Minulle on mainittu hyvinkin usein viime aikoina että 'kuulostan mukavan pirteältä' ja 'näytän hyvinvoivalta'. Toki olo onkin ollut useimmiten noita molempia, mutta toisinaan on hankala suhtautua tuollaisiin toteamuksiin. Samalla kun olen tyytyväinen siitä että sekä kokonaisvointini että asenteeni on ollut vielä pääosin hyvä, aina moisen lausahduksen kuullessani vyöryy jo valmiiksi mieleen tulevat hoidot ja niiden mukavat sivuvaikutukset.
Olen turhankin tietoinen siitä millaisia romahduksia vointi ja kunto hetkellisesti tekevät hoitojen aikaan, ja aivan liikaa murehdin ympäristön ajatuksia asiasta. En voi sille mitään että useimmiten nytkin päälle työntyy sellainen ikipirteyden ja reippauden naamari, ja pelkään että sen pitäminen hoitojen aikaan tulee olemaan hyvinkin vaikeaa ellei jopa ajoittain mahdotonta.
Pari päivää sitten tapasin ensimmäistä kertaa onkologian puolen lääkärini ja hoitajan, kävin vilkaisemassa hoitotiloja. Nippu reseptejä ohjeineen, toinen nipullinen luettavaa aiheesta ja lukuisia vieraankuuloisia termejä rikkaampana palasin kotiin. Helpottuneen olon toivat tieto siitä ettei tämä vihollinen ole vielä levinnyt luustoon eikä maksaan, toki itse jäin kaipaamaan vielä ainakin yhtä levinneisyystutkimusta (CT/TT-kuvaus, tätä pyydän myöhemmin).
Asia taas joka ei yllättänyt joskaan ei myöskään hymyilyttänyt, että syöpäni on erittäin agressiivinen. (Gradus III, Imutieinvaasio, perineuraalinen invaasio ja verisuoni-invaasio ja kaikissa kainalosta otetuissa 23:ssa imusolmukkeessa syöpää. HER2-negatiivinen eli ainoa vähän parempi uutinen diagnoosissa.)
Agressiivisuus ei tullut tosiaan yllätyksenä, jotenkin olin siihen varautunutkin. Ja hoidettavahan asia on joka tapauksessa, joten näillä mennään!
Puolentoista viikon päästä alkaa sitten sytostaatit, sekä tippana että tablettina ja kortisonit päälle. Kun kuusi kolmen viikon sykleissä menevää sytokierrosta on takana, on säteiden vuoro ja niiden jälkeen viiden vuoden hormonit. Mielenkiintoinen matkani siis jatkuu, ja lääkekaappiin pitää rakentaa lisäsiipi!
On päiviä jolloin alakuloisuus iskee kimppuun salakavalasti, saa mielen murheelliseksi ja pistää piiloutumaan viltin alle. Missään nimessä en silti koe olevani masentunut tämän asian suhteen, mitähän sekin nyt auttaisi?
Perheeni, sukulaiseni ja läheiset ovat massiivisesti olleet tukenani siitä lähtien kun asiasta saivat tietää, ja olenkin koittanut pitää heidät infottuna säännöllisesti siitä missä mennään. Silti toisinaan on myös päiviä jolloin ei jaksaisi sitä kaikkea, selittää kerta toisensa jälkeen miltä tuntuu ja mitä seuraavaksi. Hetkiä jolloin haluaisi olla vain 'ihan normaali', jolloin ei halua ajatella tätä vihollista joka elämäämme on tunkeutunut. Ja heti nämä sanat kirjoitettuani kadun, saako näin edes sanoa? Toivon vain että tein itseni ymmärretyksi, en missään nimessä ole epäkiitollinen saamastani tuesta ja näistä kaikista ihanista ihmisistä elämässäni. Olen vain hitusen hankala, enkä aina itsekään tiedä mitä haluan :P
Ei ehkä sittenkään niin selkeänä,
Terhi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti