin silmistä tilanteen vakavuuden, siihen asti olemassa ollut Terhi katosi. Kun siirryin maksamaan jättiläislaskun terveysaseman vastaanottotiskille, en uskaltanut tuntea mitään. Kun siirryin autolleni ja näin tuulilasissa viidenkymmenen euron parkkisakon, en tuntenut mitään. Kun ajoin silmät sumussa kotiin, olin niin tiiviin kuplan sisällä että ihme kuin selvisin matkasta yksin.

Jo tuolloin alkoi hitaasti etenevä muutos, joka on jatkanut kulkuaan koko kahdeksan kuukauden ajan. Välillä on ollut aikaa ajatuksille, tilaa hengähtää ja käsitellä itseään. Noina hetkinä olen ollut vain surullisen tietoinen siitä etten uskalla. Pelkään että avaan jonkin arkun johon uppoan välittömästi ja tuskaisesti kiljuen, pelkään etten löydä sieltä pois.

Ehkä tuleva kesä antaa mahdollisuuden käsitellä kaikkea, tai vastaavasti työntää kaiken entistä syvemmälle. Kulunut aika viime syksystä tähän kevääseen on ollut pahimmillaan kiikkeräisen vuoristoradan kyydissä keikkumista, ja parhaillaan elämän tärkeiden asioiden oivaltamista uudelleen ja uudelleen. 

Juuri nyt? En tiedä. Tahtoisin piiloutua viltin alle pimeään aivan yksin, huudattaa tunteita värisyttävää musiikkia niin kovalla volyymilla ettei ajatuksille ole sijaa. Toisina hetkinä taas huomaan kuinka radiosta soiva pirteä biisi saa hyräilemään mukanaan ja lanteet keinumaan tiskejä lajitellessa. Olen siis ilmeisen elossa, vaan vielä niin kovin voimaton.

Hivenen hukassa, 

Terhi  

2 kommenttia:

  1. Hienosti kirjoitettu. Juuri tuolta se tuntuu.

    Pikku hiljaa kaikki selkeytyy taas. Aikaa se vie, mutta selkeytyy kyllä ja ELÄMÄ voittaa taas.

    VastaaPoista