Puistoilua ja puhinaa.

Neiti Neponen haalii lunta.

Viimeistään tänään ymmärsin että tästä on nyt tullut tapa, aamukiireestä nimittäin. Vielä eilen illalla mietin miten hienoa on ettei tarvitse aamulla rynnätä mihinkään, sen kuin katson koululaisen ajoissa hereille ja lähtöön. Sitten voisin rauhassa ottaa aamun iisisti kahden pienemmän kanssa, kun kerhojakaan ei tänään ole. 

No, siinä sekin sitten meni kun piti aloittaa hässäkällä etsimään Sinille lämpimämpää vaatetta ylle, tytön kertoessa kymmenen minuuttia ennen kouluunlähtöä että 'äiti mulla oli muuten eilen tosi kylmä ihan välitunneillakin'. Samalla huomasin että tyttö on kuin onkin kasvanut kunnolla yli talvivarusteistaan, "Talvi yllätti lastenpukijat".

Ehkä kaikki kumoutui sitten jo aamuyön tunteina, kun Otto päätti aloittaa ihan ikiomat Kuorosota-harjoitukset. Taustatietona kerrottakon että poika alkoi nukkumaan yönsä oikeinkin hyvin siinä kymmenen kuukauden iässä, mutta nyt jo pidempään ollut vähintään joka kolmas yö ihan ihme show menossa.

Meidän luksusneliöihimme ei mahdu pojalle omaa makuuhuonetta, joten heppu viettää yönsä meidän huoneessamme pinnasängyssään (johon toivottavasti mahtuu vielä hyvän tovin). Tämä on toisaalta ihan kätevää ja sujuu hyvin, mutta huonoina öinä olisin valmis sijoittamaan pojan sänkyineen vaikka vaatehuoneeseen (joka on todella absurdi ajatus, ko. huoneeseen kun ei mahdu tällä hetkellä edes sitä mitä pitäisi).

Jotenkin minun äidinhermoni on varustettu niin että pienen vauvaikäisen yöitkut ja levottomuudet  vielä kestää, ne jotenkin kuuluu pakettiin ja sen ajan hormonimylläkätkin jo saavat kaiken sujumaan vaikka yössä herättäisiin sen kymmenen kertaa. Mutta kun kyseessä on jo tällainen pian kaksivuotias pallukka, jolla ihan oikeasti on jo Kova Ääni - on meno jo toinen. Myllyyn lisää vettä se että kyse ei todellakaan ole itkuista, vaan ihan kitarisat heiluen tapahtuvasta huutamisesta, kiljumisesta ja karjumisesta.

Okei, nyt annan ihan hirveän kuvan suloisesta nappisilmästämme. Mutta haluan tuoda vain hyvinkin selvästi ilmi sen miltä tuntuu aamuyön tunteina herätä toistuvasti sellaisiin huutoihin kuin "Isoon sänkyyyyyyyn", "Kakkahätääääää", "Puistoooon" ja "Maitoaaaa". Tietysti joka toinen lause yleensä on vain selkeä "Äiti ei nukuuuuu!" josta en tiedä onko se toive vai toteamus.

No, se siitä. Tätä ei kaikeksi onneksi tosiaan tapahdu joka yö, vaan useimmiten vain niinä öinä kun olen itse valvonut illalla liian myöhään ja ehtinyt ajattelemaan ennen nukahtamistani että 'onneksi poika nukkuu nyt noin rauhallisesti'.

Mitä sitten auttaisi tähän se että pojalla olisi oma huone? Huutelua se tuskin lopettaisi, mutta sillä saisi yhden seikan kumottua pois. Näinä hankalina öinä kun pojalla on äärimmilleen korostunut kuulo- ja näköaisti, niin siinä saa varoa ihan jokaista peitonkahinaa ja varpaan naksahdusta puhumattakaan miehen kuorsaamisista.
*pfuuf*, nyt olen avautunut, kiitos ja tälle piste.

Otto ohjailee rakettia.

 Siitä puistoilusta. Ihana oli huomata miten kerrankin puistossa oli muitakin samaan aikaan kanssamme, ihan useampikin pieni punaposki äitineen tai mummoineen. Otto ei toki vielä oikein kunnolla kavereiden kanssa leiki, mutta selvästi viihtyy paremmin kun saa seurailla muiden touhuja omien leikkiensä keskeltä. Nea olisi selvästi myös kaivannut ikäistään seuraa, mutta onneksi tyttö keksi leikkiä ja tekemistä muutenkin.

Jokohan kohta saadaan sitä lunta ja kunnolla?

Ps. Tämä viikko mennään taas selvästi teemalla 'kotiäitinä olen taatusti kiireisempi kuin työäitinä'. Mutta pieni sutina ja säpinä pitää virrat liikkeellä.