perjantai 25. lokakuuta 2013

Ylämäestä alamäkeen ja sivuun loikaten

Heti alkuun huomautettava että naputan tätä viimein uusitun puhelinkoneiston kautta, eli kaikella todennäköisyydellä viesti sisältää tavallista enemmän kirjoitusvirheitä ja ulkoasu poikkeaa tavallisesta.

Kuluneen viikon olen saanut viettää syyslomaa lasten kanssa. Mukaan on mahtunut muunmuassa sukulaisten vierailua, leipomista, äitini yökyläilyä, ulkoilua ja kasoittain lautapelejä. Vointini on ollut ihastuttavasti lähes normaali, ja on tuntunut voimauttavalta puuhailla lasten kanssa yhdessä aamusta iltaan.

Pienen notkahduksen fiilikseen on tuonut kipuilu kyljessä, ja sain vasta nyt tietää että metastaaseista yksi on aiheuttanut kylkiluuhun pienen murtuman. Kipulääkkeet pitävät osan kivusta poissa, mutta jokainen asennonvaihto ja yskäisy aiheuttavat pahan vihlaisun. En voi kun toivoa että sytostaatit ja luulääke korjaisivat tilannetta ajan kanssa.

Toinen notkahdus tapahtui juuri äsken hoitajan soittaessa ja peruessa seuraavan tiputuksen. Neutrofiilit olivat liian alhaalla, viikko lepoa ja uusi yritys.

En ihan vielä osaa suhtautua asiaan tarvittavalla tyyneydellä, saatan kuulla miten pahissolut jäytävät pitkin kehoani eikä ajatus myrkkyjen lykkääntymisestä tunnu lainkaan hyvältä. Teen parhaani että saisin viikonlopun aikana ajatukset kääntymään parempaan suuntaan.

Tässä kaikki tältä erää, palaan piakkoin kertomaan mm. siitä miten vanhakin koira oppii uusia taitoja kunhan vähän kiroaa yrittäessään.

Mukavaa viikonloppua!

tiistai 15. lokakuuta 2013

Hei hei mitä kuuluu...

Viime postaukseni osoittautui tyhjäksi, mutta kuten kommentoinnissa mainitsin se parhaiten taisi ajatuksen kulkuani kuvata. Koitetaanpa nyt uudelleen, ihan oikeiden sanojen kera.

Viikko sitten maanantaina sain tällä erää ensimmäisen sytostaatti-iskun, toinen osa oli eilen. Vaikka olinkin asennoitunut ennakkoon parhaani mukaan sillä ajatuksella miten hienoa on vihdoin pistää pahikselle köniin ja saada myrkyt suoniin, ehdin viimeistään tiputusta seuraavana päivänä iskemään päätä seinään ja kysymään itseltäni miten ihmeessä taas voin olla tässä.

Tunti tunnilta itse lääkeiskun jälkeen, palasi mieleeni viime kertojen tunnelmat ja tuntemukset. Ainiin, vatsa reagoi nyt näin. Tätähän se zombie-fiilis silloinkin oli. Unohdin miten päin pelti laitetaan uuniin. En muistanutkaan miten paljon päätä voi särkeä ja miltä tuntuu kun ei muista minkä värisen pillerin viimeksi otti. Unta, unettomuutta, halu paeta pahaa maailmaa viltin alle ja raivo siitä miten saamattomaksi voikaan itsensä tuntea. Liikutuksen kyyneleet kun lapset käyvät vuorollaan kainalossa ja silittävät poskea, kun mies laittaa ruokaa ja pitää huolta.

Pikkuhiljaa perjantai-iltapäivään mennessä alkoi kroppa tuntua jotakuinkin omalta, joskin ärsyttävä päänsärky seurasi mukana joka hetki. Viikoloppuna jaksoin vihdoin nauttia upeasta syysluonnosta, ja sunnuntaina jopa seikkailla hetken pitkin Prisman ruokahyllyjä. Eilen astellessani uuteen tiputukseen, pidin ajatukset suunnattuna tiiviisti paksuun hömppäromaaniin joka laukussa odotti ja ensi viikon taukoviikkoon joka myös lasten syyslomana tunnettaisiin. 

Tänään on taas kohtalaisen siedettävä olo, jos yhtään mennään viime viikon kaavalla niin huomisaamusta lähtien viimeistään on alamäki edessä. Viime viikosta viisaantuneena yritän tällä kertaa paremmin ennakoida särkylääkkeiden oton sekä levon ja liikkumisen tasapainon. Juuri nyt olen vain suunnattoman onnellinen täydellisestä perheestäni ja siitä rakkaudesta joka meidät ympäröi. Sehän se edelleen on tärkeintä.

- Terhi

tiistai 1. lokakuuta 2013

Mutinaa

Papereita sinne, todistuksia toisaalle. Laboratoriokäyntejä toisensa perään, hämmentäviä kohtaamisia sukulaisten ja läheisten kanssa ensi kertaa viimeisimmän diagnoosin jälkeen (uskaltaakohan siltä kysyä miten se voi?). Huojennuksia, pelkoja, taisteluasennetta ja romahtamista vuoron perään. Eipä pääse päivät käymään tylsäksi.

Joinain (lue: useampina) päivinä sitä niin mielellään unohtaisi olevansa vakavasti sairas. Valittaisi ulkona satavasta rännästä ja sisälle kulkeutuvasta hiekasta, kauhistelisi iltapäivälehtien lööppejä ja ärsyyntyisi joka suuntaan sojottavasta hiuspehkosta. Tekisi tämän kaiken ja paljon muuta, ilman että heti seuraavaksi ajatus lentäisi toiseen suuntaan: Mitä siinä valitat, mitä jos nämä on viimeiset räntäsateet mitä ikinä näet? Mitäs hiekasta, vielä sentään pystyt imuroimaan (vaikkakin kovin hitaasti)? Hei kohta ei taas enää ole hiuksia joiden kanssa taistella, niin! Niin paljon mieluummin sulkisi tämän pään sisällä kiljuvan äänen ja jatkaisi marmattamistaan. Olisi normaali, jos sellaista on olemassakaan.

Eletään taas samaa aikakautta kun viime vuonna pian ensimmäisen diagnoosini jälkeen. Joka tuutista kuuluu ja näkyy pinkkiä aina tiskiräteistä haravoihin, Roosa-nauhaa on liitetty joka nurkalle ja lehdet pursuavat ohjeita siihen miten kovin tärkeää on tutkia rintansa säännöllisesti. Tärkeää, niin kovin tärkeää tiedottamista. Mitä enemmän saadaan ihmiset ymmärtämään tämän helvetin yleisyys ja kamaluus, sitä parempi. Mitä useampi nainen saadaan huolehtimaan itsestään ja mitä useampi kansalainen saadaan havahtumaan, sitä parempi. Mutta silloin kun omassa mielessä pyörivät jatkuvalla luupilla kuvat omista hautajaisista ja kehoa sisältä päin syövästä vihollisesta, ei aina jaksaisi jokapäiväistä muistutusta ulkoa päin.

Mutta nyt, nyt on aika vain jatkaa arkea. Minun tapani muistaa Roosa nauha -päivää 4.10. on pukeutua todennäköisesti pinkkeihin sairaalavaatteisiin ja humahtaa hetkeksi unentapaiseen jotta saavat asennettua laskimoportin tulevia myrkkyjä varten. Ja ne myrkyt, ne ovat sitten luvassa heti seuraavalla viikolla. Antaa tulla vaan! En väitä olevani valmis, mutta näillä mennään.

(pahoittelen kirjoituksen sävyä, tänään ei ole se positiivisin mahdollinen päivä. Kyllä sekin on tulossa, usko vain.)

- Terhi