Tunteet - piiloon vai esille?

Kuvan nappisilmille on vaikea olla kauaa vihainen.

Jumppapukupostaukseni herätti omassa päässäni vauhtiin ajatusjuoksun siitä, minkä verran tunteitaan oikeasti saa ilmoille päästää vai pitääkö ne aina vain sulloa mahdollisimman syvälle piiloon.

Toki nyt jokainen (aikuinen) ihminen sen verran tietää että aikansa ja paikkansa tunneryöpyillekin tulee olla, ja sosiaalisissa tilanteissa käyttäydytään tilanteeseen sopivalla tavalla. Mutta miten sitten kun ollaan kotona, tutuissa nurkissa niiden omien ihmisten parissa? Saako silloin olla sellainen kuin on, ja sitä miltä tuntuu? 

Pian kahdeksan vuoden äitiyskokemuksella olen ymmärtänyt sen, että lapsi oppii parhaiten kohtaamaan suuren maailman kun saa tietotaidollisten vahvuuksiensa tueksi mahdollisimman monipuolisen tunnepankin. Vastasyntyneen nälkäitkuista aina uhmaikäisen raivopuuskiin ja kouluikäisen kiukutteluun, ja tietysti kaikenikäisten lasten huumaaviin nauruhepuleihin asti ovat lasten tunteet suuria ja mukaansatempaavia eikä niitä pidä turhaan hyssytellä.

Miksi sitten aikuisten pitäisi? Niin kauan kuin ketään ei satuteta tai pelästytetä, eikä tule sanottua mitään pahasti loukkaavaa, saa minun mielestäni aikuinen vapaasti ilmaista tunteensa juuri niinkuin ne luonnostaan tulevat.

Vakaa ja turvallinen tulee toki vanhempien lapsilleen olla, mutta ne huonommatkin tunteet pitää saada ilmaista sellaisina kuin ne ovat.

Minä olen itkenyt, nauranut, huutanut, mököttänyt, kikattanut ja tiuskinut lasteni kuullen ja nähden, enkä usko heidän siitä ihmisinä huonontuneen. He ovat minut oppineet tuntemaan ja hyväksymään sellaisena kuin olen, syntymästään lähtien tai varmaankin jo kohdussa ollessaan.  He tietävät että kun äiti on kiukkuinen ja alkaa purkamaan raivoaan imuroimalla, ei siihen väliin kannata ihan heti tulla. He ovat oppineet huomaamaan milloin äitiä naurattaa pienetkin jutut - silloin kannattaa pistää kaikki leikiksi ja kikatuttaa lisää. He näkevät milloin äiti on surullinen ja väsynyt, silloin painautuvat kainaloon ja pieninkin sanoo 'ei hätää'.

Lapsiltani olen siis saanut luvan olla täysin oma itseni, saisikohan sen hyväksynnän vielä muiltakin?