Tätähän se on.

Tämän matkatoverini kanssa elämä on ollut alusta asti vuoristorataa, ja sellaisen kyydissä jatketaan edelleen. Olen todennut moneen otteeseen etten tule koskaan tarvitsemaan laskuvarjohyppyjä tai muita vastaavia huimia extreme-kokemuksia, näissä viikottaisissa nousuissa ja laskuissa on ihan riittämiin.

Lähdin viimeisimpään hoitoiskuun suhteellisen avoimin mielin, "katsotaan nyt miten käy ja otetaan mitä annetaan". Päädyin käymään reilun viikon mittaisella reissulla kauhujen junassa, pohjamudissa rämpien ja valtavia pelontunteita kokien. Tunsin olevani siellä jaksamisen äärirajoilla jossa en hetkeen ollut käynyt, ja se pelotti lisää.

Juuri nyt, tänään, tällä hetkellä, kaikki on hyvin. Mutta koska koen tarvetta rehellisyyteen (ja haluan jättää itsellenikin merkin huonommistakin hetkistä), kirjoitan muutaman rivin menneestä hoitoviikosta.

Asettuessani tiputuspäivänä hoitopaikalleni, koin nipun sekalaisia tunteita. Tämähän on minun paikkani, minun työni. Täällä taas. Miksi taas? Kun laskimoporttiin jouduttiin pistämään viisi kertaa ennen kuin saatiin onnistunut ote, nieleskelin turhautumisen kyyneliä. Pinnistin hymyn niiden läpi, kaivoin kirjan ja eväät laukustani ja odotin tuntien kulumista.

Ilta meni väsyneen, turtuneen oloisena. Heti ensimmäisestä yöstä alkoivat univaikeudet. Syy kenties kortisonissa, kenties sytostaateissa, ehkäpä niiden yhteisvaikutuksessa. Ja myöhemmin järkyttävissä kivuissa.

Päivät kuluivat jo inhottavan tutuksi tulleessa sumussa. Mikään osa minussa ei tuntunut omalta, mitään ei jaksa, hetkeäkään ei voi rentoutua tai levätä. Olo ei ollut etova tai oksettava, ja olisin ollut valmis vaihtamaan tuon kaiken siihen. Pinnistin itseni kahtena päivänä hakemaan poikaa päiväkodilta. Happi tuntui hyvältä, mutta siihen kaikki positiivisuus jäikin. Edellinen kirjoitukseni kertoikin toisesta näistä matkoista.

Kipu. En ollut hetkeen joutunut kokemaan alati läsnäolevaa kipua, ja nyt se oli siinä. Jatkuvana. Vihlovana. Pääni särki niin että pelkäsin kallon halkeavan. Sain kivuliaita, sähköiskumaisia vihlaisuja selkään, kylkiin, joka paikkaan. Söin kipulääkkeitä joista ei ollut apua. Vietin päiväni ja yöni avoimen ikkunan ääressä, kylmä ilma piti jotenkin järjissään.

En nukkunut yhtään. Jos vaivuinkin hetkeksi yöllä jonkinlaiseen horrokseen, havahduin pienimpäänkin risahdukseen ja samassa kipu oli taas siinä. Makasin päiväsaikaan vuorotellen molempien sohviemme molemmissa kulmissa, lepo ei onnistunut millään tavalla. Pahimmassa ahdistuksen aallossa naputin oloistani vertaissiskojen niskaan, ihanat korvaamattomat Siskot. Tunsin heiltä saadun energian ihan konkreettisena. Läheisten ja rakkaiden viesteihin voinnistani en keksinyt yhtään kaunisteltua riviä. Tiesin aiheuttavani huolta, mutten pystynyt muuhun. Tunsin olevani jälleen kerran taakka, vaikka tiedänkin tasan tarkkaan etten niin saisi ajatella. Voinko koskaan enää antaa kenellekään takaisin sitä rakkauden ja tuen määrää jota olen saanut?

Viikonloppua kohden pystyin jo hetkittäin jopa hymyilemään. Kipu ei ollut vielä helpottanut, mutta oli jo pieniä hetkiä kun saatoin sen unohtaa. Vietin hetken takapihalla perheen kanssa, ja aloin jo uskoa että parempaa kohti on mahdollista mennä.

Pienin askelin alkoikin elämä voittaa. Kivuista helpotti pahin terä, ja lääkkeet alkoivat purra. Sain ajan kipupolille nopeasti, ja kävin keskustelemassa kaikessa rauhassa lääkärin kanssa jolla oli Aikaa. Tunsin niin suurta helpotusta käynnin päätteeksi, etten voinut kyynelille mitään. Muutaman päivän päästä unikin löytyi, ja kroppa otti takaisin menetettyjä unitunteja.

Palaan siihen, kuinka juuri Nyt on hyvä olla. Olen pari viimeistä päivää tuntenut kohisevaa energiaa, hymyillyt kattiloille ja nurkkien pölyille, tuntenut eläväni. Tätä minä tarvitsin! Muutaman oikein hyvän päivän, ne minä talletan mieleeni jotta muistaisin. Muistanhan?

Seuraava isku odottaa ensi viikolla, pyhien jälkeen mikäli laboratoriotulokset sen sallivat. Tuohon iskuun varaudun paremmin. Kalenteri tyhjäksi, totaalisen tyhjäksi omalta osalta. Kunnon kipulääkkeet, ja niihin kellontarkka ajoitus. Usko siihen, että paremmat päivät odottavat. Nähtäväksi jää, mihin nämä eväät riittävät.

Tuohon kaikkeen on vielä monta päivää. Tarkoitus on pääsiäisen lisäksi juhlistaa höpöttäväisen keskimmäisen lapsemme 9-vuotispäivää, niin sukulaisten kuin kavereidenkin kesken. Luvassa on siis kasapäin ilmapalloja, serpentiiniä, kakkua ja jäätelöä, kikatusta ja paketteja. Ihanaa, tarpeellista vastapainoa arkeen!

Vielä hetki sitten jännitin näitäkin, vuosittaisia lasten synttärijuhlia. Onko koti riittävän siisti, onnistuuko kakku, onko kaikilla varmasti mukavaa. Nyt kaikki tuo jännitys on vaihtunut mukavaksi odotukseksi. Ihan sama vaikka nurkista kurkkii keijupölyä tai jos kakku lässähtää, tärkeintä että nappisilmämme saa ihanan syntymäpäivän ja niin monta halausta kun ikinä ehdimme antamaan!

Nyt on aika täyttää kahvikuppi, kirjoittaa puhtaaksi jättisuuri kauppalista iltaa varten, ja aikatauluttaa tulevat päivät mahdollisimman tehokkaaksi. Palaan toisella kertaa kertomaan mitä kaikkea jännää kevät on tuonut mukanaan, ja onnistuivatko perheen rairuohot tällä kertaa!

Mitä mukavinta, aurinkoisinta, hauskinta ja tipumaisinta Pääsiäisen aikaa Sinulle!

- Terhi