Tiedätkö sen ihmistyypin joka ei ikinä hermostu? Koskaan et näe hänellä kiukusta täriseviä poskia, imuroimista raivon voimalla tai kuule kuinka jokainen elollinen tai eloton asia lähinurkissa saa kuulla kunniansa. Varmasti tiedät, mutta minä en ole sitä tyyppiä.
Väitän että paineen alla ja erityistilanteissa hallitsen hermoni hyvin. Pitkä asiakaspalvelukokemus on antanut varmuutta hoitaa ärsyttävimmätkin asiat rauhallisen tyynesti vaikka sisällä kihisee. Mutta edelleenkään en ole oppinut olemaan ylipäätään kiukustumatta, onkohan se edes mahdollista?
Tuntuu että tämän lyhyen alkutaipaleen aikana sairauteni suhteen olen ehtinyt käymään jo melkoisen kirjavan tunneskaalan läpi. Suru, epätoivo, ahdistus, ilo, hysteerinen nauru, vitutus - kaikki on tullut tutuksi. Eikä suinkaan loogisesti kukin vuorollaan, vaan iloisesti sekaisin. Mitähän kaikki tämä tulee olemaan sitten kun varsinainen lääkehoito alkaa? Hitusen pelottaa.
Mikä sitten juuri nyt kiukuttaa eniten? Ei suinkaan kaikki. Perhe on edelleen ihana, lähisuku tukena mukana ja hoitajat sekä lääkärit ystävällisen ammattitaitoisia. Kiukku syntyy kaikesta mahdollisesta muusta; aamulla kun herätyskello soi on koko vasen puoli jumissa ja niskat samoin. Edellisen päivän ylävatsapoltot ärsyttävät edelleen, eikä tilannetta helpota se etten saisi juurikaan juoda kahvia. Peilistä katsoo kalpea takkutukkainen tyyppi, ja vaatteita on hankala saada taas puettua ilman irvistyksiä. Alakertaan siirtyessä arki iskee kasvoille kuin haiseva tiskirätti, lapset on pakko hoputella aamutoimiin (tai no ei ehkä olisi mutta Komenteleva Äiti -rooli iskee päälle itsekseen) ja itsekin pitäisi valmistautua terveysasemalle lähtöä varten.
Tiedän että saa kiukuttaa. Tilanne saa ottaa päähän ja harva kai osaa ottaa kaiken tämän vastaan zen-tyyliin raukeasti hymyillen. Ja vaikka se typerältä kuulostaakin, mieluummin olen kiukkuinen kuin masentunut ja surullinen. Kiukusta saa kuitenkin omanlaista energiaa, se pistää liikkeelle ja veren kulkemaan suonissa. Parhaimpina hetkinä osaan suunnata kiukun siivoamiseen tai kävelylenkkiin jolloin saan siitä suurimman hyödyn.
Silti kiukkua ei suinkaan helpota se että tiedän olevani suunnattoman ärsyttävä. Ympärilläni pitäisi olla tiivis suojakupla jottei ympäristö joudu kuulemaan mutinaani ja sättimistä, eikä näkemään kuinka pyörin ympäriinsä touhuten ja höyryten. Huoli ympäristön kärsimisestä lisää kiukkuani entisestään, ja kierre on valmis.
Parasta olisi kuin pahimman kiukkuaallon hetkellä joku työntäisi minut ovesta ulos metsään lämpimästi puettuna, askillinen suklaarusinoita taskussa. Ehkäpä parin tunnin päästä takaisin tulisi hitusen vähemmän höyryävä yksilö.
Terhi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti