Päiväkahvin ääreltä.

  Luminen torstai käynnissä.

Kun takana on tälle päivälle jo jokunen hetki lumessa tarpomista, mukava perhekerhoilu pojan kanssa ja muut torstaiset rutiinit, tuntuu ihan hyvältä pysähtyä hetki ja kaavailla loppupäivän kulkua. Samalla ajatukset kääntyvät jo väkisinkin tulevaan viikonloppuun, ensimmäiseen asuntonäyttöön. Hui.

  Haikeus meinaa väkisinkin hiipiä pintaan. Kun kaikki on laitettu siistiksi, pölyt pyyhitty sieltäkin mistä ei koskaan ennen tätä, ja ylimääräiset tavarat piilotettu varastoon, tuntuu kuin jokin aika olisi loppumassa.

  Voi tuntua hassulta, mutta melkein pahimmalta tuntui siistiä jääkaapin ovi. Koululaisen lukujärjestys, lasten kirjainmagneetit ja pojan ihana valokuva kesäisestä rallitapahtumasta - kaikki nippuun ja laatikkoon. Ovi on nyt niin paljas, outo, ja vieras. Possumagneetin annoin jäädä, sesongin vuoksi vaikka. Poika huomautti heti seuraavalla ruokailukerralla 'missä lehmä?', kun tuttu lehmäkaverikin oli joutunut poistumaan omalta paikaltaan jääkaapinoven yläreunasta.

  Liian riisutuksi emme toki kotiamme tehneet, en suostuisi siihen että koko myyntiajan asuisimme kolkossa ja vieraantuntuisessa kodissa. Mutta pienetkin asiat näköjään jo tuntuvat.  Toisaalta on niin kovin upea nähdä oma koti näinkin edustavana, ei sillä että tämä nyt kaatopaikkakaan olisi ollut ennen tätä. Mutta pientä hallittua kaaosta useimmiten, se täytyy myöntää.

Saapa nähdä jos myyntiaika tuppaa venymään, hilaanko hiljalleen jääkaapin ovenkin taas täyteen tuttuja piirustuksia ja hassutuksia.

  Vähän jännittää jo.

Otto katselee ohjelmia.