Ovi josta työnnettiin

Jo vanha kansa tiesi että elämä on jono ovia joista kuljetaan, ovia joista pitää valita ja ovia jotka myös joskus sulkeutuvat nenän edestä. Kohdalleni osui vaihteeksi ovi joka ei kysynyt eikä pohtinut, siitä työnnettiin polulle joka on kuljettava.

Rintasyöpä. Miksi se yhä edelleen kuulostaa kirosanalta? Joltain joka kuiskataan hiljaa hämärässä, sanahirviöltä jonka jälkeen on ihan pakko vastapainoksi ajatella mintunvihreitä MyLittle Ponyja ja vaahtokarkkeja.  Aivan sama miltä se sana maistuu tai kuinka hyiseltä se kuulostaa, se minuun liitettiin ja se mukanani kulkekoon tästä eteenpäin.

Sanotaan ettei tällaisiin osaa varautua, eikä koskaan tiedä kenen kohdalle se osuu. Silti vain kerran olen löytänyt itseni kysymästä: Miksi juuri minä? Hyvin pian se kääntyi kysymykseen Miksei? Kaikessa kamaluudessaan tämä nyt kuitenkin on suhteellisen yleistä, pelkästään Suomessa vuosittain yli 4000 uutta diagnoosia. Ja olenpahan jo ehtinyt useammasta lähteestä lukemaan että 'jos joku syöpä on saatava niin sitten rintasyöpä', viitaten hyviin ennusteisiin ja edistyksellisiin hoitoihin.

Ei, en minä ole asian kanssa vielä sinut. En suinkaan ole niin positiivinen ja optimistinen ja energinen miltä välillä vaikutan. Mutta sen verran olen jo ymmärtänyt, ettei muukaan auta. Kyyneleet tämän asian tiimoilta eivät ole vielä loppuneet, uskallan veikata että ollaan vasta ihan alkutekijöissään itkun määrän suhteen. Välillä ahdistaa suoraan sanottuna 'ihan pirusti', unissani juoksen kiiltäväsilmäisiä susia karkuun ja aamuisin olo on enemmän tai vähemmän kuin ruumiilla. Leikattu ja runnottu kroppa ei ole ilo omillekaan silmille, saati että tuntuisi mukavalta olla toisten edessä. Mutta kaikki se menee ohi. 

Seuraavassa hetkessä huomaan taas olevani energinen, hymyilevä ja onnellinen. Ympärilläni on kuitenkin ihana, voimia antava perhe ja tiedän että tämä nivoo meidät entistä läheisimmiksi.

Juuri nyt on aika kerätä voimia. Seuraava pysäkki odottaa useamman viikon päässä, siellä siintävät hoidot joiden yksityiskohtia en (onneksi) vielä tiedä. Toki olen asiaa tutkinut ja tiedän jo ehkä liiankin hyvin mitä kaikkea voi olla luvassa, siksikin nyt pitää ottaa kaikki irti. Olen aina rakastanut syksyä, sen kirpeyttä ja värejä. Tämä syksy saa täyttää akkuni reunoja myöten, jotta talvi ei vie kokonaan mukanaan.

Mahdatko uskaltaa pysyä mukana?

Terhi