tiistai 16. huhtikuuta 2013

Hyvä potilas, huono vaimo

Olen ollut jonkinlainen suorittaja aina nuoruusvuosista lähtien, niin opiskelu- kuin työelämässä on takaraivossani aina joku huutanut 'tee asiat niin hyvin kuin osaat!'. Ensimmäisenä ei tietenkään tule ajateltua että se olisi negatiivinen asia, mutta haittansa silläkin. Paineet ovat melkoiset silloin kun sinulta odotetaan kiitettävää suoritusta. Vaikka tiedät ettei se ole niin vakavaa jos välillä mokaa, on stressi melkoinen jos sille antaa vallan.

Jostain syystä heti tämän sairausmatkan alkutaipaleilta lähtien otsassani on ollut Hyvän Potilaan leima. En ole kokenut tarpeelliseksi hysterisoida lääkärien vastaanotolla, ei ole ollut tarvetta kyseenalaistaa diagnooseja. Ensimmäisessä sytostaattihoidossa hoitaja ihmetteli olinko todella ottanut asioista niin hyvin selvää etukäteen, kun en ihmetellyt mitään vastaantullutta asiaa.

Tämä kaikki edellämainittu on tuntunut luonnolliselta, enkä tarkoita tällä nyt nostaa itseäni jalustalle. Ehkä kohdalleni on osunut niin asiantuntevaa porukkaa ettei ole tarvinnut ruveta hankalaksi.

Nyt sädehoitojen aikaan kuljen taas 'mallioppilaan' hatussa. Heti alkuun hoitajat touhottivat miten hienosti olen osannut olla ct-kuvauksissa, kun annosmittaus on saatu tehtyä säntillisin kuvin. Ei kuulemma ole mikään itsestäänselvyys, itsestä vaan tuntui hassulta. Nyt on eräs sädehoitaja ottanut tavaksi ihmetellä päivittäin miten saan hypättyä hoitopöydälle melkein millilleen oikeaan kohtaan. Paineitahan tässä tulee :D

Kaiken mallioppilaana olemisen kääntöpuolella on jotakin muuta. Erityisesti viimeaikoina on niskassa painanut taas Huono Vaimous kaikkine eri koukeroineen. Miksen tälläkin saralla osaisi tehdä parastani?

Tuntuu ahdistavalta katsella puolison jokaista ilmettä ajatellen että niistä huonoimmat johtuvat minusta. Tuskin niin aina on, mutta tiedän liiankin hyvin milloin en ole ollut kaikkea mitä voisin.

Jos tämä sairaus ei muutenkaan ihan kuulunut suunnitelmiin, tuli se keskelle parisuhdettakin pirun huonoon rakoon. Vuosia odottamani Tahdon oli juuri sanottu, kaiken piti jatkua autuaan onnen ympäröimänä. En halunnut rakkaalleni vaimoa jolta heti kohta puuttuu suuri osa naiseutta niin henkisesti kuin fyysisestikin. En halunnut aikakautta jolloin minun pitää olla niin paljon olemassa vain itselleni. En halua samaan aikaan inhota omaa kuvaani ja yritttää tuntea olevani niin kovin haluttava ja rakastettava.

Ohimenevää, sitähän tämä kai on. Mutta niin mieluusti katselisin rakastani onnellisena. Ehkä se on liikaa pyydetty.

2 kommenttia:

  1. Niin, ei me tätä sairautta tilattu. Ei ole helppoa itselle, mutta ei myöskään läheisille. Välillä vaan on niin loppu, että ei jaksa ajatella miltä muista tuntuu. Hiustenlähtö oli minulle kova paikka. Rinnanpuolikkaasta viis, mutta kuka sitä nyt kaljua vaimoa...
    Minäkin yritän olla kiltti potilas. Toisaalta miksi marisisin. Hyvin ovat minusta sairaalassa huolta pitäneet ja tietoa ja tukea on tarjolla, jos sitä haluan. En ole liittynyt mihinkään vertaistukiryhmään, mutta niitäkin olisi tarjolla. Ehkä vielä joskus, mutta nyt tuntuu, että niistä ei olisi apua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun saisi ihan oikeasti annettua itselle anteeksi sen ettei aina jaksa, olisi se jo puoli voittoa. Kokee turhaa syyllisyyttä viimeisillä voimanrippeillään siitä ettei taaskaan jaksanut huomioida toisia, olla mieliksi.

      Vaikka pitäähän sekin muistaa sanoa ja näyttää, kuinka äärimmäisen tärkeää ja tarpeellista se lähimpien tuki on. Ja mielessäni pohdin jatkuvasti kuinka voin sen kaiken hyvittää 'sitten joskus'. Voi kun voisin sen tehdä jo nyt, enkä olla vain inhottavana taakkana jona itseni turhan usein koen.

      Vertaistuki ja sen tarve on aika yksilöllistä. Itse en ole kokenut tarpeelliseksi höpistä odotustiloissa vierustoverin kanssa juuri lainkaan, mutta netistä löydetty vertaistuki on toisinaan ollut korvaamatonta. Rintasyöpäyhdistyksen foorumin kautta löydetty facebookin vertaisryhmä on ehkä tällä hetkellä se tärkein; samanhenkistä porukkaa joista aina joku on reaaliaikaisena vastaamassa avunhuutoon tai yhtymässä hervottomaan nauruun jos sen aika on.

      Toivottavasti löydät oman apusi, tavalla tai toisella tunnet että sinuakin kannatellaan <3

      Poista